Mutta tälle saavuttamalleen asteelle ei kehitys pysähdy. Useat kansat ovat sen jättäneet ja kehittyneet sivistyskansoiksi.
Tärkeimpänä keinona tähän on edistys maanviljelyksessä. Tämä tuli yhä tärkeämmäksi, metsästys ja useimmiten karjanhoitokin (paitsi seuduissa, missä maanviljelyksen kehittymistä vaikeuttavat suuret luonnonesteet,) jäivät yhä enemmän takapajulle, vallankin metsästys muuttui lopulta elinkeinosta urheiluksi, huvitteluksi. Germanien keskuudessa tapahtui tämä kehitys kansainvaelluksen aikana roomalaisen sivistyksen vaikutuksesta erittäin nopeasti. Jätämme nyt huomioonottamatta ne omituisuudet, jotka syntyivät roomalaisen sivistyksen vaikutuksesta ja katselemme vaan niitä seikkoja näitten germanilaisten kansain kehityksessä, jotka ovat niille luonteenomaisia.
Mitä enemmän maanviljelys ja sen ohella karjanhoito tulevat kodin piirin tai patriarkalisen perheen pääelinkeinoksi, sitä vähemmän riittävät naisten voimat niihin. Jo Tacituksen aikoina ottivat näihin osaa, paitsi orjia, myös ne perheen miespuoliset jäsenet, joita ei katsottu asekuntoisiksi, kuten pojat, nuorukaiset ja vanhukset. Mutta pianpa tuli asekuntoistenkin miesten vuoro. Metsästäjästä ja sotilaasta tulee kansainvaellusten aikana talonpoika; koti pidättää häntä toimissa kuten naista ja kun maanviljelyksen saavuttama korkea kehitysaste kiinnittää kodin turpeeseen, tulee hänestäkin vakinainen, paikoillaanpysyvä talonpoika.
Tätä mullistusta tuotantotavassa seuraa myöskin vastaava mullistus kaikissa valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa oloissa.
Aikaisemmilla kehitysasteilla oli tuotannossa ollut sodalla hyvinkin huomattava osansa; tavallisesti oli se taistelua tärkeimmistä tuotantovälineistä, metsästysmaista tai laitumista, joita oli joko puolustettava tai vallotettava. Missä raakalaiskansa asui kehittyneemmän kansan naapurina, siellä tuli riita-alueesta käytävän sodan lisäksi usein ryöstöretki, joka voitollisille raakalaisille saattoi tuottaa rikkaita sotasaaliita. On ollut semmoisiakin villejä kansanheimoja, joitten pääasiallisena tulolähteenä oli kehittyneempäin naapurikansojen ryöstäminen. Soturina oleminen voi olosuhteitten mukaan olla sangen tuottavakin oikeus, ja samalla oikeus, joka maksoi vähän. Siihen tarvittavat aseet olivat enemmäkseen samat, joita käytettiin metsästyksessäkin. Eikä aikaakaan sodankäymiseen puuttunut, kuten jo ylempänä nähtiin.
Toiseksi muodostuu asia, kun noista paimentolaisista tai puolpaimentolaisista metsästäjistä ja paimenista tulee paikoillaanasuvia talonpoikia. Sodassa ei talonpoika voi juuri suuria voittaa. Hänellä on tila ja vieraita alueita ei hän tarvitse. Voidakseen asua anastamiaan alueita, tulisi hänen jättää kaikki se, minkä vaivalla on viljeltävään kuntoon saanut. Ryöstäminenkään ei lupaa hänelle erittäin suuria saaliita, sillä naapurinsa ovat joko samalla kehitysasteella kuin hän itse, tai vieläkin alemmalla. Ja samalla kun voitto, minkä hän sodasta voi saada, on tullut pienemmäksi, ovat sodan kustannukset sensijaan nousseet. Maanviljelyksessä tarvittavia tuotannon välineitä ei voida käyttää sotatarkotuksiin. Maanviljelystekniikan ohella on myöskin sotatekniikka kehittynyt; sota rupeaa vaatimaan kalliita varustuksia, jotka ovat muihin tarkotuksiin hyödyttömiä.
Mutta tärkein seikka on kuitenkin seuraava:
Talonpoika on sidottu kotiinsa ja kontuunsa; on aikoja, jolloin hän ei voi taloansa jättää tuottamatta viljelyksilleen mitä suurinta vahinkoa. Pitempi sotaretki saattaa siis sekä hänen itsensä että koko hänen perheensä olemassaolon vaaranalaiseksi.
Vapaan miehen aseoikeus, joka oli ollut tämän ylpeys, muuttui vähitellen hänen asevelvollisuudekseen, joka muuttuu yhä raskaammaksi, kunnes se vihdoin syöksee talonpojan velkaorjuuteen ja kurjuuteen sekä lopulta perikatoon. Mutta sodan välttäminen ei ole niinkään talonpojan vallassa. Sillä jättääksemme vallotussotain monimutkaiset syyt tällä ajanjaksolla mainitsematta, kiihotti talonpoikain maanviljelykseen perustuva hyvinvointi luonnontilassa eläviä, paimentolaisia, liikkuvia kansoja, ryöstöretkiin, ja talonpoikain täytyi olla valmiina jättämään viljelyksensä alttiiksi, jos tahtoi puolustaa itseänsä.
Mitä oli hänen tämmöisessä asemassa tehtävä? Ellei hän tahtonut menettää kaikkea, täytyi hänen ainakin osa panna alttiiksi. Tällä sivistysasteella on työ jo niin kehittynyttä, että se tavallisesti tuottaa enemmän kuin tuottaja perheineen välttämättä tarvitsee. Tämän ylijäämän avulla voivat talonpojat palkata itselleen puolustajan. Ja varustaessaan erikoisen kansanluokan elintarpeilla viljemällä heidän peltojaan, rakentamalla ja kunnossa pitämällä heidän asuntonsa, tekevät talonpojat sodankäynnin sille ilman taloudellista tappiota mahdolliseksi, aivan samoin kuin naisten työ raakalaisajalla teki yleensä miesten metsästyksen ja sodankäynnin mahdolliseksi. Tämä kansanluokka ottaa nyt suorittaakseen talonpoikain asevelvollisuuden ja suojelee maata sekä sen asujaimia.
Tällainen on sotilasluokan taloudellinen peruste. Erilaisten historiallisten edellytysten mukaan muodostuu se sitte erilaiseksi: milloin ovat he heimon päämiehiätai ylimyksiä ja joitakin virkamiehen tapasia, palveli-joineen ja aseellisine seurueineen, joista sitte muodostuu sotilaallinen aateli, milloin taas joitakin maahan tunkeutuneita raakalaisia kansanheimoja, jotka ottavat tämän aatelin tehtävät ja luonnollisesti myöskin tulot, milloin palkkalaumoja j. n. e. Mutta miten erilaisia tämän sotilassäädyn muodot ovatkin, voi ylipäänsä kaikkialla — paitsi aivan muista eristetyissä tai vaikeapääsyisissä seuduissa — tehdä sen huomion, että missä maanviljelys tulee pääelinkeinoksi, siellä on sotilassäädyn syntyminen taloudellinen välttämättömyys. Eikä se seikka suinkaan todista tätä vastaan, että se useimmiten väkivaltaisuuksien avulla on syntynyt. Väkivalta on uuden yhteiskunnan kätilö, mutta ei lainkaan mikään synnyttäjä.
Samalla tavalla kävi myöskin hallinnon, lainsäädännön ja oikeuslaitosten. Yhteiskunta tuli yhä mutkikkaammaksi, työnjako kehittyi yhä, rupesi muodostumaan eri ammatteja ja eri kansanluokkia, yksityisomaisuus suureni ja sai suuremman merkityksen, syntyi vastakohtia yhteiskunnassa, hallitus-, lainsäädäntö- ja oikeuden hoitotehtävät tulivat lukuisammiksi, monimutkaisemmiksi ja vaikeammiksi. Näitä asioita ratkaisemaan aika-ajottain kokoontuvat kansankäräjät, joissa enimmäkseen nojauduttiin perinnäistapoihin, alkoivat käydä kykenemättömiksi näitä tehtäviä suorittamaan. Ja samalla kuin vaatimukset tässä suhteessa kasvoivat, katosi kansanjoukoilta halu, vieläpä mahdollisuuskin riittävässä määrin käydä niissä.
Talonpoika alkoi vähitellen siirtää, kuten ennen sotapalvelusta, myöskin rasittavimpia valtiollisia ja oikeudellisia tehtäviänsä toisten niskoille, jotka ne hänen puolestaan ottivatkin haltuunsa — luonnollisesti saaden siitä vastaavan korvauksen.
Luonnollisinta oli uskoa se samoille henkilöille, jotka olivat ottaneet asevelvollisuuden suorittaakseen. Tosiaankin huomaamme kaikkialla, missä kehitys on kulkenut ilman, että korkeampi sivistys on vaikuttanut alempaan, kuten esim. Egyptissä, että alkujaan on ollut olemassa ainoastaan yksi hallitseva luokka tai kasti. Tavallisesti kuitenkin jakaantuu tämä luokka myöhemmin kahtia, sotilaihin ja n. s. pappeihin, joiden huolena ovat hallinnon, lainlaadinnan ja oikeudenhoidon tärkeimmät tehtävät. Erikoisissa historiallisissa oloissa kuten esim. niiden germanien keskuudessa, jotka perivät Rooman valtakunnan, on tuo kahtiajako tapahtunut jo sitä ennen.
Tällä tavalla ovat vanhat kansanvapaudet sivistyskauden alussa yhä enemmän hävinneet. Niitä eivät syrjäyttäneet pappien juonet eikä kuninkaiden vallanhimo, vaan tuotantotavan kehitys.
Niinpä huomaamme esim. kansanvapauksien häviämisaikoina länsi-germanien keskuudessa, ensimäisellä vuosisadalla kansainvaelluksen jälkeen, etteivät suinkaan kuningas ja hänen virkamiehensä pyrkineet kukistamaan ja kieltämään kansankäräjiä; koettivatpa he päinvastoin osanottoa niihin pitää vilkkaana; he määräsivät rangaistuksia niille, jotka eivät saapuneet kutsuttuihin käräjiin.
Todellisuudessa olisikin kansankäräjäin ajottainen kieltäminen tuottanut yhteisölle suurta vahinkoa, niinkauvan kuin ei vielä ollut muodostunut järjestöjä, jotka olisivat ottaneet huolekseen niiden tehtävät. Kun nämä laitokset olivat muodostuneet ja muuttuneet vallan ja rikkauden lähteiksi, muuttui asiaintila kyllä toisellaiseksi. Siitä alkain olikin jokainen yritys uudestaan saattaa noita vanhoja vapauksia voimaan, yritys koskea näiden järjestöjen vallan ja rikkauden perusteihin. Toiselta puolen tuli nyt jossain vielä mahdollisesti säilyneen kansanvapauden kuristaminen näiden järjestöjen valta- ja rikkauksien kasaamisalueen laajentamiskeinoksi. Mutta papiston samoinkuin sota-aatelistonkin vallan perustana ja pohjana oli niiden taloudellinen välttämättömyys.
Kuitenkaan ei kansanvapaus pappis- ja aatelisvallan aikakaudella aivan kokonansa häviä. Tämä tapahtuu vasta virkavaltaisen valtion aikana. Kansanvapauden ala ainoastaan supistuu. Talonpojilla ei ole enää aikaa eikä tilaisuutta ottaa osaa heimon ja kansakunnan asioiden järjestelemiseen. Sen sijaan jää kunnan asioiden hoito heidän käsiinsä. Ja se tyydyttää heitä. Jokaisesta yksityisestä talonpoikaiskunnasta tulee nyt omia tarpeitaan tyydyttävä taloudellinen kokonaisuus, joka säännöllisesti tuntee itsensä sitä onnellisemmaksi, mitä vähemmän se on tekemisissä ulkomaailman kanssa. Mielenkiinto heimonasioihin, heimotunne sammuu, kunta tulee talonpojan maailmaksi[2]), sen politika tulee mitä typerimmäksi kirkontornipolitikaksi.
Samassa määrässä kuin tämä kehitys edistyy, kadottavat uudet yhteisöt, valtiot, jotka ovat syntyneet vanhoista heimoista ja heimoryhmistä, elimellisen yhteytensä. Ennen n. s. sivistysaikaa oli heimon perustana kansan jäsenten erottamaton yhteys, sen valtion perustana, josta nyt on kysymys, ja jota edustavat esim. keskiaikainen läänitysvaltio tai useimmat itämaiset valtiot, on miltei yksinoman hallitsevien luokkien, aateliston ja papiston, yhteys. Yksityiset kunnat eivät ole missään elimellisessä yhteydessä valtioon.
Heimo voitiin hävittää tai ajaa asuinsijoiltaan, mutta siitä ei voitu yksityisiä osia erottaa toisiin heimoihin sulatettaviksi. Se muodostaa hajottamattoman kokonaisuuden. Keskiaikaiset ja itämaiset valtiot ovat ainoastaan kunta- ja maakuntayhdistelmiä, joista voi jokaisen kappaleen erottaa ja liittää johonkin toiseen yhdistelmään, kunnan oloissa silti mitään oleellista muutosta tapahtumatta. Sangen helposti voi onnellinen vallottaja tai viisas avioliittokeinottelija — luonnollisesti kuninkaallisesta perheestä syntyisin oleva — tällä sivistys-asteella miekalla tai naimaliitoilla perustaa suuren valtion. Mutta aivan yhtä helposti hajoaa se jälleen vihollisen hyökkäyksestä.
Kunnan jäsenet eivät välitä paljoa hallitsevien luokkien keskuudessa tapahtuvista muutoksista. Ne eivät heitä juuri sanottavasti koske, heistä on saman tekevää, suorittavatko he veronsa ja päivätyönsä Pekalle tai Paavolle. Ja jos he tahtoisivatkin suojella itseänsä jotakin muutosta vastaan, ei siitä ole paljo apua, sillä eristetyssä asemassaan on kunta koko valtion hallitsevien luokkien ylivoimaista järjestöä vastaan jotakuinkin turvaton.
Nämä toisistaan riippumattomat ja valtiopolitikasta välinpitämättömät kunnat ovat useiden anarkistien ihanteena. Mutta juuri nämä niiden ominaisuuksista ovat, kuten Engels jo on huomauttanut itämaisesta despotismista, hallitsevien luokkien rajattoman yksinvallan perustana, joka on tälle sivistysasteelle ominaista, olkoon sitte kyseessä sotilasaatelin tai papiston, joko toisen tai toisen tai kummankin luokan päämiehen yksinvalta.
[2] Venäjän kielessä merkitsee sana mir sekä maailmaa että kuntaa.