Kahdeksastoista vuosisata on itsevaltiuden mahtiaika. Mutta sama vuosisata kasvatti myöskin ne voimat, jotka sen sittemmin kukistivat.
18. vuosisadan valtio oli Englannissa kuten muissakin Europan maissa osaltaan kauppa- ja teollisuuskapitalistien, mutta samalla myöskin köyhälistön ansarimainen koulutuslaitos. Toiselta puolen oli se jättiläiskone, jolla ryöstettiin kansaa erään aateliston osan — Englannissa politisiin asioimisiin osaaottavan, muussa Europassa hoviaateliston — ja korkean rahamaailman hyväksi.
Kumpaakin edellämainittua valtion toimintaa vastaan kasvoi 18. vuosisadan kuluessa kansanjoukkojen keskuudessa yhä vahvistuva vastustushenki. Liikenne ja teollisuus kehittyvät sellaisessa määrässä laajuudeltaan ja luonteeltaan, että raskaan valtiollisen virkavallan holhoava suojelus tuli tuotantotavan kehityksen esteeksi, tuotantotavan, joka alkoi heittää syrjään kaiken säännöllisyyden ja perinnäistavan ja joka kilpailutaistelussa suosi sitä, joka osasi paraiten hyötyä kauppasuhteiden äkillisistä vaihteluista, nopeimmin käyttää hyväkseen jokaista uutta keksintöä, löytöä, nopeimmin sopeutua markkinain jokaiseen oikkuun ja muutokseen.
Kapitalistien tunnussanaksi ei kelvannut enään valtion suojelus vaan vapaus.
Mutta porvaristo ei vaatinut ainoastaan taloudellista vapautta vaan myöskin politista vapautta. Se tunsi lukumääränsä, ja vielä enemmän sivistyksensä ja taloudellisen voimansa kasvaneen niin suuriksi, että se uskoi itsensä, erittäinkin Ranskassa ja Englannissa, kyllin voimakkaaksi panemaan täytäntöön sen, mitä se viimemainitussa maassa jo 17. vuosisadan keskivaiheilla oli yrittänyt, pudistamaan niskoiltaan ylimystön ja sen kanssa liittoutuneen kuningasvallan ikeen.
Sillä oli tähän sitä enemmän syytä, mitä häpeämättömämmin nämä mahdit ryöstivät kansanjoukkoja. 16., 17. ja alkupuolella 18. vuosisataa oli suurkauppa ja kapitalistinen teollisuus pääasiassa palvellut ylellisyyttä. Huonoilla kuletusvälineillä kannatti kulettaa tavaroita pitkiä matkoja ainoastaan siinä tapauksessa, että ne olivat jokseenkin kalliita. Merentakainen kauppa toi Europaan, paitse kultaa ja hopeata, myöskin jalokiviä, kalliita maustimia, komeita kankaita y.m. s. Europan kapitalistinen, s. o. maailman markkinoita varten tuottava teollisuus valmisti silkkikankaita, gobeliineja, porsliineja j. n. e. Silloin kapitalisti hyötyi ylimysluokan riistämisestä ja tuhlauksesta.
Mutta vähitellen alkoi liikevälineiden ja tuotantotavan parantumisen seurauksena etualalle astua joukkoteollisuus ylellisyysteollisuuden ohella. Jos jälkimäinen tarvitsi edistyäkseen rikasta ja tuhlaavaista luokkaa ja sitä paremmin edistyäkseen mitä enemmän hovi ja ylimystö nylkivät kansaa, niin voi sitävastoin joukkoteollisuus edistyä sitä paremmin mitä kulutuskykysempiä kansajoukot olivat, siis mitä vähemmät loisluokat niitä riistivät. Mitä enemmän teollisuus muodostui joukkoteollisuudeksi sitä sietämättömämmäksi porvaristolle tuli ylimyksellinen ryöstöjärjestelmä.
Sen mukaan kuin teollisuus kehittyi joukkoteollisuudeksi, kasvoi myöskin elantotarpeiden (teollisuudesta elävien palkkatyöläisten tarpeiksi) ja raaka-aineiden kysyntä maassa. Kotimainen tuotanto osottautui kykenemättömäksi tyydyttämään kasvavaa kysyntää. Halpojen elintarpeiden ja raaka-aineiden tuonti tuli teollisuusluokalle yhä tärkeämmäksi kysymykseksi. Maanomistajain edut olivat sitävastoin aivan vastakkaiset.
Nämä seikat — monissa maissa kaikki yhdessä, toisissa ainakin jotkut niistä — aiheuttivat ensiksi Englannissa ja Ranskassa, mutta myöhemmin muissakin Europan maissa kasvavaa vastustusta porvariston keskuudessa ylimyksellistä hallitusjärjestelmää kohtaan, oli sitte kysymyksessä parlamentarinen valtio tahi itsevaltainen monarkia.
Porvariston mukana alkoivat alemmatkin luokat, talonpojat ja pikkuporvarit, osottaa tyytymättömyydenmerkkejä. Näihin yhtyi teollisuusköyhälistö, joka eikuitenkaan vielä osottanut itsenäistä elämää, vaan kulkikäsikädessä pikkuporvariston vallankumouksellisimpainkerrosten kanssa. Näitä luokkia rasitti valtio koko painollaan. Näiltä kiskoi se etupäässä varat menoihin, joita virkavalta, sotalaitos, valtiovelat ja hovin ruokkiminen lukemattomine syöpäläisineen vaativat.
Talonpojat, pikkuporvarit ja proletarit, mikäli niistä aikaisempina vuosisatoina saattoi olla puhe, olivat jo alunpitäen olleet vihamielisellä kannalla kehittyvää itsevaltaista valtiomahtia ja ylimystön harjoittamaa valtion nylkemistä vastaan. Mutta missä he olivat yrittäneet vastarintaa, olivat he säännöllisesti joutuneet alakynteen paikallisharrastustensa, yksityisten kuntien ja maakuntien keskinäisen yhteyden puutteen vuoksi, niin että keskittyneelle valtiomahdille oli sangen helppoa voittaa heidät.
Mutta ajan mittaan vaikutti valtion yhtenäisyys ja kapitalismi — kauppa, valtioverot, sotapalvelus j. n. e. — alempiin kansanluokkiin. Paikallinen ahdasnäköisyys ja nurkkapolitika katosivat vähitellen, toisissa paikoin aikaisemmin, toisissa myöhemmin, erittäinkin pikkuporvariston ja köyhälistön keskuudesta, jotka pikkukaupungeissakin olivat aina yhteydessä suurkaupunkitoveriensa kanssa. Viimeksimainittujen esimerkki tuli määrääväksi koko maan työtätekevälle luokalle. Kapitalistinen teollisuus keskitti nyt suurkaupunkeihin joukottain köyhälistöä sekä sen ohella pikkukauppiaita ja käsityöläisiä, jotka eivät eläneet hovin loistosta. Tämä loisto herätti heidät vain tietoisiksi kurjuudestaan ja keskitti puutetta kärsivän joukon vihan ja katkeruuden hovia ja sen kätyreitä vastaan.
Suurkaupunkien työtätekevien luokkien johtamina alkoivat koko maan pikkuporvaristo ja köyhälistö, paikottain talonpojatkin tajuta, että heillä paikallisten etujensa ohella oli myöskin yhteisiä valtiollisia etuja. Heidän voimansa ja arvonsa kasvoi samassa määrin kuin heidän paikallinen ahdasnäköisyytensä katosi ja kansalliset, koko kansakunnan asumaa aluetta käsittävät pyrinnöt heidän keskuudessaan tulivat määrääviksi.
Kapitalistien ja työtätekeväin luokkain lisäksi ilmestyi ylimykselliselle hallitustavalle kolmaskin vastustaja: porvarillinen intelligenssi, asianajajat, professorit, lääkärit, kirjailijat, taiteilijat j. n. e.
16. ja 17. vuosisadalla olivat nämät luokat joko välillisesti tai suoraan olleet riippuvaisia hoviylimystöstä. Keskiajalla oli kirkko ollut tieteiden ja taiteiden suojapaikka. Uskonpuhdistuksen ajoilta lähtien voi jokainen ajattelija, runoilija, maalari tahi kuvanveistäjä, joka ei ollut taloudellisesti riippumaton antautua tieteelle ja taiteelle jonkun korkean herran avulla, joka suvaitsi ottaa hänet palvelijainsa joukkoon. Mutta siinä määrässä kuin porvaristo vahvistui ja sen rikkaus kasvoi ja sen kautta ainakin joku osa sen jäsenistä sai joutoaikaa, siinä määrin kuin lisääntyvä liike ja sen tarpeet tekivät erikoisen sivistyneiden luokan välttämättömäksi ja hankkivat sille, sanokaamme, markkinoita, samassa määrässä kuin alemmat luokat alkoivat ottaa osaa, etenkin suurkaupungeissa, politiseen ja henkiseen elämään, lukea kirjoja ja sanomalehtiä j. n. e., samassa määrin sivistynyt luokka tuli hovista ja ylimystöstä riippumattomaksi. Nyt voi tieteessä ja taiteessa päästä vallitsemaan sellainenkin suunta, joka ei näitä valtoja suosinut ja pian olikin tiede ja taide kokonaan sen vallassa, koska järkisyyt ja tosiasiat puhuivat selvää kieltä ylimyshallitusta vastaan ja koska sivistynyt luokka oli enimmäkseen porvarillista syntyperää ja koska se yhteiskunnalliseen asemaansa ja etuihinsa nähden oli lähinnä sitä.
Katsantokannan laajuuteen nähden oli sivistynyt luokka muita porvariston kerroksia paljoa ylempänä ja näiden kerrosten hetkenedut eivät sitä säännöllisesti paljoakaan koskeneet. Porvarillinen sivistynyt luokka voi siis kehittyä porvariston esitaistelijaksi, sen luokkaetujen tutkijaksi ja edustajaksi. Mitä nämä vaativat, oli silloin edullista koko yhteiskunnallisen kehityksen eduille, vieläpä alempien kerrostenkin eduille, jotka yhdessä ylempien kanssa taistelivat yhteistä vihollista, ylimyshallitusta, valtion ylimystensä eduksi harjoittamaa kansan riistämistä vastaan.
Niin suuri oli tämän hallituksen sorto, niin rajaton tämä riistäminen, että sitä vastaan taistellessa jäivättykkänään syrjään väestön eri luokkien väliset vastakohdat: vastakohdat kaupungin ja maaseudun, palkkatyöläisen ja kapitalistin, käsityön ja suurteollisuuden,teollisuuden ja kaupan j. n. e. välillä.
Porvarillisten, pikkuporvarillisten ja talonpoikaisluokkien eri kerrokset yhtyivät köyhälistön kanssa kukistaakseen itsevaltaisen valtiomahdin ja ajaakseen aateliston valta-asemaltaan pois. Porvarillinen sivistynyt luokka enin edisti tämän liiton muodostumista ja osottautui sen vahvimmaksi siteeksi. Se oli kaikkein vähimmän niiden syiden vaikutuksen alainen, jotka pidättivät eri luokkia toisistaan erillään ja se tunsi ja tiesi paraiten yhdistävät syyt. Kansanvaltainen liike, tämän liiton hedelmä, joka muodostui 18. vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä, sai porvarilliselta sivistyneeltä luokalta johtajansa ja esitaistelijansa, vieläpä luonteensakin.
Demokratian tehtävät ovat kahta laatua. Sen täytyy heikontaa mahdollisuuksien mukaan sitä kaikkivaltaa, joka valtion keskushallituksella, olipa se sitten yksinvalta tahi parlamentti, oli kansan ylitse. Mutta tämä oli mahdollista ainoastaan varmaan rajaan saakka, sillä kapitalistinen yhteiskunta tarvitsi menestyäkseen lujaa valtion keskushallitusta. Demokratian täytyi ottaa suorittaakseen toinenkin tehtävä: muuttaa keskusvalta ylimyskunnan välikappaleesta kansaa palvelevaksi.
Ensimmäisen tehtävän ratkaisu vaati valtiovallan ja sen toimikuntien töiden arvosteluvapautta: parlamentin keskustelujen julkisuutta ja rajottamatonta paino- ja puhevapautta. Se vaati sitäpaitse monien valtiovallan ja sen virkamiesten toimien ja pakkokeinojen siirtämistä kunnille ja maakunnille, joille oli suotava vapaa itsehallinto. Tämä itsehallinto ei merkitse kuitenkaan keskiaikaisten hajottavien paikallispyrintöjen palauttamista. Kunta ei tule sen kautta itsenäiseksi kokonaisuudeksi, jollainen se ennen oli ollut. Se pysyy suuren kokonaisuuden, kansan, jäsenenä, sen täytyy toimia sen rajoissa ja sen hyväksi. Yksityisen kunnan oikeuksia ja velvollisuuksia valtiota kohtaan ei enään vahvisteta erikoissopimuksilla. Ne ovat valtion keskusvallan kaikkia samalla tavalla koskevan lainlaadinnan tuotteita.
Niitä laadittaessa ovat määräävinä valtion tai kansan edut eikä yksityisen kunnan edut.
Sen ohella täytyy kansanvallan vaatia, että valtiovallan voimakkain pakkokeino, seisova sotaväki, hajotetaan ja sen sijaan asetaan kansanarmeija, miliisi.
Vihdoin on sillä vaatimuksena, että kansan pakollinen hajottaminen lakkautetaan, mikäli se ei ole taloudellisen kehityksen seuraus, vaan poliisivaltion pakottama. Yksityisten valtion kansalaisten eristäminen toisistaan pitää lopettaa ja näille antaa oikeus liittyäyhteen yhdistyksiksi yhteisten etujen puoltamista varten, jotta he voisivat pontevammin esiintyä valtiossa ja yhteiskunnassa. Siitä kokoontumis,- yhdistys, liittoutumisvapauksien vaatimukset.
Demokratian toisena tehtävänä oli saattaa valtiovalta kansan palvelijaksi. Englannin esimerkki oli tässä suhteessa määräävä. Siellä oli kuningasvalta ihan voimaton parlamenttiin verraten. Tehokkaimmalta näytti siis edustuslaitos, jolla olisi Englannin parlamentin valta hallituksen yli. Näyttipä se ainoalta mahdolliselta keinolta, jolla nykyaikaisen keskitetyn valtion hallituksen käytettävissä olevaa hirveän suurta vaikutusvaltaa jollain tavalla voitiin tarkastaa ja saattaa palvelemaan sitä väestön osaa, jolla on oikeus valita valtuutettujaan edustajakokoukseen.
Taistelu parlamentaristen laitosten saavuttamiseksi on siis erottamattomassa yhteydessä politisen elämän valveutumisen kanssa Europan maissa. Kuten tiedetään, on se kaikkialla johtanut tuollaisten laitosten perustamiseen. Tosin on hallitus tehnyt kaiken voitavansa ottaakseen toisella kädellä pois kaiken sen mitä toisella antoi, tehdäkseen parlamentin niin voimattomaksi kuin mahdollista. Mutta tähän asti on Europassa ainoastaan Venäjä[10] kyennyt tulemaan toimeen ilman parlamentarista hallitusmuotoa — yksinpä Turkissakin oli viimeisen Venäjän sodan aikana jonkullainen parlamentin tapainen. Kuitenkin on Venäjällä perustuslaillisen hallitusmuodon myöntäminen ainoastaan ajankysymys.
Mutta samalla kun Englannin esimerkki osotti kuinka vaarallinen parlamentarismi on itsevaltiudelle, osotti se myöskin, ettei parlamentin lainkaan tarvitse luonnon pakosta olla kansaneduskunta.
Yhtä tärkeäksi kuin taistelu parlamentarisista laitoksista, muodostui äänioikeustaistelukin. äänioikeudesta riippuu, onko parlamenti ylimystön luokkaherruuden ylläpitämiskeino tai palveleeko se porvaristoa, tai tuleeko siitä taistelutanner porvariston ja köyhälistön väliselle luokkataistelulle. äänioikeustaistelu on paljoa katkerampaa ja pitkällisempää kun taistelu »perustuslaillisen hallituksen» saavuttamiseksi. Sitä kestää vielä useimmissa Europan maissa.
Yleinen, yhtäläinen ja välitön äänioikeus on tärkein, vaikk'ei ainoa keino saattaa parlamentti kansan palvelijaksi ja sen keskuudessa vallitsevien pyrkimysten todelliseksi ilmaisijaksi. Tähän vaikuttavat vielä jotkut muutkin vähemmän syvälle tunkevat, mutta ei suinkaan vähemmän tärkeät seikat, esim. parlamenttikausien lyhentäminen, salaiset vaalit, vaalipäivän määrääminen sunnuntaiksi, suhteellinen vaalijärjestelmä j. n. e. Tällaisista säädöksistä puolueet taistelevat kaikkialla mitä kiivaimmin.
Näiden viimeksi mainittujan laitosten joukkoon kuuluvat myöskin referendum (kansanäänestys) ja aloteoikeus, jotka kansanvaltaisessa Sveitsissä ovat saavuttaneet joltisenkin merkityksen. Referendum on kansan oikeus äänestää eräissä tapauksissa kansaneduskunnan laatimista lakiehdotuksista. Aloteoikeus on kansan oikeus äänestää lakiesityksistä tai anomuksista sellaisten laatimiseen, joita tehdään sen omasta keskuudesta.
Sveitsin 1874 vuoden liittoperustuslain 9. §:n mukaan täytyi tulla kansan joko hyväksyttäviksi tai hylättäviksi kaikki liittolait tai yleisesti sitovat liittopäätökset, jos 30,000 Sveitsin kansalaista tahi 8 kanttonia sitä vaativat.
Tämän perustuslain 123. §. määrää kansanäänestyksen pakolliseksi perustuslain tarkastuksia tehdessä (huhtikuun 8 päivänä 1891 tehdyn liittopäätöksen mukaan koskee tämä myöskin osittaistarkastusta).
Kansan aloteoikeudesta tavallisia lakeja varten ei ole määräyksiä liittoperustuslaissa. Mutta liittokokous on kuitenkin velvotettu ottamaan huomioon kansan tahdon, jos 50,000 äänioikeutettua Sveitsin kansalaista vaatii perustuslain tai sen osan muutosta (liittoperustuslain 120. ja 121. pykälä.)
Vielä laajemmat ovat kansan oikeudet edustuslaitoksiin nähden monissa kantoniperustuslaeissa. Monissa on referendum pakollinen eikä vapaaehtoinen kuten liittoperustuslaissa. Zürich'issä, Bern'issä, Schwyz'issä, Solothurn'issa, Graubündten'issä, Aargaussa, Thurgaussa, Wallis'issa, Basel'issa täytyy kaikkien uusien lakien ja päätösten, etenkin jos ne ovat taloudellisia, tulla kansanäänestyksen alaisiksi. Useimmissa muissa kantoneissa ovat referendum ja aloteoikeus valinnaisia. Freiburg on ainoa Sveitsin kantoni, jossa kansalla ei ole referendumia eikä aloteoikeutta lainkaan. Genevessä, Waadt'issa, Neufchâtelissa on ainoastaan valinnainen referendum.
Mutta referendum ja aloteoikeus eivät missään osota taipumusta tekemään edustuslaitosta tarpeettomaksi. Se päinvastoin on näiden edellytyksenä. Miltei kaikkialla on lakien laatiminen jäänyt näiden kokousten huoleksi. Referendum suo kansalle ainoastaan oikeuden lausua mielipiteensä kantonineuvoston ja liittokokouksen laatimista laeista. Mutta aloteoikeus antaa useimmiten nimenomaan, muuten säännöllisesti ainakin todellisuudessa kansalle ainoastaan oikeuden esittää edustajakokoukselleen kehotuksia tai vaatimuksia joidenkuiden erikoisesti mainittujen lakien laatimisesta. Lakitekstin sepittäminen jää edustuskokouksen tehtäväksi.
Referendumin ja aloteoikeuden tarkotuksena ei ole lopettaa lakialaativaa keskusvaltaa, parlamenttia, vaan vahvistaa kansan vaikutusvaltaa siihen, tehdä se kansasta riippuvammaksi. Nämä molemmat laitokset ovat Uudenajan kansanvaltaisten periaatteiden äärimäisiä seurauksia.
[10] Niin v. 1893. Nyt on Venäjälläkin jonkullainen edustuslaitos olemassa, oikean kansanedustuksen irvikuva tosin. Suomentaja