Yhtä vanhoja kuin sosialistinen työväenliike ovat myöskin köyhälistön pyrkimykset päästä vaikuttamaan eduskuntiin sekä ulkoapäin että niiden sisällä ja sen kautta saavuttaa valtiollista vaikutusvaltaa. Mutta yhtä vanha on myöskin näitten pyrkimysten vastustaminen sosialistien omissa riveissä.
Jo Englannin kartistien aikoina, yli puoli vuosisataa takaperin, huomaamme tämän ristiriitaisuuden; kartistien keskittäessä kaikki voimansa taisteluun yleisen äänioikeuden ja kymmentuntisen työpäivän hyväksi, vastustivat filantropisen sosialismin kannattajat, utopistit, mitä jyrkimmin pyrkimyksiä, joitten tarkotuksena oli vetää köyhälistöä ja sosialisteja eduskuntataisteluihin.
Taisteleva sosialistinen köyhälistö on sittemmin suuresti kehittynyt sekä käytäntöön että teoriaan nähden; sen tiedot ja kokemukset ovat karttuneet; mutta siitä huolimatta tunkee uudelleen esille tuo vanha riitakysymys: onko köyhälistölle välttämätöntä tai edes edullistakaan ottaa osaa eduskuntataisteluihin — taisteluihin eduskunnasta ja itse eduskunnassa vai onko se omiaan turmelemaan ja vahingoittamaan köyhälistöä?
Juuri nyt[1] on tämä kysymys erityisen tärkeä, sillä sosialistisen köyhälistön päätaistelut koskevat nykyään eduskuntia: Venäjällä on kansaneduskunta vallankumouksellisten päävaatimuksena; Ruotsissa ja Itävallassa taistelevat työväenpuolueet yleisen äänioikeuden puolesta; Belgiassa ovat ne juuri äskettäin loistavalla hyökkäyksellä vallottaneet alun siitä; Saksassa on uhkaamassa ottelut eduskunnan ja hallituksen välillä, uhataanpa vielä kavaltaa kansalta yleinen äänioikeus; Ranskassa tunkee yhä enemmän etualalle kysymys hallitusmuodon ottamisesta tarkastuksen alaiseksi, ja tämä tarkastus tarkottaisi ensi kädessä eduskuntaa, sen eduskunnassa levinneen turmeluksen vastustamista, joka tuli ilmi Panamajutussa, ja Englannissakin ovat tärkeimpiä kysymyksiä, ehkäpä tärkeimmät mitä Home-Rulen myöntämisen jälkeen on esillä ollut, kysymykset parlamentin uudistamisesta, äänioikeuden laajentamisesta, palkkojen myöntämisestä edusmiehille, vaalikustannuksien suorittamisesta valtion tai vaalipiirin puolesta j. n. e.
Eduskuntakysymys ei siis ole mikään tohtorikysymys, vaan se on mitä tärkein käytännöllinen ajan kysymys.
Parlamentarismin vastustajat jakaantuvat kahteen ryhmään. Toiseen kuuluvat anarkistit, jotka tuomitsevat parlamentarismin sentähden, etteivät he ylipäänsä tahdo kuulla puhuttavankaan köyhälistön osanotosta politikaan. Näistä, jotka vuorostaan taas jakaantuvat jokseenkin yhtä moneen eri suuntaan, kuin heillä on kannattajiakin, emme tässä tahdo puhua. Väittelystä heitä vastaan syntyisi väittelyä puolueperiaatteistamme,ja se taas ei ole näitten rivien tarkotuksena.
Tahdomme puhua vain toisesta ryhmästä, johon kuuluvat ne toverit, jotka ovat täysin vakuutettuja valtiollisen taistelun välttämättömyydestä, mutta arvelevat, että eduskuntalaitos ei ole köyhälistölle sopiva ase. Heidän mielestään on eduskuntajärjestelmä vain porvariston, omistavan luokan, paras varustus, he selittävät, että eduskuntalaitos luonnostaan on alun pitäen etupäässä kapitalistiluokan herruuden välikappale. Ainoastaan sen kautta, että kansa ottaa omiin käsiinsä lainsäädännön, jättämättä sitä valittujen edustajain käsiin, on mahdollista saada lait sellaisiksi, että ne vääjäämättömästi puoltavat riistettyjen etuja. Siirtyminen eduskunnallisesta lainsäädännöstä kansanlainsäädäntöön on heidän mielestään köyhälistön voiton edellytys.
Käymme tätä katsantokantaa käsittelemään. Mutta kysymystä kansan välittömästä lainsäädännöstä tahdomme ainoastaan siinä määrin tarkastaa, mikäli se koskee meidän nykyisiä vaatimuksiamme ja nykyistä menettelyämme. Kysymys siitä, onko välitön kansanlainsäädäntö niin sanotussa tulevaisuuden valtiossa mahdollinen, välttämätön tai toivottava, koskee meitä hyvin vähän. Kun köyhälistöllä kerran on käsissään valtiollinen valta, on se silloin toimiva ja järjestävä laitoksensa niiden olojen mukaan, jotka voiton hetkellä vallitsevat, ja joista oloista sen täytyy alkaa. Köyhälistön toiminnan määräävät silloin sen tarpeet ja apukeinot, sekä sen silloinen käsitys niistä, eivätkä mitkään toiveet ja vaatimukset, joita nykyajan politikoitsijat voivat muodostella nykyisten olojen, nykyisten tarpeiden ja apukeinojen ja nykyisten käsitysten perusteella.
[1] Muistettakoon, että kirja on kirjotettu v. 1893. Suomentaja.