Monasti on levitetty sitä mielipidettä, että edustusjärjestelmä muka merkitsisi välttämättömästi porvariston valtaa.
»Jos on olemassa kieltämätöntä totuutta», kirjotti Rittinghausen 1869, »niin on sellainen minun kaksikymmentä vuotta takaperin lausumani, että jokainen valtion kansalaisten suhdetta toisiinsa määräävä, heidän työ- ja omaisuussuhteitaan säännöttelevä asiain järjestys vaatii erityistä hallitusmuotoa, joka on samalla aikaa heille toimeenpanemis- ja säilyttämiskeino.
Aatelisto ja papisto olivat tosin saavuttaneet jonkun määrän tietoa tästä totuudesta, mutta ainoastaan niin paljo kuin se koski heidän omia etujaan. Kumpiki nluokka oli tietoinen siitä, että edellisen luokkaherruus oli yhteydessä itsevaltaisen monarkian hallitusmuodon kanssa, jälkimäinen taas voi päästä valtaan ja pysyä pystyssä ainoastaan niin sanotun edustusjärjestelmän kautta. Mutta ei tämäkään vakaumus edes ollut vapaa törkeistä erehdyksistä, niinpä ei esim. porvarisluokalla ollut aavistustakaan siitä, että sen niin kovasti pelkäämän yleisen ja välittömän äänioikeuden aikaansaaminen ei voi lainkaan muuttaa edustusjärjestelmän varsinaista luonnetta»[24]
Meitä surettaa, että meidän täytyy jyrkästi väittää vääräksi tässä esitetty kaikkien totuuksien kieltämättömin totuus.
Että edustusjärjestelmä olisi erottamattomassa yhteydessä porvariston vallan kanssa on satua, jonka pienikin silmäys historiaan haihduttaa. Edustusjärjestelmä on valtiollinen muoto, jonka sisältö voi olla ja on ollutkin mitä erilaatuisinta lajia. Sama on itsevaltaisen monarkian laita.
Porvariston luokkaherruutta ei tuonut useimpiin Europan valtioihin edustusjärjestelmä vaan itsevaltius. Missä kuluneina vuosisatoina on ollut rajotettuja yksinvaltoja, siellä on edustusjärjestelmä ollut aateliston luokkaherruuden välikappaleena.
Tämä ei koske ainoastaan Puolaa ja Ruotsia, niinkuin jo aikaisemmin olemme nähneet, vaan myöskin Englantia.
Englannin parlamentissa on kuten tiedetään kaksi kamaria, ylähuone, lordien huone, ja alahuone, kansanhuone. Edellinen oli alunpitäen suurmaanomistuksen eduskunta ja on sellaisena pysynytkin näihin päiviin saakka. Siinä on istunut ja istuu edelleen pääasiassa suurten aatelisperheiden päämiehiä.
Mutta mitkä syyt tekivät Englannin parlamentin alahuoneen 18. vuosisadalla maaomistaja-aateliston herruuden välikappaleeksi? Toiselta puolen maaomistuksen yhteiskunnallinen tärkeys, jonka tämä oli Englannissa muiden luokkien suhteen osannut säilyttää, vieläpä laajentaakin ja toiselta puolen aateliston etuja vastaava vaalioikeus.
Vaalipiirijako Englannissa on riippunut ja riippuu vielä nytkin vanhasta, läänitysajalta peruisin olevasta jaosta kreivikuntiin, maapiireihin ja kaupunkivaalipiireihin.
Maapiireissä vallitsi alunpitäen maaomistus. Vaalioikeus oli ainoastaan niillä maanomistajilla (»freeholders»), jotka maksoivat maaveroa enemmän kuin 40 shillingiä. Mitä enemmän pienviljelys 18. vuosisadalla hävisi, sitä enemmän maapiirit joutuivat suurten maanomistajain käsiin. Mutta suotuisampi oli näiden asema useimmissa kaupungeissa. Me olemme jo osottaneet, että kapitalistisen tuotantotavan taipumuksena on keskittää väestö asumaan muutamiin suurkaupunkeihin, ehkäistä ja laskea rappeutumaan niiden kaupunkien kehitys, jotka ovat syrjässä kulkuteistä. Tämä osottautui erittäin selvästi Englannissa. Useimmat kukoistavat kaupungit — lukuunottamatta Lontoon Cityä — olivat nuoria »nousukkaita», olivat maapiireissä joidenkuiden harvojen suurtilallisten mailla. Näillä kaupungeilla ei yksinkertaisesti ollut vaalioikeutta.
Vanhoissa kaupungeissa olivat vaalisuhteet hyvin monenlaiset, jokainen kaupunki oli alkujaan itse määränyt vaalioikeuden. Mitä enemmän ne rappeutuivat, mitä enemmän elämä niistä katosi, sitä luutuneemmaksi ja teennäisemmäksi tuli vaalijärjestelmä, sitä enemmän supistui äänioikeutettujen piiri pieneksi nurkkaryhmäksi.
Ennen vuoden 1832 äänioikeuslain uudistusta oli 111 kaupunkivaalipiiriä, joissa oli vähemmän kuin 200 valitsijaa, niiden joukossa 46, joissa ei ollut edes 50. Old Sarumissa oli vain 12 valitsijaa! Sen ohella oli äänestys julkinen ja tapahtui käsiä nostamalla. Eipä ihmettä siis, että vaalipakotus ja erittäinkin ääntenosto kukoistivat. Tämä oli sangen helppoa valitsijoiden luvun ollessa noin pienen — sitäkin helpompaa mitä vähemmän tuollaisessa rappeutuneessa maaseutukaupungissa oli muita ansiotilaisuuksia. äänien myyminen tuli monelle asukkaalle tuottavimmaksi ammatiksi.[25]
Pitt tunnusti julkisesti äänten myömistulot säännöllisiksi ja oikeutetuiksi esittäessään 1782 parlamentille lakiehdotuksen, jonka mukaan 36 rappeutuneinta näistä vaalipiireistä menettäisi vaalioikeutensa. Korvaukseksi heidän rehellisesti hankitun ääntenmyömisoikeutensa menettämisestä tarjosi Pitt niille vähäpätöisen summan miljonan puntaa, 25 miljonaa markkaa. Pyhä on omaisuus![26]
Ei pidä kumminkaan uskoa, että äänten osto ja myöminen olisi parlamentarismin luonteen ominaisuuksia. Sillä oli tärkeä osansa myöskin Ateenassaja Roomassa, kansan kokouksen virkamiehiä valitessa — siis välittömän kansanlainsäädännön vallitessa. Mutta eipä ole vaaliturmelus tuntematon rehellisten sveitsiläistenkään maalaiskunnissa, kuten sitä vastaan laaditut lait osottavat. Lahjomista tapaamme kaikissa niissä kantoneissa, joilla oli alamaismaita, joita he nylkivät. Erittäinkin oli voudin virka tällaisessa alamaismaassa sangen tuottava ja kannatti siis ostaa valitsijoita tällaisen voudin vaaleja varten suurilla pidoilla tai suorastaan rahallakin. Niinkauan kuin vaalin alainen virka on riistämiskeino, eivät lopu vaalilahjomukset — tai eivät ainakaan yritykset siihen.
Mutta tämä vaalijärjestelmä ei tyydyttänyt ylimystöä. Ollakseen aivan varma määräsi se, että maaseutuvaalipiirin edustajalla piti olla tuloja maastaan 600 puntaa, 15,000 mk. Kaupunkivaalipiirin edustajankin piti olla maanomistaja, jolla oli maastaan tuloja 300 puntaa, 7,500 mk.
Tällä vaalilailla vakaannutti ylimystö saavuttamansa valta-aseman. Niin tuli parlamentista maanomistuksen luokkaherruuden välikappale.
Maan omistajat puolestansa jakaantuivat kahteen puolueeseen. Toisella puolella näemme uudenaikaiset kapitalistismieliset maanomistajat, jotka kiskoivat itselleen etuja kapitalistisesta kehityksestä, kaupan edistymisestä, siirtomaapolitikasta, kapitalistisesta maanvuokraamisjärjestelmästä; toisella puolella olivat vanhoilliset maanomistajat, jotka kaikella sielullaan ja mielellään riippuivat kiinni feodalisesta riistämismenettelystä. Ensiksi mainitut, Whig'it, saivat kannatusta porvaristolta, he olivat taloudellisesti muita luokkia korkeammalla ja edustivat katsantokantaa, että parlamentin valta silloisilla perusteilla oli aateliston etuja vastaavin sen luokkavallan muoto. Nuo toiset taas, toryt, takapajulle jääneinä ja heikkoina, katsoivat parhaaksi, että maanomistajaylimystön pitäisi koettaa samalla tavalla saada vaikutusta valtiossa, kuin Ranskan aatelisto teki, käyttämällä hyväkseen kuningasvaltaa. Whigit olivat parlamentin kaikkivallan edustajia, toryt puolustivat rajatonta yksinvaltaa.
Mutta toryen luonne muuttui kuitenkin 18. vuosisadan kuluessa. Parlamentin valta juurtui liian lujaksi, ettei vakavan valtiomiehen päähän edes pälkähtänyt koettaa sitä järkyttää. Mutta samaan aikaan saivat kapitalistiset edut yhtä suuren määräämisvallan tory-perheissä kuin whigperheissäkin. Noiden puolueiden välinen erotus katosi yhä enemmän, se ei ollut lopuksi yhtään suurempi kuin joku erotus jommankumman puolueen omassa keskuudessa. Syynä siihen, että vastakohta whigien ja toryen kesken yhä pysyi olemassa, oli se, että valtion seimi oli liian pieni, jotta molemmat puolueet olisivat yhtäaikaa mahtuneet siitä syömään.
Taistelut parlamentissa menettivät yhä enemmän periaatteellisen luonteensa. Ne tulivat yhä enemmän onnenonkijain juonitteluiksi, onnenonkijain, jotka pyrkivät virkoihin ja arvoasemille, eivät suinkaan saadaksensa tilaisuutta johtaa valtiota mielipiteitensä mukaan, vaan riistääksensä sitä.
Samaan aikaan vajosi valitsijakunta ostettavaksi joukoksi. Valtiolliset taistelut muuttuivat kauppakeinotteluiksi, valtiota ryöstävän huikentelevaisen seikkailijaseuran kaupusteluliikkeeksi.
Englantilainen parlamentarismi kulki näennäisesti kohti vararikkotilaa. Mutta todellisuus osottikin, että parlamentarismi on ainoastaan muoto, jonka sisältö saattaa olla sangen monellainen. Parlamentarismi ei mennyt vararikkoon, vaan maanomistuksen parlamentarismin kautta harjottama yksinvalta ainoastaan.
Olemme jo aikaisemmin osottaneet, että 18. vuosisadan lopussa pyrki vaikutusvaltaiseen asemaan maaomistuksen ja sen kanssa liittoutuneen rahaylimystön rinnalle uusia voimakkaita luokkia, joiden edut olivat mitä jyrkimmässä ristiriidassa maanomistajain etujen kanssa. Ratkaisevaa laatua ennen kaikkea oli teollisuuskapitalistien ja teollisuusköyhälistön luokkain muodostuminen. Kauppa ja maanomistus olivat sopineet sangen hyvin yhteen, mutta teollisuus ja maanomistus joutuivat heti tukkanuottasille.
Mitä voimakkaammaksi teollisuus kehittyi, sitä kipeämmälle tuntui teollisuusporvaristosta valtiollisten oikeuksien puute. He alkoivat sodan maanomistuksen hallintoa vastaan, ja lisätäkseen voimiansa tekivät he liiton muiden valtiollisia oikeuksia vailla olevien luokkien, pikkuporvariston ja köyhälistön kanssa, joka kasvoi valtavasti, mutta jolla oli vielä liian vähän itsetietoisuutta, että porvarit olisivat huomanneet mitään vaaraa sen johtamisesta valtiollisen taistelun tantereelle.
Tämän liiton hedelmänä oli porvarillis-radikalinen, maanomistusta vastaan jyrkästi vihamielinen puolue.
Nyt syntyneiden valtiollisten taistelujen polttopisteenä, oli äänioikeus. äänioikeuden omituisen muodon avulla oli voitokas ylimystö tehnyt parlamentin yksinomaan omien luokkaetujensa edustajaksi. Ainoastaan äänioikeusmuutoksen kautta voitiin edustusjärjestelmästä tehdä porvarisetujen edustaja. Vaalioikeudesta riippui kaikki.
Porvaristo voitti taistelussaan parlamentin uudistuksen puolesta. Köyhälistö oli perunat pesästä poiminut, se oli kantanut taistelun rasitukset, se oli tehnyt uudistusliikkeen vastustamattomaksi — osaksi samalla tavalla ja samoilla keinoilla kuin hiljakkoin urhoolliset toverimme Belgiassa — mutta se oli itse jäänyt äänioikeutta vailla.
Vuoden 1832 äänioikeuslain mukaan menetti 88 rappeutunutta kauppalaa (rotten boroughs) erikoisen edustuksensa parlamentissa joko kokonaan tai osaksi (jotkut lähettivät vielä yhden edustajan entisten kahden asemasta), muodostettiin 42 uutta kaupunkivaalipiiriä. Maapiireissä saivat maanomistajain rinnalla äänioikeuden myöskin suuremmat vuokraajat, joilla oli vähintäin 20 vuodeksi tehty kontrahti ja jotka maksoivat vuokraa enemmän kuin 50 puntaa, 1,250 mk. Sensijaan riistettiin pientilallisilta äänioikeus. Kun tähän saakka oli ollut äänioikeus kaikilla maanomistajilla, jotka maksoivat veroa maastansa 40 shillingiä (2 puntaa), 50 mk. niin jäi se nyt, hyvin pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta, ainoastaan niille, joiden maavero oli vähintäin 10 puntaa, 250 mk. Kaupungeissa sai äänioikeuden jokainen, joka maksoi huone-, ikkuna- ja vaivaisveroa ynnä huoneen vuokraa vähintäin 10 puntaa, 250 mk.
Valitsijain luku kasvoi reformin kautta 400,000:sta kaksinkertaiseksi. äänestys jäi julkiseksi, vaalikelpoisuussensusta ei poistettu,[27] edustajille ei määrätty päiväpalkkoja ja ehdokkaiden täytyi — ja täytyy vielä nytkin — suorittaa vaalikustannukset, jopa on heidän etukäteen talletettava vastaava summa, joskus 1,000 puntaakin (25,000 mk.)
Maavaalipiirit ja osa pienemmistä kaupunkipiireistäkin, joita ei suinkaan kaikkia lakkautettu, jäivät tämänkin vaalilain mukaan, kuten ennenkin, suurtilallisten haltuun. Mutta osa kaupunkivaalipiireistä lähetti teollisuusetujen edustajia parlamenttiin. Uusi vaalilaki antoi parlamentille uuden luonteen. Maanomistajaylimystön luokkavallan ylläpitäjästä tuli nyt taistelukenttä, jolla maanomistus ja teollisuuspääoma raivoisasti keskenänsä kamppailivat.
Vielä oli maanomistuksen yhteiskunnallinen valta mahtava, vielä suosi vaalilaki sitä. Teollisuusporvaristo ei voinut vielä pitkiin aikoihin saada ajetuksi voittoon päävaatimustansa, vapaata kauppaa.
Mutta se ei rajottanut taistelua parlamenttiin. Ei ole tosiaankaan mitään hassumpaa kuin väittää, hal-ventaakseen parlamentarismin arvoa taistelevan köyhälistön keskuudessa, että puolue, joka on edustettuna parlamentissa ja joka ottaa osaa taisteluihin parlamentissa, sillä hylkäisi kaikki muut valtiollisen taistelun muodot. Ei ole mitään erehdyttävämpää kuin tämä. Eivät missään parlamenttipuolueet useammin vetoa ulkopuolella oleviin kansan jokkoihin, kuin parlamentarismin isänmaassa, eivät missään ole keinot suurella kansanjoukkojen liikkeellä painostaa parlamenttia ja hallitusta niin kehittyneitä kuin juuri Englannissa. Olemme äskettäin nähneet kuinka rutivanhoillinen ministeri saarnaa kapinaa Ulsterissa[28] saadakseen Home Rule-lain, Irlannin itsehallintolain, kumoon.
Samalla tapaa menetteli viljatullien vastustusliitto. Sekin kääntyi kansan joukkojen puoleen, se kehotti, silloin kuin vain oli sopiva tilaisuus, köyhälistöä kapinaan j. n. e. vieläpä yleislakkoonkin.
Toiselta puolen koettivat maanomistajatkin voittaa työmiehiä puolelleen. Kun tehtailijat lupasivat heille halpaa leipää, jos viljatullit menevät kumoon, tarjosivat maanomistajat heille 10-tuntista työpäivää.
Mutta se, minkä maanomistajat sekä tehtailijat ovat yhtä itsepintaisesti kieltäneet, on tullut järjestyneiden työmiesten päävaatimukseksi: yleinen äänioikeus.
Englantilaiset valtiomiehet tunsivat liian hyvin parlamentin vallan, avatakseen siihen pääsyn tarpeettomasti kapitalistisen yhteiskunnan vihollisille.
Vuonna 1846 taistelu lopultakin päättyi, viljatullit kukistuivat. Vapaakaupan aikakausi alkoi, ja erilaisten asianhaarain kummallisen yhteensattumisen kautta tuli siitä taloudellisen kukoistuksen aikakausi, jollaista maailma ei ole vielä toista nähnyt. Englanti kohosi maailman markkinain yksinvaltiaaksi. Maan suurteollisuus kehittyi satumaisella nopeudella ja se tuotti loistavasti voittoa.
Tämä kukoistus oli niin jättiläissuuri, että melkein kaikki kansanluokat saivat siitä osansa. Ulkomaat maksoivat kaikki kustannukset. Maanomistus teki sovinnon uuden asiantilan kanssa. Maakorko ei laskenut, kuten se oli pelännyt, se päinvastoin kohosi. Mutta samoihin aikoihin alkoivat maanomistajatkin ottaa osaa teollisuusyrityksiin — erittäinkin osakeyhtiöiden kautta — ja sen vuoksi saada etua teollisuuden vaurastumisesta.
Uudistui sama seikka, joka jo edellisen vuosisadan toisella puoliskolla oli tapahtunut. Kuten silloin whigien ja toryen väliset vastakohdat, niinpä nyt vapaamielisten ja vanhoillisten väliset ristiriidat lakkasivat olemasta periaatteellisia. Näemme vuoden 1848 jälkeisinä vuosikymmeninä sen kummallisen ilmiön, että vanhoilliset ministeristöt panevat käytäntöön edeltäjiensä vapaamielisen ohjelman, vieläpä usein paljöa vapaamielisempänäkin. Molempien puolueiden välinen oleellinen erotus ei ollut sisäpolitikassa, vaan niiden ulkopolitikassa, etenkin suhteessa Venäjään. Syynä siihen, että nuo molemmat puolueet pysyivät erillään, oli nytkin pääasiassa se seikka, että valtion pilttuu oli liian pieni, jotta siihen olisivat mahtuneet kaikki ne, jotka siihen parlamentin kautta pyrkivät. Taaskin kadotti parlamenttipolitika periaatteellisen luonteensa, taaskin tulivat parlamentariset taistelut huvinäytelmiksi, joita esittivät ammattipolitikoitsijat ja onnenonkijat.
Vuoden 1867 äänioikeusreformikaan ei sitä aluksi paljoa muuttanut.
Taloudellinen kukoistustila ei ollut ainoastaan saattanut maanomistajia, vaan vieläpä osan työväestöstäkin tekemään sovinnon kapitalistien hallituksen kanssa. Tämä kukoistus oli tehnyt mahdolliseksi tarmokkaimmille ja paraassa asemassa oleville työläiskerroksille saavuttaa ammattiyhdistystensä kautta huomattavia parannuksia asemassaan. Mutta kun samalla aikaa voitto-osuudet olivat suunnattomasti kasvaneet, eivät kapitalistit olleet kovasti pahoillaan työmiestensä voitosta. Muodostui työläisylimystö, joka uskoi pääoman ja työn sopusoinnun evankeliumiin. Ainoastaan yksi seikka häiritsi tätä suloista sopusointua: työmiesten valtiollinen oikeudettomuus.
Vapaamielisillä ja vanhoillisilla ei ollut enää paljoakaan sitä vastaan sanottavaa, että työläisylimystö kohotettaisiin valtiollisesti etuoikeutettujen luokkien riveihin. Olihan se keino erottaa heidät työväestön suurista joukoista. Senpävuoksi saivat useiden onnistumattomien hyökkäyksien jälkeen kaupunkien paremmassa asemassa olevat työmiehet v. 1867 äänioikeuden lain kautta, joka teki kaupunkivaalipiireissä jokaisen oman talouden pitäjän äänioikeutetuksi. Valitsijain luku kasvoi sen kautta miltei kolmenkertaiseksi. Se nousi noin miljoonasta kolmeen miljoonaan, joista suurin osa oli kaupungeissa asuvia. V. 1872 seurasi sitä laki,joka teki vaalin salaiseksi.
Mutta edustajien palkattomuus jäi yhä edelleen voimaan samoin se haitallinen määräys, että ehdokkaan pitää suorittaa usein sangen korkeat vaalikustannuksetja tallettaa jo ehdokkaaksi asettuessaan sitä vastaava rahasumma.
Viimeinen määräys ei ole estänyt työmiehiä pääsemästä parlamenttiin. Mutta se on laskenut sinne etupäässä sellaisia työmiehiä, jotka nauttivat hyvinvoipien »työväen ystävien» suosiota, jotka maksavat heidän puolestansa vaalikustannukset.[29]
Mahtavat, kukoistavat ammattiyhdistykset olivat tulleet ahdasmielisen säätyluokkahengen ja ammatillisen ahdasrajaisuuden pesäpaikoiksi ja olivat sen kautta vaikuttaneet työläisylimystössä yleisen luokkatietoisuuden heikkenemistä. Heidän valtiollinen irtautumisensa työläisväestön suurista joukoista, heidän pääsemisensä valtiollisesti etuoikeutettujen luokkien joukkoon on heistä tappanut täydelleen luokkatietoisuuden. Alempana olevien työläiskerrosten esitaistelijoista on tullut heidän sortajiaan.
Ilman luokkatietoisuutta, yhtymättä itsenäiseksi, suletuksi valtiolliseksi järjestöksi, työväen puolueeksi, muodostavat nämä taloudellisesti niin lujasti ja laajasti järjestyneet työläiskerrokset politisesti yhtä hajanaisen joukon kuin porvarilliset keskikerroksetkin. Heidän astumisensa parlamentarismin alueelle ei ollenkaan muuttanut sen luonnetta. Se jäi edelleenkin porvariston luokkaedustukseksi.
Kuitenkaan ei tämä parlamentarinen rauhainen kotielämä kestänyt aivan kauvan. Taloudellinen kehitys kulki kulkuansa ja hävitti pääomavoiton, maakoron ja työpalkan välisen yleisen sopusoinnun perusteet .Englannin rinnalla kohosi tuon tuostakin uusia teollisuuskansallisuuksia, jotka kykenivät maailman markkinoilla atettumaan sen tielle, etenkin Yhdysvallat orjasodan jälkeen ja Saksa Ranskan sodan jälkeen. Kilpailu maailman markkinoilla tuli yhä kiivaammaksi, tämän lisäksi tulivat vielä hävittävät kauppapulat, liikkeenseisahtumiset niin laajalla alalla ja niin pitkiksi ajoiksi, ettei sellaisia entuudesta edes tunnettu. Pääomavoitto alkoi pienetä.
Samaan aikaan laskivat myöskin maakorko ja työpalkat. Meriliikkeen kehitys toi englantilaisille markkinoille 70-luvulta alkaen suurissa määrissä halpoja merentakaisia elintarpeita. Se mitä maanomistajat olivat odottaneet 50-luvulla viljatullien poistamisen seurauksena, tapahtui vasta 70-luvulla: maanviljelystyöstä johtuvan maakoron alituinen pieneneminen. Tästä alkaen heräsi maanomistajapiireissä uudelleen eloon toivo suojelustullien aikaansaamisesta.
Mutta ei ainoastaan maakorko alentunut. Pitkät liikkeen seisaukset painoivat palkkojakin alaspäin. Missä eivät palkat suorastaan laskeneetkaan, alenivat joukkojen vuosipalkat todellisuudessa, kun liike tuli epävakaiseksi ja kun niiden päivien luku, joita työläisten oli vietettävä työttöminä suureni. Ammattiyhdistykset, jotka olivat 50-luvulta 70-luvun alkupuolille saavuttaneet loistavan voiton toisensa jälkeen, joutuivat nyt usein työkykynsä rajoille, osottautuivat sangen usein kykenemättömiksi pienentämään painoa, joka alensi palkkoja, ja kyllin tehokkaasti tukemaan työttömiä. Riidat pääoman ja työn välillä tulivat yhä lukuisammiksi, yhä katkerammiksi. Vanhoissa ammattiyhdistyksissä alkoi jo siellä, täällä herätä uusi, kapitalisteille vihamielinen henki. Samalla alkoi työväenliike kasvaa ja esittää uusia vaatimuksia valtiolle ja yhteiskunnalle.
Näissä muuttuneissa olosuhteissa jakaantui porvaristo kahtia. Osa piti työväenluokkaa vaarallisempana vihollisena ja liittyi pelosta sitä lujemmin maanomistajiin. Jälkimäisten suojelustulliharrastukset eivät olleet pelottavia. Englannin järkevimmät maanomistajat tietävät varsin hyvin, että Englannin edistyminen riippuu ensi kädessä sen teollisuudesta eikä maanviljelyksestä. Yleensä ovat suurtilalliset personallisestikin huvitettuja teollisuuden kehittymisestä, s. o. pääomavoitosta. Vanhoillinen puolue, joka 30- ja 40-luvuilla oli vielä puhdas maanomistajapuolue, joka kiihotti työmiehiä tehtailijoita vastaan, oli 60-luvulla muuttunut toiseksi kapitalistipuolueeksi, joka kiemaili yhtä paljo kuin sen kilpailijakin, vapaamielinen puolue, työläisylimystön edessä. 70-luvun loppupuolella tuli se yhä enemmän omistavan luokan puolueeksi ylipäänsä, vastakohtana työväenluokalle. Se salli kyllä jonkun jäsenensä siellä täällä esiintyä työväelle ystävällisenä kansan kiihottajanakin, mutta se vastusti mitä jyrkimmin jokaista käytännöllistä toimenpidettä työväen luokan eduksi.
Toinen osa porvaristoa, erittäinkin ne, jotka olivat säilyttäneet radikalisia muistelmia äänioikeustaistelun ajoilta, jolloin maanomistajaluokka kävi porvariston päävihollisesta, jota vastaan kapitalistien, pikkuporvarienja työmiesten täytyi lujasti liittyä yhteen — tämä osa porvaristoa alkoi myöskin, samoin kuin tuo toinenkin osa, joka oli tullut »vanhoilliseksi», pelätä työväen joukkoja. Mutta nämä porvarit, »radikalit», sanovat itselleen, että kaikkien omistavien luokkien liittyminen »taantumukselliseksi joukoksi» olisi paras keino manata esille se kohtalon kova koura, jota on tahdottu välttää. Työväestö tulisi silloin muodollisestikin pakotetuksi eroamaan omistavista luokista ja perustamaan vastapainoksi oman puolueensa, joka olisi pian vastustamaton. Ainoa keino pidättää työläisluokkaa porvarillisten etujen palveluksessa, on siinä, että porvaristo asettuu sen taistelussa parempien elinehtojen saavuttamiseksi sitä johtamaan, tekee sille myönnytyksiä, myönnytyksiä ennenkaikkea maanomistajain kustannuksella, tuon luokan, jota vastaan kapitalisteilla ja proletareilla on yhteisiä etuja. Mitä vanhoilliset olivat 30- ja 40-luvuilla, sitä on nyt vapaamielinen puolue: työväen ystävien ja ihmisystävien puolue. Osat ovat vaihtuneet.
Niin muodostuu taloudellisen kehityksen vaikutuksesta vanhojen puolueiden sisällä ja niiden nimiin kaksi uutta puoluetta. Parlamentti lakkaa taaskin olemasta ainoastaan onnenonkijain ja ilveilijäin juonittelujen näyttämönä, se alkaa taaskin muodostua vakavien taistelujen näyttämöksi, luokkataistelujen, periaatteellisesti erilaisten puolueiden välisten taistelujen näyttämöksi.
Tämän puolueiden kehityksen ensimäisenä tärkeänä tuloksena oli äänioikeusuudistus, joka tuli v. 1885 laiksi.
Musertaakseen maanomistajain vaikutuksen maaseutuvaalipiireissä, antoi vapaamielinen puolue tällä äänioikeusuudistuksella maatyöläisille äänioikeuden. Omasta taloudesta johtuva äänioikeus, joka tähän saakka oli ollut voimassa ainoastaan kaupunkivaalipiireissä, ulotettiin nyt maaseutuvaalipiireihinkin, kreivikuntiin. Se toivoi sillä pitkiksi ajoiksi vahvistaneensa valtaansa. Mutta se oli tehnyt laskunsa ilman isäntää. Vapaamielisten laskut olisivat ainoastaan siinä tapauksessa olleet oikeat, että heidän kannattajansa porvarillisissa piireissä olisivat pysyneet ennallaan. Mutta se ei voi tehdä työläisluokalle ainoatakaan myönnytystä vierottamatta sillä porvarillisia aineksia. Mutta heidän porvarillisen kannattajajoukkonsa katoaminen tekee heidät vielä riippuvaisemmiksi työläisistä. Sen täytyy antaa sille yhä uusia politisia oikeuksia, ennen kaikkea laajentaa vaalioikeutta, siten lisätäkseen työläisistä muodostuneen kannattajajoukkonsa valtaa; mutta sen täytyy tehdä heille taloudellisellakin alalla myönnytyksiä, lisätäkseen tätä työläiskannattajajoukkoa, tai ainakin estääkseen sen pienenemistä.
Kun vanhoilliset tulevat omistavien luokkien puolueeksi, niin ajelehtii vapaamielinen puolue kohti sellaista tilaa, jolloin sen tukeet ovat lopuksi ainoastaan työväenluokan keskuudessa.
Mutta Englannin porvarillinen työväenystäyys ei voi enää rajottua ohjelmaan: yhteiskunnallisia uudistuksia yksinomaan maanomistuksen kustannuksella. Taloudellinen kehitys on myllertänyt työläisylimystön alapuolella olevien työläiskerrosten suuret joukot, v.1885 äänioikeusuudistus antoi suurelle osalle niistä jo äänioikeudenkin. Heistä tulee valtiollisia tekijöitä. Nämä kerrokset eivät vielä kuitenkaan ole kokonansa porvarillisen radikalisuuden saastuttamia. Heidän yhteiskunnallinen asemansa ja historiallinen ajankohta tekevät heidät paljoa kykenevämmiksi ottamaan vastaan ja käsittämään nykyaikaista sosialismia kuin työläisylimystö on, joka sekin kaikissa tapauksissa siinä määrin kuin se vähitellen murenee, kadottaa vastenmielisyytensäsosialismia kohtaan.
Nämä kerrokset ovat vihamielisiä koko kapitalistista yhteiskuntaa kohtaan. Ja he vaativat välitöntä parannusta yhteiskunnallisessa asemassaan, välitöntä parannusta työehdoissaan. 80-luvun alkupuolella panivat englantilaiset työmiehet pääpainon maakysymyksen ratkaisemiselle. Henry George oli päivän sankari. Nykyisin (1890-luvulla) on kahdeksantuntinen työpäivä tunnussanana ja vapaamielinen puolue, joka äskettäin vielä mitä katkerimmin vastusti tätä vaatimusta, on pakotettu jättämään vastarintansa. Se on jo todellisuudessa työtätekevän köyhälistön vankina, josta on kiittäminen sen taloudellista merkitystä ja äänioikeudesta johtuvaa valtiollista valtaa. Vapaamieliset näkevät jo nyt tuskikseen, että he ovat pakotettuja tekemään työläisille myönnytyksiä teollisuuskapitalistienkin kustannuksella — ei enää ainoastaan maaomistuksen kustannuksella.
On selvää, mihin tämä kehitys johtaa, ja mihin sen täytyy johtaa: vapaamielinen puolue on pian joutuva sellaiseen asemaan, että sen täytyy ratkaista tahtooko se jäädä porvarilliseksi puolueeksi vaiko muuttua puhtaaksi työväen puolueeksi. Jos se valitsee edellisen mahdollisuuden, eroaa se työläisistä ja lausuu samalla varman kuolemantuomionsa, sillä sen kannattajajoukko porvarispiireissä katoaa nopeasti ja on liian heikko pitämään sitä elinvoimaisena. Mutta sen takana kohoaa itsenäinen työväenpuolue, joka saa uutta ravintoa vapaamielisen puolueen jokaisesta vitkailemisesta, jokaisesta vastaansanomisesta ja joka tulisi astumaan sen tilalle sillä hetkellä, jona vapaamieliset tahtoisivat huudahtaa: tähän asti, mutta ei kauvemmaksi!
Jollei vapaamielisillä ole rohkeutta tähän, jos he antavat työläisten pakottaa itseänsä yhä kauvemmaksi myöntymysten tiellä, silloin on mahdollista, että he estävät sosialidemokratisen puolueen syntymästä. Mutta tämä onnistuisi vapaamieliselle puolueelle ainoastaan sen kautta, että se itse kehittyisi sosialidemokratiseksi: kaikki ne ainekset, joilla on etua kapitalistisesta riistämisestä, katoaisivat siitä ja sen porvarillisista aineksista jäisi jälelle ainoastaan porvariston pettureita, jotka ovat asettuneet sotajalalle kapitalistista yhteiskuntaa vastaan.
Aivan todennäköistä ei tosin ole, että kehitys Englannissa kulkisi tällä tavoin, huolimatta siitä, että englantilaiset pitävät kiinni vanhoista muodoista ja mielellään kaatavat uutta viiniä vanhoihin leileihin.
Olkoon miten tahansa. Tässä on tarkotus osottaa Englannin puoluesuhteiden kehityksen nojalla kuinka väärä on väite, että parlamentarismi palvelee yksinomaan kapitalistiluokkaa. Olemme nähneet, että taloudellisen kehityksen korkeuden ja äänioikeuden laadun mukaan edustusjärjestelmä palvelee erilaisia luokkaetuja ja esiintyy erilaisessa muodossa.
Sen jälkeen kuin Englannin Alihuone oli ollut yli puolentoista vuosisataa ylimystön diktatuurin välikappaleena, muuttui se puoleksi vuosisadaksi teollisuuskapitalistien diktatuurin välikappaleeksi. Mutta nyt jo ovat nämä menettäneet yksinherruutensa, ja nyt kykenee köyhälistö vaikuttamaan maan sisäpolitikaan omaksi edukseen parlamentissa ja parlamentin kautta ja jättiläisaskelin lähestyy päivä, jona Englannin kaikkivoipa parlamentti on oleva köyhälistön diktatuurin välikappale.
[24] Rittinghausen, Välittömän kansanlainlaadinnan välttämättömyydestä 1 siv.
[25] 18. vuosisadan lopussa laskettiin kerran menot borough mongers'eille, pienten vaalipiirien ostajille nousseen 1,260,000 puntaan (31 1/2 miljonaan markkaan). Ettei tällaista näin kallista huvia tarvitseisi aivan liian usein kustantaa, pidennettiin Yrjö I:n aikana parlamenttikaudet 3 vuodesta 7:ksi. Tämä on vielä nytkin voimassa.
[26] Gneist, Englannin parlamentti 9. vuosisadalta 19. vuosisadan loppuun. Berlin 1886. 2. painos, siv. 356, 359.
[27] Tämä tapahtui vasta 1858.
[28] Irlannin pohjoisin maakunta. Suomentaja.
[29] Näitä työväen ystäviä on kiittäminen siitä, että englantilaisten työmiesten uhrautuvaisuus, niin korkealle kehittynyt kuin se onkin ammatillisissa taisteluissa, on sangen alasvaipunut valtiolliseen taisteluun nähden ja pitää heihin alusta alkaen uudestaan juurruttaa. Tämä on ollut esteenä itsenäiselle sosialidemokraattiselle työväenliikkeelle Englannissa.