Julkaistu: 8. toukokuuta 1920 L'Ordine Nuovo -lehden n:ossa 1
Suomennos: © Martti Berger, Mikael Böök, Riitta Ahonen
Lähde: »Työväenluokan yhtenäisyys. L'Ordine Nuovossa julkaistuja artikkeleita», s. 181–190. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976)
Digitalisointi: Kaj Henriksson
HTML: Jonas Holmgren & Joonas Laine
»Ne ajat ovat jo kauan sitten menneet, jolloin vallinneen taikauskoisen käsityksen mukaan vallankumouksen puhkeamista pidettiin kiihottajaryhmän ilkeämielisyyden aiheuttamana. Jokainen tietää nykyään, että tapahtukoonpa vallankumouksellinen järkytys missä hyvänsä, sen takana piilee aina tietty yhteiskunnallinen tarve, jonka tyydyttämistä estävät aikansa eläneet laitokset. Tuo tarve saattaa olla tuntumatta vielä siinä määrin ja niin yleisesti, että se takaisi suoranaisen menestyksen. Kaikki yritykset tukahduttaa tuo tarve pakottavat sen kuitenkin esiintymään yhä voimakkaampana, kunnes se lopulta murtaa kahleensa. Tappion kärsineinäkään emme sen vuoksi voi muuta kuin alkaa alusta. Liikkeen ensimmäisen näytöksen päätyttyä ja ennen toisen näytöksen alkua saamamme luultavastikin hyvin lyhyt hengähdystauko suo meille onneksi aikaa hyvin tärkeään tehtävään: niiden syiden tutkimiseen, jotka aiheuttivat sekä äskeisen vallankumouksellisen purkauksen että vallankumouksen tappion; syiden, jotka eivät piile joidenkin johtajien satunnaisissa herätteissä, hyvissä puolissa, puutteellisuuksissa, virheissä tai kavalissa teoissa, vaan kaikkien järkytyksen koettelevien kansakuntien yleisessä sosiaalisessa rakenteessa ja elinehdoissa».[1*]
Taikauskojen vuoksi Torinon ja Piemonten yleislakko[1] — tämä kymmenen päivän sisällä kehittynyt mitä elinvoimaisin liike, joka tempasi mukaansa puoli miljoonaa työläistä ja talonpoikaa, sai aikaan kohtalokkaita murtumia porvariston hallituskoneistossa ja osoitti kasvuvoimansa sillä että herätti myötämieltä koko Italian proletariaatin keskuudessa — selitetään aiheutuvan vastuuttoman koplan moukkamaisesta kopeudesta, pienen ääriryhmäsen erheellisistä haaveista, hämäristä »venäläisistä» hankkeista, joihin ryhtyivät eräät älymystön edustajat punoessaan salajuoniaan torinolaisten neuvostojen tutkimustoimikunnan suojassa.
Seitsemänkymmentä vuotta sen jälkeen kun Karl Marx totesi »taikauskon aikojen menneen menojaan jo kauan sitten», taikausko herää henkiin eivätkä sitä asetu kannattamaan ainoastaan »Corriere della Seran» tai »Il Giornale d'Italian»[2] heikonpuoleiset kirjoittajat ja kansanedustaja Edoardo Giretti, vaan myös Ammatillisen Keskusliiton hallintokeskus ja sen äänenkannattaja. Ja tuo kaksi miljoonaa italialaista proletaaria käsittävä liitto on edustavinaan marxilaista käytäntöä Italiassa.
Torinon työväenluokka on kärsinyt tappion. Niihin syihin, joista tappio johtui, kuuluu myös »taikausko», Italian työväenliikkeen vastuunalaisten henkilöiden rajoittuneisuus. Tappion erityisistä syistä mainittakoon, että Italian työväenluokalta puuttui vallankumouksellista yhtenäisyyttä. Italian proletariaatti ei ole kyennyt luomaan itselleen ammattiyhdistysten järjestöasteikkoa, joka vastaisi sen etuja ja heijastaisi sen vallankumouksellista henkeä. Tappion yleisiä syitä ovat italialaisen yhteiskunnan yleistila sekä joukkojen elinehdot kussakin maakunnassa ja provinssissa, joista jokainen muodostaa Ammatillisessa Keskusliitossa yhden solun. On selvää, että Torinon työväenluokka kärsi tappion, koska välttämättömät ja riittävät edellytykset työläisten ja talonpoikien yhteiselle, järjestäytyneelle joukkoliikkeelle puuttuivat, Italiassa ne eivät olleet vielä kypsyneet. Tuota kehittymättömyyttä, Italian työkansan kypsymättömyyttä kuvaa epäilemättä Italian järjestäytyneen työväenliikkeen vastuunalaisten johtajien »taikauskoisuus» ja henkinen rajoittuneisuus.
Maaliskuun 7. päivänä pidettiin Milanossa teollisuudenharjoittajain valtakunnallinen kokous. Tehtailijoiden Keskusliiton[3] puheenjohtaja Silvestri piti kokouksessa puheen, jossa hän vastusti raivokkaasti kahdeksan tunnin työpäivää ja palkankorotuksia. Hän soimasi pelkurimaista hallitusta, joka ei puolustanut pääomaa Pont Canavesessa, Torre Pellicessä eikä Astissa (jossa vallattiin Mazzonisin tekstiilitehdas ja astilainen saha) ja joka ei pysty suojaamaan individualistista porvarillista järjestelmää kommunistien hyökkäyksiltä. Kansanedustaja Gino Olivetti, tehtailijaliiton sihteeri, selosti kokouksessa tehdasneuvostoja ja vaati esityksensä lopuksi, että torinolaiset työläisneuvostot murskataan säälimättömästi. Torinolaiset tehtailijat soveltavat Olivettin julki tuomaa kapitalistista näkökantaa hyökätessään työläisneuvostoja vastaan. Se kiteytyy kahdeksi tunnukseksi, joita kapitalistien julisteet kirkuvat työväen tappion jälkeen kaikilla kaduilla: »Työaikana tehdään töitä, ei keskustella», »Tehtaalla voi olla vain yksi herra». Milanon kokouksen jälkeen tehtailijoiden onnistui saada hallitukselta täsmällisiä lupauksia. Torinossa ovat puhkeamaisillaan uudet, ennennäkemättömät tapahtumat. Tunnettuaan Rooman ministeriöissä verenhajua ja palaneen käryä »Il Giornale d'Italia» lehden päätoimittaja lähetti erikoiskirjeenvaihtajan Torinoon. Tämä kiiruhti lehtien toimituksiin ja tehtaiden johtokuntiin utelemaan: »Mitä Torinossa oikein tapahtuu? Miksi Roomassa pelätään niin kovasti Torinon työläisiä? Miksi esimieheni ovat lähettäneet minut Torinoon tutkimaan työväenliikettä ja tehdasneuvostoja?» Ja äkkiä alkoi torinolaisten neuvostojen tutkimustoimikunnalle tulvia uutisia: »Eilen saapui tuhat kuninkaallista kaartilaista, tänään toiset lisää. Suuria sotaväenyksiköitä majoittuu siihen ja siihen lähikylään. Pattereita viedään asemiin sille ja sille kukkulalle. Näissä kirkoissa ja noiden rakennusten katoilla on konekiväärejä. Tehtailijain rahoittamille järjestöille suodaan lupa perustaa asevarastoja. Nuo järjestöt ovat ottaneet suoraan yhteyttä paikallisia osastoja komentaviin upseereihin.» Sillä välin »Il Giornale d'ltalian» kirjeenvaihtaja ilmoittaa kirjeissään Torinosta, että tehtailijat ovat päättäneet lannistaa Torinon työväenluokan, että he ovat vannoneet taistelevansa yhtenäisinä ja julistavansa vaikka yleisen työsulun, että koko Italian kapitalistiluokka tukee urhoollisia torinolaisia tehtailijoita ja että työläiset ja tehtailijat ottavat yhteen hyvin pian.
Italian järjestäytyneen työväenluokan vastuunalaiset johtajat eivät edes huomanneet tuota kapitalistiluokan ja valtion hyörinää, jonka tarkoituksena oli saartaa Torino ja ahdistaa sen työväenluokka sudenkuoppaan. Kapitalistiluokan annettiin valmistella laaja hyökkäyksensä pikkuseikkoja myöten ilman että järjestäytyneen työväenluokan »pääesikunta» äkkäsi sen, ilman että se vaivasi sillä päätään. Työväeltä puuttui kunnon keskusjärjestöjä, ja tämä oli yksi taistelun edellytyksiä. Tehtailijoille ja valtiovallalle siitä tuli mahtava ase, metallityöläisten paikallisille johtajille taas heikkouden lähde.
Tehtailijat menettelevät erittäin taitavasti. He kinailevat keskenään voittoja tavoitellessaan, he ovat jakautuneet taloudellisen ja poliittisen kilpailun perusteella, mutta työväenluokkaa vastaan he nousevat rautaisena rintamana. Heidän keskuudessaan ei esiinny tappiomielialaa, kukaan ei vastusta yleistä toimintalinjaa eikä levitä masennusta tai pakokauhua. Suljettuaan kaupungin umpinaiseen sotilaalliseen saartorenkaaseen tehtailijat löysivät verukkeen, joka oli muuttava historian kulkua. »Industrie metallurgiche» -nimisessä tehtaassa tehtailijat vaativat erään merkityksettömän kellonviisareiden siirron takia sisäisen komitean jäsenten julistamista vaalikelvottomiksi vuoden ajaksi. He siis vaativat, että kuudelta toverilta riistettäisiin vuodeksi proletaariset kansalaisoikeudet. Liike alkoi tästä tapahtumasta, ja se laajeni vähitellen sitä mukaa kuin tehtailijat toteuttivat harkitusti ja järjestelmällisesti hankettaan. Neuvotteluissa työläisedustajat olivat tehtailijoiden pelinappuloita, he myös tiesivät olevansa sitä samoin kuin tiesivät tehtailijat työläisten tietävän. Työläiset olivat varmoja, että neuvottelut olivat turhia. Heidän oli kuitenkin jatkettava niitä, koska pysähdys, tappiomieliala, harkitsematon esiintyminen olisivat aiheuttaneet verisen yhteentörmäyksen, jota tehtailijat, poliisi, sotilaskasti ja taantumukselliset piirit halusivat. Työläisedustajat tunsivat erittäin hyvin ne sotilaalliset olot, joissa tapahtumat kehittyivät; päivästä päivään heidän oli piinattava itseään odottamalla mihin vastustajan hyökkäys johtaisi, sillä vastustajan täytyi päätyä tilanteeseen, jossa tiettyihin periaatteisiin kajoaminen pakottaisi keskuselimet ottamaan kantaa ja osallistumaan taisteluun. Näin syntyi yleislakko, Piemonten työläisten mahtava voimannäyte. Rautatieläiset, merimiehet, satamatyöläiset osoittivat kiihkeästi solidaarisuutensa, paljastivat mielenosoituksillaan porvarillisen valtiokoneiston sisäisen heikkouden, valoivat Italian proletariaattiin uskoa siitä, että on mahdollinen yleinen kansannousu valtiovaltaa vastaan. Tämä kansannousu olisi silti toivoton, se ei saavuttaisi päämääräänsä — vallankumoushallituksen muodostamista — koska koko liikkeen kehityskulku toi ilmi, ettei Italiassa ole järjestäytyneitä vallankumouksellisia voimia, jotka pystyisivät johtamaan tuota laajaa ja syvällistä liikettä, antamaan poliittisen sisällön sorretun luokan vastustamattomalle ja mahtavalle esiin astumiselle sekä perustamaan elinvoimaisen työväenvaltion.
Torinon työväenluokka kärsi tappion, eikä toisin voinut käydäkään. Torinon työväenluokka pakotettiin taisteluun, sillä ei ollut valinnan varaa. Se ei voinut siirtää yhteenottoa päivälläkään, sillä luokkasodassa aloite on vielä kapitalisteilla ja porvarillisen valtion hallituksella. Se joka puhuu »pettävistä haaveista», tarkoittaa itse asiassa sitä, että työväenluokan on aina nöyristeltävä kapitalisteja ja uskoteltava olevansa karjalauma, joukkio raakalaisia vailla tietoisuutta ja tahtoa. Se merkitsee sitä, että työväenluokan on kuviteltava, ettei se kykene esittämään omaa maailmankatsomustaan porvarillisen vastapainoksi, ettei sillä ole omia käsityksiä, tunteita, pyrkimyksiä, jotka voitaisiin asettaa porvariluokan käsityksiä, tunteita ja toiveita vastaan.
Torinon työväenluokka on kärsinyt tappion. Torinossa jatkavat toimintaansa suuret konepajat, joissa pitkälle eriytynyt työnjako ja jatkuva automaattisten laitteiden täydellistyminen sysäävät kapitalistin yhä iljettävämpään ja ärsyttävämpään ihmisen sortoon. Näiden työolojen tähden työläiset on pakotettu jatkuvasti kehittämään järjestäytymismuotoja ja taistelukeinoja, joiden avulla he uudelleen saavuttaisivat voimansa ja asemansa vallankumouksellisena luokkana, mikä ei onnistunut heiltä ammattiyhdistyksen puitteissa. Samanlaisina jatkuvat olot antavat samankaltaisia vallankumouksellisia herätteitä myös poliittisen tappion jälkeen. Tehtailijat tulevat jatkamaan yrityksiään luoda keinotekoista kilpailua työläisten välille. Kun automaattinen laitteisto on poistanut kilpailun, työläiset tullaan mielivaltaisesti jakamaan ryhmiin ja alaryhmiin. Kun työmenetelmien kehitys tekee teknikkojen ja työläisten välit läheisiksi ja toverillisiksi ja vie heidät poliittiseen liittoon, tehtailijat tulevat yhä lietsomaan näiden työntekijäin vihaa toisiaan kohtaan. Työläiset tulevat kerran toisensa jälkeen huomaamaan, etteivät ammattiyhdistykset kykene suojaamaan heitä moninaisilta ja arvaamattomilta juonilta, joita kapitalistit uusien tuotantomenetelmiensä avulla lakkaamatta suunnittelevat. Työläiset eivät milloinkaan saa työskennellä rauhassa, ja he tuntevat alistetun asemansa entistä katkerammin, ovat yhä alttiimpia vihantunteille ja -purkauksille.
Näiden uusien, sodan aikana kehittyneiden työolojen pohjalta syntyivät Torinon tehdasneuvostot. Olot ovat yhä samat, ja samat ovat myös työläisten ajankohtaiset tarpeet, jotka poliittinen kasvatus selkeyttää ja jotka vain tehdasneuvosto ja neuvostojärjestelmä voivat tyydyttää.
Teollisen sivilisaation ja riiston kehittymisen tähden työväenluokka joutuu asettamaan ja koettelemaan sellaisia tavoitteita, turvautumaan sellaisiin keinoihin, joita kylmät ja innottomat, taistelujärjestöjen johtoviroissa toimivat byrokraatit eivät tule käsittämään. Viisisataatuhatta työläistä ja talonpoikaa astui taistelutielle; heitä vastassa oli koko kapitalistiluokka ja valtiokoneisto. Järjestäytyneen työväenliikkeen keskuselinten toimekas puuttuminen asioihin olisi saattanut tasapainottaa voimat ja ellei se olisikaan taannut voittoa, olisi se kuitenkin turvannut ja lujittanut saavutukset, joihin työläiset olivat yltäneet kärsivällisellä ja sitkeällä järjestötyöllä, sadoilla ja tuhansilla tehtaissa ja osastoissa suorittamillaan toimenpiteillä. Kenestä tämä asioihin puuttuminen on kiinni? Päättääkö siitä työläisten valitsema ja jatkuvasti valvoma elin, jonka jäsenet voidaan milloin tahansa erottaa? Ei, siitä päättävät virkamiehet, jotka ovat kiivenneet virka-asemaansa byrokraattisia teitä, tutunkaupalla; päättävät lyhytjärkiset virkailijat, jotka eivät edes näe sitä mitä tehtailijat ja valtio valmistelevat. He eivät tunne tehtaan elämää eivätkä työläisten tarpeita, he ovat »taikauskoisia» kuin protestanttinen pappi ja pöyhkeitä kuin ministeriön ovenvartija.
Torinon työväenluokka on osoittanut, ettei se lähtenyt taistelusta lannistetuin mielin, tietoisuus lamassa. Se jatkaa taistelua kahdella rintamalla. Taistelee vallasta teollisuudessa ja pyrkii valtaamaan ammatilliset järjestöt ja tekemään työväestä yhtenäisen.
Yleislakko osoitti, kuinka laajalle on levinnyt Torinon teollisuudessa syntynyt liike, joka yritetään leimata »kirjalliseksi». Järjestäytyneiden joukkojen keskuudessa kytevää tyytymättömyyttä käsiteltiin »L'Ordine Nuovossa» lokakuun 11. päivänä vuonna 1919 seuraavaan tapaan:
»Työläiset näkevät, että 'heidän' järjestönsä monimutkaisesta kokonaisuudesta on tullut niin valtava koneisto, että se lopulta on päätynyt noudattamaan sisäisiä lakeja, jotka määräytyvät sen omasta rakenteesta ja monimutkaisesta toiminnasta mutta jotka ovat vieraita vallankumouksellisen luokan historialliset tehtävät omaksuneille joukoille. He näkevät, ettei nykyinen järjestöjen asteikko ilmennä selkeästi ja täsmällisesti heidän vallantahtoaan. He näkevät, että jopa heidän omassa talossaan, sitkeällä työllään ja kärsivällisin ponnistuksin rakentamassaan järjestössä, kone nujertaa ihmisen, byrokratia tappaa luovan aloitteellisuuden. Mitäänsanomaton ja mahtaileva sanahelinä yrittää turhaan kätkeä sitä, että puuttuu täsmällisiä käsityksiä teollisen tuotannon vaatimuksista, puuttuu jopa kyky ymmärtää työläisjoukkojen ajattelua. Tämä tilanne suututtaa työläisiä, mutta he eivät yksittäin pysty muuttamaan sitä».[4]
Liike neuvostojen puolesta antoi tyytymättömyydelle tarkan muodon ja asetti sille konkreettisen tavoitteen, teki tyytymättömyydestä kurinalaista ja tietoista toimintaa. On yhdistettävä Torino koko Italian ammattiyhdistysliikkeen vallankumouksellisiin voimiin. On laadittava johdonmukainen suunnitelma ammattiyhdistyskoneiston uudistamiseksi, mikä antaa joukoille mahdollisuuden ilmaista tahtoaan ja vetää ammattiyhdistysliikkeen taisteluun III Internationaalin puolesta.
Ilman allekirjoitusta.
[1*] Karl Marx, Revolution et contre-révolution en Allemagne, Paris, 1900, p. 2–3. (Kyseiset artikkelit ovat itse asiassa Friedrich Engelsin kirjoittamia. Tekstit julkaistiin »New York Daily Tribune» -lehdessä vuosina 1851–1852 Marxin allekirjoittamina, koska hän oli Tribunen virallinen kirjeenvaihtaja, mutta vuonna 1913 Marxin ja Engelsin julkaistun kirjeenvaihdon perusteella selvisi, että tekstit oli kirjoittanut Engels Marxin pyynnöstä. Ks. Friedrich Engels, »Vallankumous ja vastavallankumous Saksassa, luku I. MIA huom.)
[1] Kyseessä on yleislakko, joka tapahtui huhtikuun 13.–24. päivinä 1920. Toim.
[2] »Corriere della Sera» ja »Giornale d'Italia» — porvarillisia italialaisia sanomalehtiä. Toim.
[3] Perustettuaan huhtikuussa 1920 oman luokkajärjestönsä, tehtailijaliiton, tehtailijat aloittivat hyökkäyksen tuhotakseen torinolaisten työläisten tehdasneuvostot. Torinon työläiset vastasivat tähän vuoden 1920 huhtikuun yleislakolla, joka oli luonteeltaan poliittinen. Lakko jatkui huhtikuun 13:nnesta 24. päivään. Toim.
[4] Ks. Antonio Gramsci, »Ammattiyhdistykset ja neuvostot». Toim.