Julkaistu: »Marxism at the Millennium», © Bookmarks 2000
Suomennos: Kaj Henriksson
Lähde: »Maailma voitettavana». Sosialistiliitto 2001.
HTML: Joonas Laine
Koulussa historiaa opetetaan kertomuksena suurmiehistä: kuninkaista, kenraaleista ja keisareista. Muistan oppineeni, että Kleopatra otti maitokylpyjä. Opettaja ei kertonut koskaan, kuka maidon oli tuottanut ja kuinka moni egyptiläislapsi kärsi maidonpuutteen takia aliravitsemuksesta. Saimme kuulla, kuinka Napoleon meni Venäjälle 1812. Ei kerrottu, kuinka moni univormuun puettu venäläinen tai ranskalainen talonpoika kuoli sen seurauksena.
Kommunistisen puolueen manifesti tekee selväksi, että merkityksellistä on miljoonien toiminta:
”Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa. Vapaa ja orja, patriisi ja plebeiji, paroni ja maaorja, ammattikuntamestari ja kisälli, siis sortaja ja sorrettu ovat aina olleet vastakkain, käyneet keskeytymätöntä, milloin peitettyä, milloin avointa taistelua, joka on aina päättynyt koko yhteiskunnan vallankumoukselliseen uudistamiseen tai taistelevien luokkien yhteiseen häviöön.”
Sekä stalinistinen ‘sosialismi’ että sosialidemokraattinen ‘sosialismi’ ovat sosialismia ylhäältä. Stalinistien kohdalla asia on selvä. Kun Stalin aivasti, jokainen puolueen jäsen sai ottaa nenäliinansa esille.
Sosialidemokraattinen ‘sosialismi’ näyttää päällisin puolin demokraattiselta, mutta on todellisuudessa täysin elitististä. Tavallisten ihmisten odotetaan äänestävän eduskuntavaaleissa joka neljäs vuosi, mutta jättävän loput muille. Jos ihminen äänestää kymmenen kertaa elämässään, hän viettää ehkä 30 minuuttia harjoittamassa demokratiaa. Abraham Lincoln sanoi, ettei voi olla yhteiskuntaa, joka on puoliksi vapaa ja puoliksi orjuudessa. Sosialidemokraattiset johtajat odottavat enemmistön ihmisistä elävän eliniän orjuudessa ja 30 minuuttia demokratiassa.
Kapitalismissa ne, jotka tekevät työtä, eivät omista tuotantovälineitä ja ne, jotka omistavat tuotantovälineet, eivät tee työtä. Työläiset tekevät työtä suurissa yksiköissä, tehtaissa, rautateillä ja sairaaloissa, jotka kattavat suuren määrän työläisiä. Tuotanto on yhteiskunnallista, mutta omistus ei. Omistus on yksilöiden, kapitalististen yhtiöiden tai valtioiden käsissä.
Jokaisessa yksittäisessä tuotantoyksikössä on suunnittelua. Mutta ei ole mitään suunnitelmaa pääoman eri yksiköiden yhteensovittamiseksi. Volkswagenilla tuotetaan yksi moottori per auto, yksi runko per auto, neljä pyörää (tai yksi varapyörä) per auto; tuotannon eri puolten välillä on koordinaatio. Sen sijaan Volkswagenin ja General Motorsin tuotannon kesken ei ole koordinaatiota. Suunnittelu ja anarkia ovat kapitalismissa saman kolikon kaksi puolta.
On hyödyllistä asettaa kapitalismi, sitä edeltänyt feodalismi ja sitä seuraava sosialismi rinnakkain vertailtavaksi.
Feodalismissa oli yksilöllinen tuotanto ja yksilöllinen omistus. Sosialismissa on yhteiskunnallinen tuotanto ja yhteiskunnallinen omistus.
Feodalismissa ei voida puhua mistään suunnittelusta, ei yksittäisen yksikön saati sitten koko talouden kohdalla. Sosialismissa suunnittelu koskee jokaista talouden yksikköä ja taloutta kokonaisuutena.
Kapitalismin massiivisen dynaamisuuden ja tuottavuuden takia, samalla kun anarkia esiintyy, näemme runsautta keskellä köyhyys. Ihmiset näkivät tuhansia vuosia nälkää, koska ruokaa ei ollut tarpeeksi. Kapitalismi on ainoa yhteiskuntajärjestelmä, jossa ihmiset näkevät nälkää, koska ruokaa on liian paljon. Yhdysvalloissa rakennetaan viljan kuljettamiseksi erityisiä laivoja, joiden pohja voidaan avata ja vilja upottaa hinnan pitämiseksi ylhäällä.
Köyhyys ja vauraus saavat äärimmäisiä muotoja ennen näkemättömällä tavalla historiassa. On laskettu, että 58 miljardöörin rikkaus vastaa puolen ihmiskunnan tuloa. Tuohon puolikkaaseen kuuluvat paitsi köyhät, myös suhteellisesti hyvinvoivat.
Feodalismissa feodaaliherra riisti ja sorti maaorjia keinona parantaa feodaaliherran elämää. Marxin sanoin, ”Feodaaliherran vatsan rajat olivat maaorjien riiston rajat”. Mutta se, mikä Fordin saa riistämään työläisiään, ei ole hänen halunsa kuluttaa. Jos niin olisi, kapitalistien aiheuttama taakka olisi hyvin kevyt. Fordilla on töissä ympäri maailman 250 000 työläistä. Jos jokainen työläinen antaisi kympin päivässä lisäarvona, se riittäisi Fordin omistajien elämiseen. Eikä vain siihen. Koska talouden dynaamisuus on paljon suurempi, kuin kenenkään kulutuksen dynaamisuus, työläisten taakka olisi ajan mittaan keventynyt.
Riiston motiivi ei ole kapitalistin kulutus, vaan pääoman kasaaminen. Selvitäkseen kilpailusta General Motorsin kanssa Fordin on uusittava tehtaita yhä uudelleen ja sijoitettava yhä enemmän pääomaa. Kapitalistien välisen kilpailun anarkian toinen puoli on se hirmuvalta, jonka alla työläiset kärsivät jokaisessa kapitalistisessa yksikössä.
Me saamme kuulla kaikkialla, että valtio on yhteiskunnan yläpuolella, että valtio edustaa kansakuntaa. Kommunistisen puolueen manifestin mukaan valtio on hallitsevan luokan ase:
Nykyaikainen valtiovalta on vain valiokunta, joka hoitaa koko porvariluokan yhteisiä asioita.
Toisaalla Marx kirjoittaa, että valtio on ”aseistettuja ihmisryhmiä lisäkkeineen” – armeija, poliisi, oikeuslaitos ja vankilat.
Marx kutsui armeijaa myös ”teurastusteollisuudeksi”, ja se on riippuvainen oikeasta teollisuudesta. Tuotantovoimat määrittävät tuhovoimia. Kun keskiajalla talonpojalla oli hevonen ja puuaura, ritarilla oli (parempi) hevonen ja puinen miekka. Ensimmäisessä maailmansodassa, jolloin miljoonat otettiin armeijaan, toiset miljoonat otettiin teollisuuteen tuottamaan tykkejä, luoteja jne. Nykyään, kun sormenpainalluksella voidaan siirtää kymmeniä tuhansia markkoja ulkomaille, painallus toiselle napilla voi tuhota 60 000 ihmistä Hiroshimassa.
Teurastusteollisuus ja teollisuus sopivat yhteen kuin käsi ja hansikas. Jos marsilainen löytäisi hansikkaan, hän ei ymmärtäisi, miksi siinä on viisi sormea, mutta jos hän tietäisi, että hansikkaalla verhotaan käsi viisine sormineen, asia olisi selvä. Armeijan sosiaalinen rakenne heijastaa myös yhteiskunnan sosiaalista rakennetta. Jos armeijassa on kenraaleita, everstejä ja aina sotamieheen asti, niin samoin tehtaassa on johtaja, työnjohtaja ja työläinen. Yksi hierarkia sopii yhteen toisen hierarkian kanssa.
Kapitalistien pakkolunastamiseksi työväenluokan täytyy ottaa poliittinen valta. Marxin mukaan ei kuitenkaan riitä, että työläiset ottavat haltuunsa olemassa olevan valtiokoneiston, koska nykyinen valtio heijastaa kapitalismin hierarkkista rakennetta. Työläisten on murskattava tämä hierarkkinen valtiokoneisto ja korvattava se valtiolla, jossa ei ole vakinaista armeijaa, ei pysyvää byrokratiaa, jossa kaikki viranhaltijat valitaan vaaleilla ja voidaan kutsua pois tehtävästään, eikä yksikään edustaja ansaitse enempää kuin edustamansa työläiset. Marx tuli tähän johtopäätökseen nähtyään Pariisin kommuunin 1871, jossa työläiset saavuttivat juuri tämän. Kommunistisen puolueen manifesti sanoo:
Kaikki tähänastiset liikkeet ovat olleet vähemmistöjen liikkeitä tai liikkeitä vähemmistöjen eduksi. Proletaarinen liike on valtavan enemmistön itsenäistä liikettä valtavan enemmistön eduksi.
Marx selitti, miksi tarvitaan vallankumous: hallitseva luokka ei luovu rikkaudestaan ja vallastaan muuten kuin pakon edessä; eikä työväenluokka pääse irti ”vuosisatojen loasta” ilman vallankumousta.
Kapitalismi sekä yhdistää että jakaa työläisiä. Työpaikoista, asunnoista jne. kilpaileminen pirstoo työväenluokkaa; pomoja vastaan tappeleminen yhdistää työläisiä. Suurinta mahdollista yhtenäisyyttä ja vallankumouksen sydän on yleislakko. Vallankumous ei ole yhden yön juttu, vaan lakoista mielenosoituksista ja sen kaltaisesta muodostuva prosessi, joka huipentuu työläisten ottaessa fyysisesti vallan.
Väkivalta, joka niin usein esitetään väärin itse vallankumoukseksi, on Marxin sanojen mukaan ”uuden yhteiskunnan kätilö”. Huomatkaa: se on ”kätilö”, ei itse lapsi, vaan apu.
Vallankumouksen tärkein piirre on työväenluokan henkinen muutos. Annan esimerkin. Tsaarin aikana juutalaisia vainottiin ankarasti. Juutalaisia vastaan järjestettiin pogromeja. H eivät saaneet asettua maan kahteen pääkaupunkiin, Pietariin ja Moskovaan, ilman erityislupaa, ja erilaisia muita merkittäviä rajoituksia oli paljon. Kun vallankumous koitti, Pietarin neuvoston puheenjohtaja oli juutalainen, Trotski; Moskovan neuvoston puheenjohtaja oli juutalainen, Kamenev; Neuvostotasavallan puheenjohtaja oli juutalainen, Sverdlov; puna-armeijan johtaja oli juutalainen, Trotski.
Toinen osoitus valtavasta henkisestä muutoksesta: vuoden 1917 aikana, vallankumouskuukauden aikana, Lunatšarski piti esitelmiä 30 000 — 40 000 ihmiselle ja puhui kahdesta kolmeen tuntiin sellaisista aiheista, kuin William Shakespeare, kreikkalainen draama jne.
Leninin mukaan vallankumouksen edellytyksiä on neljä:
1) yhteiskunnan yleinen syvä kriisi
2) työväenluokka tekee selväksi, ettei se voi sietää nykytilannetta
3) hallitseva luokka menettää luottamuksen siihen, että se voi jatkaa hallitsemista kuten ennen ja siksi jakautuu ja riitelee, ja
4) on olemassa vallankumouksellinen puolue
Yllä olleessa Kommunistisen puolueen manifestin lainauksessa Marx kirjoitti, että luokkataistelu on ” päättynyt koko yhteiskunnan vallankumoukselliseen uudistamiseen tai taistelevien luokkien yhteiseen häviöön”. Hän teki tämän johtopäätöksen Rooman orjayhteiskunnan rappeutumisen kokemuksesta. Spartakus hävisi, orjien ei onnistunut kaataa orjanomistajaluokkaa, yhteiskunta taantui, orjat katosivat ja korvattiin maaorjilla, orjanomistajat korvattiin tilanherroilla. (Germaaniheimojen hyökkäys oli vain yksi tuon prosessin osa.)
Engels muotoili saman ajatuksen puhumalla sosialismista ja barbariasta ihmiskunnan edessä olevina vaihtoehtoina. Rosa Luxemburg kehitti tätä edelleen. Kumpikaan ei tiennyt barbariasta niin paljon kuin me tiedämme. Engels kuoli 1895; Rosa Luxemburg murhattiin tammikuussa 1919. Kumpikaan ei tiennyt kaasukammioista, Hiroshimasta ja Nagasakista, Afrikan joukkomittaisesta nälänhädästä jne.
Kun natsit kolkuttelivat vallan portteja, Saksan sosialidemokraattisen puolueen johtajat ajattelivat, että vaihtoehto natsismille olisi vallitseva tilanne. Siksi he äänestivät marsalkka Hindenburgin presidentiksi, sillä hän oli konservatiivi, ei natsi. (30. tammikuuta 1933 hän nimitti Hitlerin Saksan pääministeriksi.) Sosialidemokraatit tukivat Brüeningin hätätila-asetuksia, jotka heikensivät työläisten asemaa, demoralisoivat heitä ja auttoivat natseja eteenpäin. Fritz Tarnow, ammattiliittojen ‘teoreetikko’, totesi: ”Kapitalismi on sairas. Me olemme kapitalismin lääkäreitä.” Marx oli sanonut työväenluokan olevan kapitalismin haudankaivaja. Lääkärin ja haudankaivajan välillä on ero. Lääkäri asettaa tyynyn sairaan pään alle; haudankaivaja sen pään ylle.
Koska fasismi on epätoivon liike sosialismin ollessa toivon liike, fasismia vastaan taistelemiseksi on välttämätönätä taistella paitsi fasisteja, myös epätoivoa synnyttäviä oloja vastaan. On taisteltava rottia vastaan, mutta myös viemäreitä vastaan, jossa rotat lisääntyvät. On taisteltava fasisteja vastaan, mutta myös kapitalismia vastaan, joka luo edellytykset, jotka siittävät fasismia – työttömyys, huonot asuinolot, yhteiskunnallinen kurjuus jne.
Kapitalismin ristiriidat ovat tänään paljon syvemmät kuin Marxin kuollessa 1883. Ne ilmenevät syvissä joukkolamoissa, sodissa, jotka jatkuvat ja jatkuvat maassa toisensa jälkeen jne. Työväenluokka on tänään paljon voimakkaampi kuin 1883. Itse asiassa pelkästään Etelä-Korean työväenluokka on suurempi kuin koko maailman työväenluokka silloin, kun Marx kuoli. Ja Etelä-Korea on vasta maailman 12. suurin talous. Lisää heihin amerikkalaiset, japanilaiset, venäläiset, saksalaiset, brittiläiset jne. työläiset, ja mahdollisuus sosialismiin on suurempi kuin koskaan.
Miksi me tarvitsemme vallankumouksellinen puolueen? Pääsyy on kahdessa Marxin tekemässä toteamuksessa. Hän totesi, että ”työväenluokan vapauttaminen on työväenluokan tehtävä” ja samalla hän sanoi, että ”jokaisen yhteiskunnan vallitsevat aatteet ovat hallitsevan luokan aatteita”.
Toteamusten välillä on ristiriita. Ristiriita ei kuitenkaan ole Marxin päässä. Se on todella olemassa. Jos vain yksi toteamuksesta pitäisi paikkansa, ei vallankumouksellista puoluetta tarvittaisi. Jos työväenluokan vapauttaminen on työväenluokan tehtävä, ja siinä kaikki, ei meidän totta puhuen tarvitsisi taistella sosialismin puolesta – istutaan vain kädet ristissä ja hymyiltäisiin. Työläisethän vapauttavat itsensä!
Jos taas toisaalta ”jokaisen yhteiskunnan vallitsevat aatteet ovat hallitsevan luokan aatteita”, ja siinä kaikki, työläiset hyväksyisivät aina hallitsevan luokan aatteet. Sitten me voisimme istua kädet ristissä ja itkeä, koska mitään ei olisi tehtävissä.
Todellisuudessa molemmat toteamukset ovat oikeassa. Luokkataistelu ilmenee aina paitsi yhteenottona työläisten ja kapitalistien välillä, myös työväenluokan sisällä. Eivät lakkovahdit ole estämässä kapitalisteja menemästä töihin. Kapitalistit eivät ole koskaan tehneet töitä, joten he eivät tee niitä lakonkaan aikana. Lakkovartio on ryhmä työläisiä, jotka yrittävät estää toisia työläisiä ylittämästä lakkorajaa työantajan hyväksi.
Kysymys työväenvallasta, jota Marx kutsui proletariaatin diktatuuriksi. Miksi tarvittaisiin proletariaatin diktatuuria, jos koko työväenluokka on yhdistynyt ja vastassa on vain pieni kapitalistien vähemmistö? Voitaisiin sanoa, että menkää koteihinne, pomoista on tehty selvää. Jos koko työväenluokka on yhdistynyt, voisimme sylkäistä niiden päälle ja huuhtoa ne mereen!
Todellisuutta on, että työläisiä on yhdellä puolella ja takapajuisia työläisiä toisella puolella. Koska ”jokaisen yhteiskunnan vallitseva aatteet ovat hallitsevan luokan aatteita”, työläiset ovat jakaantuneet eri tietoisuustason mukaan.
Eikä vain niin. Samalla työläisellä voi olla jakaantunut tietoisuus omassa päässään. Hän voi olla tiukka ammattiosastolainen ja inhota pomoa, mutta kun kysymys tulee mustista, on toinen ääni kellossa.
Asuin kerran samassa asunnossa kaverin kanssa, joka oli kirjanpainaja, hyvin taitava. Hän oli menossa lomalle ja kysyin, oliko hän lentämässä seuraavana päivänä. Hän vastasi, ettei voisi lentää silloin, koska olisi perjantai ja 13. päivä ja että hänen olisi odotettava lauantaita. Miehellä oli 1900-luvulla tuhat vuotta vanhoja ajatuksia.
Lakkovartiossa voi vieressä olla työläinen, jolla on rasistisia juttuja. On kolme vaihtoehtoa. Voit sanoa, ettet jää hänen kanssaan lakkovahtiin, vaan menet kotiin, missä ei kuule rasistisia juttuja. Se on lahkolaisuutta, sillä jo ”työväenluokan vapauttaminen on työväenluokan työ” minun on oltava yhdessä hänen kanssaan lakkovahdissa.
Toinen mahdollisuus on yksinkertaisesti vältellä kysymystä. Joku heittää rasistisen herjan ja sitä teeskentelee, ettei kuullut ja alkaa puhua säästä. Tämä on opportunismia.
Kolmas kanta on, että väittelee kaverin kanssa rasismia vastaan, hallitsevan luokan vallitsevia aatteita vastaan. Väittelee ja väittelee. Jos onnistuu vakuuttamaan, hienoa. Mutta vaikkei onnistuisikaan, niin kun rikkuriauto tulee, rikkurit pysäytetään yhdessä, koska ”työväenluokan vapautus on työväenluokan työ.”
Porvaristolla ei ollut vallankumouksellista puoluetta 20 vuotta ennen heidän vallankumoustaan. Ranskan jakobiineja ei ollut olemassa ennen vuotta 1789.
Miksi meidän on aloitettava 20 tai 30 tai 50 vuotta ennen vallankumousta? Meidän on alettava puhua vallankumouksellisen puolueen tarpeesta johtaaksemme työväenluokkaa taistelussa, vallankumouksessa.
Jakobiinit syntyivät itse vallankumouksen kuluessa. Miksi? Koska kapitalistien ja aateliston suhteet eroavat kapitalistien ja työväenluokan suhteesta.
Kapitalistien piti kyllä kaataa aatelisto ja työväenluokan on kaadettava kapitalistit, mutta ero on suuri. Aatelisto ei suinkaan omistanut kaikkea vaurautta, kapitalistit eivät suinkaan olleet köyhiä. Kapitalistit olivat rikkaita ennen vallankumoustakin. He saattoivat sanoa aatelistolle: ”No niin, teillä on maa; me omistamme rahaa, me omistamme pankit. Kun te menette vararikkoon, miten te itsenne pelastatte? Te sekoitatte sinistä vertanne minun kultaani, te yritätte naida minun tyttäreni.” Ja kun aatteista puhuttiin, he saattoivat sanoa: ”No, teillä on papit, meillä opettajat. Teillä on raamattu, meillä ensyklopedia. Siirtykäähän pois tieltä.”
Kapitalistit olivat älyllisesti riippumattomia aateliston aatteista. He vaikuttivat aateliin paljon enemmän kuin nämä heihin.
Ranskan vallankumous alkoi säätyjen, aatelin, papiston ja keskiluokkien, kokoontumisella. Kun äänestettiin, aateli ja papit äänestivät kapitalistien mukana, ei päinvastoin.
Onko meidän asemamme samanlainen. Ei tietenkään. Emme voi sanoa kapitalisteille: ”No niin, te omistamme Fordin, General Motorsin, ICI:n – me omistamme kenkäparin.” Ja kun aatteista puhutaan, kuinka moni kapitalisti saa vaikutteita Socialist Workerista? Miljoonat työläiset saavat kuitenkin ideansa iltapäivälehdistä!
Porvariston vallankumouksellinen puolue saattoi tulla esiin vasta vallankumouksen aikana. Heidän ei tarvinnut valmistella, he luottivat itseensä. Mitä tapahtui 14. heinäkuuta 1789? Robespierre, jakobiinien johtaja, ehdotti Ludvig XVI:n patsasta pystytettäväksi Bastiljin paikalle. Hän ei tiennyt, että kolmen vuoden kuluessa hän mestauttaisi Ludvig XVI:n. Mistä jakobiinit saivat nimensä? Nimi tulee luostarista, jossa he kokoontuivat. Jos he olisivat tienneet, että neljä vuotta myöhemmin he takavarikoisivat kirkon maat, he eivät olisi ottaneet nimeä luostarin mukaan.
He olivat riippumattomia, he olivat voimakkaita ja he pystyivät ratkaisemaan kysymyksiä. Meillä on täysin toisenlainen tilanne. Me kuulumme sorrettuun luokkaan, jolla ei ole kokemusta yhteiskunnan johtamisesta, koska kapitalistit omistavat paitsi aineelliset, myös henkiset tuotantovälineet. Sen vuoksi me tarvitsemme puolueen – puolue on työväenluokan yliopisto. Se mitä kadettikoulu on armeijalle, sitä vallankumouksellinen puolue on työväenluokalle.
Marx sanoo Kommunistisen puolueen manifestissa, että kommunistit yleistävät työväenluokan historiallisesta ja kansainvälisestä kokemuksesta. Toisin sanoen, ei opita vain omasta kokemuksesta. Oma kokemukseni on heiveröinen. Jokaisella meistä on uskomattoman vähän kokemusta. On yleistettävä ja sitä varten tarvitaan järjestö. En itse voi tietää Pariisin kommuunista. En ollut siellä, olin 1871 vielä kovin nuori!
Sen vuoksi Trotski kirjoitti, että vallankumouksellinen puolue on työväenluokan muisti.
Työväenpuolueita on kolmea tyyppiä: vallankumouksellinen, reformistinen ja sentristinen. Kommunistisen puolueen manifesti kuvasi vallankumouksellisen puolueen luonnetta seuraavasti:
Kommunistit eroavat muista proletaarisista puoleista toisaalta vain siinä, että he eri kansallisuuksiensa proletaarien taistelussa nostavat esiin ja puolustavat koko proletariaatin yhteisiä, kansallisuudesta riippumattomia etuja, ja toisaalta siinä, että he proletariaatin ja porvariston välisenä taistelun eri kehitysasteilla aina edustavat koko liikkeen etua.
Kommunistit ovat siis käytännöllisesti päättäväisin, aina eteenpäin kannustava työväenpuolueiden osa kaikissa maissa; teoreettisesti he käsittävät paremmin kuin proletariaatin muu joukko proletaarisen liikkeen edellytykset, kulun ja yleiset tulokset.
Toista tyyppiä työväenpuolueita edustavat reformistiset puolueet. Puheessaan Kominternin toisessa konferenssissa 1920 Lenin määritteli labourpuolueen ”kapitalistiseksi työväenpuolueeksi”. Hän kutsui sitä kapitalistiseksi, koska labourpuolueen politiikka ei irrottaudu kapitalismista. Miksi hän kutsui sitä työväenpuolueeksi? Ei siksi, että työläiset äänestävät sitä. Siihen aikaan useampi työläinen äänesti konservatiivista puoluetta, joka oli tietysti kapitalistinen puolue. Lenin kutsui labourpuoluetta työväenpuolueeksi, koska se ilmaisi työläisten pyrkimystä puolustautua kapitalismia vastaan. Kun katsoo labourpuolueen kokousta televisiosta, on selvää, että labourpuolueen jäsenet ilmaisevat eri pyrkimyksiä kuin konservatiivit.
Konservatiivipuolueen kokouksessa kuulee suosionosoituksia, kun puhuja hyökkää ay-väkeä ja mustia vastaan ja ylistää armeijaa, poliisia ja muuta sellaista. Labourpuolueen konferenssissa suosionosoitukset tulevat, kun puhuja julistaa, että tarvitaan parempaa terveydenhuoltoa, parempaa koulutusta, parempia asuntoja jne.
Vallankumouksellisten ja reformististen puolueiden välissä on kolmannen tyypin puolue, sentristinen. Niiden pääluonne on välttely. Ne eivät ole joko tai. Ne horjuvat kahden välillä. Hevonen tuottaa hevosen, aasi aasin. Kun hevonen ja aasi pariutuvat, ne tuottavat muulin. Muuli ei tuota mitään, se on hedelmätön.
Vallankumouksellisella puolueella on historiallinen jatkuvuus. Se voi nousta tai laskea, mutta se jatkaa. Reformistisella puolueella on historiallinen jatkuvuutensa. – sentristeillä ei. 1936 POUM-puolueella Espanjassa oli 40.000 jäsentä. Nyt POUM on kuollut kuin sukupuuttoon hävinnyt lintu. Britanniassa Riippumattomalla työväenpuolueella oli neljä kansanedustajaa vuoden 1945 vaalien jälkeen. Nyt siitä ei ole muistoakaan. Sama koskee Saksan SAP:tä, joka oli sekoitus kommunistisen puolueen oikeistosiivestä, brandlerilaisista, pasifisteja sosialidemokraateista ja muita sekoituspussista. Se oli varsin suuri puolue 30-luvun alussa. Nyt siitä ei ole merkkiäkään.
Vallankumouksellisen puolueen on johdettava työväenluokkaa kaikkeen menneisyyden kokemukseen nojaten. Hyvä on, puolue opettaa työläisiä, mutta sitten nousee yksinkertainen kysymys: ”Kuka opettaa opettajaa?” On äärimmäisen tärkeätä ymmärtää, että työväenluokka voi opettaa meitä. Kaikki suuret ajatukset tulevat työläisiltä itseltään.
Jos lukee Marxin Kommunistisen puolueen manifestia hän puhuu siinä tarpeesta työläishallitukselle, proletariaatin diktatuurille. Sitten 1871 hän kirjoittaa, etteivät työläiset voi ottaa haltuunsa vanhaa valtiokoneistoa: heidän on murskattava se – vanha vakinainen armeija, byrokratia, poliisi. Meidän on murskattava kaikki tämä hierarkkinen rakenne ja perustettava uudenlainen valtio – valtio jolla ei ole vakinaista armeijaa tai byrokratiaa, jossa jokainen virkamies on valittu, jossa jokainen virkamies saa saman palkan kuin keskivertotyöläinen. Keksikö hän tämän siksi, että teki niin ankarasti työtä British Museumin kirjastossa? Ei. Pariisin työläiset olivat ottaneet vallan ja menetelleet kuvatulla tavalla.
Marx oppi heiltä. Stalinistit ovat aina väittäneet, että Lenin keksi ajatuksen neuvostoista. Stalinistisessa kirjallisuudessa Lenin tietysti keksii kaiken! Heillä oli uskonnollisen hierarkian malli. Meillä on Leninin kirjeenvaihto, ja kun työläiset perustivat ensimmäisen neuvoston Pietariin 1905, Lenin kirjoitti neljä päivää myöhemmin: mihin hittoon sitä tarvitaan?
Työläiset tarvitsivat taistelussa uuden organisaatiomuodon. He oppivat kantapään kautta, että jos heillä oli lakkokomitea yhdessä tehtaassa, se ei ollut tehokasta vallankumouksessa. Tarvitaan lakkokomitea joka kattaa kaikki tehtaat. Ja sitä neuvosto oli: kaikkien tehtaiden edustajat yhdessä tapaamisessa johtamassa showta. He tekivät sen. Lenin seurasi heitä. Puolueen on aina opittava luokalta, aina.
Onko puolue aina luokkaa edellä? Vastaus on, että yleensä vallankumouksellinen puolue on luokkaa edellä. Muuten se ei ole vallankumouksellinen puolue. Niinpä kuin vuonna 1914 syttyi ensimmäinen maailmansota, bolshevikit olivat paljon luokkaa edellä. Bolshevikit olivat sotaa vastaan, kun työläisten enemmistö tuki sotaa.
Sitten koitti vuosi 1917. Sinä vuonna Leninin näkee sanovan yhä uudelleen elokuussa ja syyskuussa, että puolue laahaa luokan jäljessä, että luokka on sitä edellä ja on edettävä nopeasti luokan saamiseksi kiinni. Syy oli yksinkertainen. Työläisiltä oli niin kauan puuttunut luottamusta ja he olivat olleet jäljessä vallankumouksellisesta puolueesta. Tilanteen muuttuessa hekin muuttuvat hyvin, hyvin nopeasti.
Vallankumouksellisten ongelma on, että he tarvitsevat rutiinia selvitäkseen. Mutta rutiini tulee osaksi itseä. Aletaan ottaa itsestäänselvyytenä, että ollaan työväenluokkaa edellä. Mutta kun työläiset alkavat liikehtiä, huomataan, että ollaankin niin helvetin jäljessä! Vallankumouksellisen puolueen on saavutettava välimatka työväenluokkaan. Puolue ei ole vain ryhmä ihmisiä. He ovat vallankumoukselliset ja tästä lähtien he johtavat aina. Se on roskaa. On jatkuvasti taisteltava ja taisteltava johtaakseen. On opittava kaiken aikaa, edettävä koko ajan.
Näin ei ole vain vallankumouksen aikana. Voidaan huomata työpaikalla, että joku on ollut SWP:ssä mukana 20 vuotta ja on hyvä toveri, ja on joku, joka on liittynyt muutama kuukausi sitten, ja aktiivisuudessa uusi toveri on paljon edellä toveria, joka liittyi 20 vuotta sitten. Tällaista näkee aina uudelleen.
Johtoa ei saavuteta samalla tavalla kuin rahaa pankissa. Jos on rahaa pankissa, sille saa korkoa. Vallankumouksellinen johtajuus on jotain aivan muuta. Johtajuus on ansaittava joka päivä, joka kuukausi. Vallankumouksellisille merkittävää on, mitä he tekivät viime viikolla , mitä he tekevät tällä viikolle ja mitä he tekevät ensi viikolla. 100 vuoden kokemuksesta voi oppia, mutta tärkeintä on mitä tehdään tällä viikolla. Johtajuudesta on kamppailtava.
Koska reformistinen puolue haluaa saada mahdollisimman paljon ääniä, se etsii pienintä yhteistä nimittäjää. Se sopeuttaa itsensä vallitseviin aatteisiin.
Kuka uskoo, ettei yksikään labourin kansanedustajista tiedä homojen ja lesbojen sorrosta? Mutta silti vaalien aikana 1987 Patricia Hewitt, Neil Kinnockin sihteeri, vuoti the Sunille (kaikista mahdollisista lehdistä) hyökkäyksen ”äärivasemmistoa” vastaan niissä kunnissa, jotka tukivat homoseksuaaleja ja lesboja. Miksi hän näin teki? Koska hän ajatteli sen olevan keino tulla suosituksi. Minulla on tallessa lentolehtinen mieheltä, jonka nimi on John Strachey. Hän kutsui itseään marxilaiseksi. 1929 hän pyrki parlamenttiin ja hänellä oli ongelma: hän näytti juutalaiselta. Niinpä hän julkaisi lentolehtisen, jonka otsikko oli ”John Strachey on britti” ja haastoi oikeuteen jokaisen, joka väitti hänen olevan juutalainen. Miksi hän sanoi niin? Minun on sanottava, että olen juutalainen, mutta jos ketä tahansa SWP:n jäsentä kutsuu juutalaiseksi, hän sanoisi: ”Tottakai olen juutalainen. Olen ylpeä siitä.” Ei sitä kielletä.
Mutta jos halutaan saada suuri jäsenmäärä, on sopeuduttava vallitseviin aatteisiin. Tämän vuoksi reformistiset puolueet ovat suuria puolueita, mutta äärimmäisen passiivisia. On esimerkiksi kirja Labour Grassroots¸ joka kertoo ikärakenteen. Vuonna 1984 Labourin nuorisoliitossa oli 573 osastoa, vuonna 1990 vain 15. Yli 65-vuotiaita jäseniä on kolme kertaa enemmän kuin alle 26-vuotiaita. Labourpuolueen jäseniltä kysyttiin, kuinka paljon aikaa he omistivat labourin toimintaan kuukaudessa: 50 % vastasi, ettei lainkaan, 30 % sanoi korkeintaan 5 tuntia kuukaudessa eli tunnin viikossa ja vain 10 % sanoi käyttävänsä 5-10 tuntia.
Äärimmäinen passiivisuus, siinä labourpuolueen luonne. Saman kolikon toinen puoli on byrokraattinen kontrolli. Byrokraatit hallitsevat puolueessa.
Sitten on lahko. Sen jäsenet sanovat yksinkertaisesti: ”Me haluamme marssia vain niiden ihmisten kanssa, jotka ovat samaa mieltä kanssamme. Me välitämme vain ihmisistä, jotka ovat samaa mieltä kanssamme.”
Vallankumoukselliset ovat niitä, jotka ovat erillään työnväenluokan enemmistöstä, mutta jotka ovat samaan aikaan osa työväenluokkaa. Kysymys vallankumouksellisille on, kuinka suhteutua ei-vallankumouksellisiin työläisiin. Kuinka suhteutua ihmisiin, jotka ovat 60-prosenttisesti kanssamme samaa mieltä ja kuinka taistelun kautta päästään 80 prosenttiin. Jos oltaisiin lahkolaisia, sanottaisiin: ”Olet 40 prosenttia eri mieltä kanssani, en piittaa sinusta.” Jos ollaan vallankumouksellisia, sanotaan: ”Olemme 60 prosentista samaa mieltä, lähdetään siitä liikkeelle ja minä väittelen kanssasi niistä 40 prosentista, joista me emme ole samaa mieltä ja yritän taistelussa vakuuttaa sinut.”
Entä sitten vallankumouksellisen puolueen rakenne? Miksi puhumme demokraattisesta sentralismista?
Otetaan ensiksi se, mihin me tarvitsemme demokratiaa. Jos haluaa siirtyä Lontoosta Birminghamiin, tarvitaan bussi ja kuljettaja. Demokraattista keskustelua ei tarvita, koska se on käyty aikaisemmin, joten tarvitsemme hyvän kuljettajan ja hyvän bussin. Ongelma on, että siirtyminen kapitalismista sosialismiin on jotakin, jota ei olla aiemmin koettu. Me emme tiedä.
Jos ei tiedä, on vain yksi tapa oppia – pitää olla juuret työväenluokassa ja oppia luokalta. Ei ole niin, että kaikessa vain demokratia ratkaisee ongelman. Jos haluaa tietää, aleneeko voiton suhdeluku, onko Marx oikeassa, siitä ei pidä äänestää! Se ei merkitse mitään. Joko hän on oikeassa tai väärässä. Ajatellaan sitä, luetaan siitä ja päätetään.
On asioita, joista on äänestettävä. Kaikki, mikä liittyy taisteluumme, on pantava kokeeseen. Yksinkertaisesti koska me emme tiedä. Sillä jos ”työväenluokan vapautus on työväenluokan työ” työväenluokka opettaa meitä oman kokemuksensa kautta.
On olemassa kaunis kuvaus, jonka Lenin antaa ollessaan piilossa heinäkuun 1917 jälkeen, kun bolshevikkipuolue oli maan alla ja sen lehdistö murskattu. Bolshevikkeja syytettiin Saksan agenteiksi. Lenin ei tiennyt, kuinka pitkälle taantumus oli lujittanut asemiaan. Hän kertoo, kuinka hän aterioi hänen piilottaneen työläisen kanssa ja kuinka työläinen antoi hänelle leipää sanoen: ”Leipä on hyvää. Ne, kapitalistiluokka, pelkää meitä.” Lenin sanoo:
Sillä hetkellä ymmärsin luokkavoimien suhteen. Ymmärsin mitä työläiset todella ajattelevat – että kapitalistit pelkäävät edelleen meitä, vaikka olemme maan alla, vaikka meidät on lyöty. Vastavallankumous ei ole vielä voittanut.
Jos haluaa tietää, onko työläisillä itseluottamusta, mistä sen tietää? Ei siitä voi pitää äänestystä lehdissä, ne eivät anna tilaisuutta. Jokaista ei voi tavata yksitellen.
Työväenluokan vallankumousta ei voi tehdä ilman syvää demokratiaa. Ja vallankumous on työväenluokan nostamista hallitsevaksi luokaksi, historian demokraattisimman järjestelmän luomista. Toisin kuin kapitalismissa, jossa joka neljäs vuosi valitaan joku olemaan edustamatta sinua, tässä juttu on täysin eri. Kapitalismissa valitaan kansanedustajat mutta ei työnantajia. Kapitalismissa ei äänestetä tehtaan sulkemisesta. Armeijan upseereita tai tuomareita ei valita vaalilla. Työläisten hallinnossa kaikki on työläisten valvonnassa. Kaikki on työläisten vallassa. Se on demokratian äärimmäisin muoto.
Jos kaikki tämä siis pitää paikkansa, miksi tarvitaan sentralismia?
Ensiksikin, kokemus on epätasainen, työläisillä on erilaista kokemusta, tuo kokemus on koottava yhteen. Vallankumouksellisessakin puolueessa jäseniin vaikuttavat eri paineet. Heihin vaikuttaa yleiskuva ja se työläisten ryhmä, johon he kuuluvat.
Tuon jakautuman, kapean kokemuksen voittamiseksi tarvitsee keskittää kaikki kokemus ja jakauma. Ja sentralismia tarvitaan myös, koska hallitseva luokka on erittäin keskittynyt. Jos ei päästä symmetriaan vihollisen kanssa, ei voida koskaan voittaa.
En ole koskaan ollut pasifisti. Jos joku käyttää keppiä minua vastaan, minun on hankittava isompi keppi! En usko että kimppuuni hyökkäävä koira voidaan pysäyttää lainauksella Marxin Pääomasta. Meillä on oltava symmetria viholliseemme nähden. Siksi en voi ymmärtää anarkisteja, kun he tulevat ja sanovat, etteivät tarvitse valtiota. Kapitalisteilla on valtio. Miten murskata valtio ilman vastavaltiota?
Anarkistit kieltävät valtion aina. Kun heillä oli riittävästi voimaa, he liittyivät hallitukseen. Sen he tekivät Espanjassa sisällissodan aikana liittyessään hallitukseen. Miksi? Koska ei hyödytä kieltää jotakin, jos ei murskaa sitä ja jos sen murskaa, se on korvattava. Millä se on korvattava? Aseellisten työläisten elimillä. Sitähän työläisvaltio on.
Kun puhumme puolueesta johtamassa luokkaa, ei kyse ole vain kokemuksesta, tiedosta ja juurista. Johdon on käytettävä työläisten kieltä ja sillä on oltava työläisen henki. On suhteuduttava heihin, sillä siitä johtamisessa on kysymys. Puhutaan ja kuunnellaan, ei pelkästään puhuta. Puhutaan kielellä jota he ymmärtävät.
Se ei vielä riitä. Me tarvitsemme suuren puolueen. Työväenluokan johtamiseen tarvitaan joukkopuolue. SWP on maailman pienin joukkopuolue. Se on piskuinen puolue. 1914 bolshevikkipuolueella oli 4000 jäsentä. Helmikuun vallankumouksen jälkeen 1917 heillä oli 23000 jäsentä. Elokuussa 1917 heillä oli neljännesmiljoona. Neljännesmiljoonalla voi johtaa kolmen miljoonan teollisuustyöväenluokkaa.
Saksan kommunistisella puolueella 1918 oli 4000 jäsentä. Vaikka he olisivat kaikki olleet neroja, he eivät olisi voittaneet vallankumousta. Tarvitaan kookas puolue, koska johtaakseen se tarvitsee pohjaa joka tehtaassa.
Puhuin jo heinäkuusta 1917. Kun Leniniä syytettiin saksalaiseksi vakoojaksi 10.000 Putilovin tehtaan 30.000 työläisestä meni lakkoon päiväksi sanoen luottavansa Leniniin. Miksi? Koska Putilovin tehtaassa oli 500 bolshevikkia.
Jos haluaa johtaa miljoonia tarvitaan satoja tuhansia puolueeseen. Jopa Anti-Nazi Leaguen karnevaali, 150.000 ihmistä, loistava saavutus, oli vallankumouksen suhteen pieni tapahtuma. Senkin järjestämiseksi me tarvitsimme kuusi, seitsemän tai kahdeksan tuhatta SWP:n jäsentä.
Minusta tuntuu vastenmieliseltä, kun ihmiset ajattelevat, että marxilaisuus on jonkinlaista älyllistä voimistelua: me tulkitsemme asioita, me ymmärrämme, me olemme fiksumpia. Marxilaisuudessa on kysymys toiminnasta ja toimintaan tarvitaan kokoa. Toimintaan tarvitaan voimaa. Me tarvitsemme puolen miljoonan joukkopuolueen.
Lenin toisti yhä uudelleen, ettei voi olla vallankumouksellista puoluetta ilman vallankumouksellista teoriaa. Marx ja Engels määrittävät marxilaisuuden tieteelliseksi sosialismiksi. Tiedettä, oli se sitten fysiikkaa, kemiaa tai marxilaisuutta, ei voida opetella ulkoa kokoelmana iskulauseita. Sitä on tutkittava tosissaan.
Kun Marx ja Engels kirjoittavat, että vallankumouksellisten on yleistettävä työväenliikkeen historiallinen ja kansainvälinen kokemus, sitä ei voi tehdä muuten kuin tutkimalla, teorian kautta. Ei voi tietää Pariisin kommuunista omasta kokemuksestaan. Sitä varten on luettava kirjoja. Trotski muotoili saman ajatuksen toisin sanoin sanoessaan vallankumouksellisen puolueen olevan luokan muisti ja luokan yliopisto. Yliopistossa opiskelijat opiskelevat teoriaa.
On opiskeltava menneisyyttä valmistautuakseen tulevaisuuteen. Karl Radek, johtava bolševikki, kuvasi muistelmissaan Leninistä, kuinka vuoden 1917 myrskyisten päivien keskellä Lenin kehotti häntä lukemaan kirjan Ranskan vallankumouksesta, koska se auttaisi häntä ymmärtämään tulevat tehtävät. Samaan aikaan Lenin kirjoitti yhden tärkeimmistä teoreettisista teoksistaan, Valtion ja vallankumouksen. Saint-Just sanoi Ranskan vallankumouksen aikana: ”Ne, jotka tekevät puolikkaan vallankumouksen, kaivavat omaa hautaansa.”
Kaikki vallankumoukset alkavat puolivallankumouksina. Uusi on rinnan vanhan kanssa. Niinpä helmikuun vallankumous 1917 pääsi eroon tsaarista, poliisista, perusti neuvostot, työläisten tehdaskomiteat – tuo kaikki oli uutta. Mutta vanha säilyi: kenraalit armeijassa, kapitalistit omistivat edelleen tehtaat, tilanherrat maan, ja imperialistinen sota jatkui.
Kun Lenin palasi Venäjälle huhtikuussa 1917 häntä vastassa oli Suomen asemalla Pietarissa toivottamassa tervetulleeksi 10.000 työläistä ja sotilasta. Pietarin neuvoston puheenjohtaja, oikeistomenševikki Tšeidzhe, tervehti häntä suurella kukkakimpulla ja julisti: ”Voittaneen Venäjän vallankumouksen nimeen toivotan teidät tervetulleeksi!” Lenin työnsi kukkakimpun syrjään, kääntyi tuhansien työläisten ja sotilaiden puolueen ja sanoi: ”Mikä voittanut Venäjän vallankumous? Me pääsimme eroon tsaarista! Ranskalaiset pääsivät eroon kuninkaastaan 1792. Kapitalistit omistavat edelleen tehtaat, tilanherrat omistavat maan ja imperialistinen sota jatkuu. Alas väliaikainen hallitus! Alas sota! Maata, leipää ja rauhaa! Kaikki valta neuvostoille!” Eräs historioitsija, Suhanov, kuvasi tapausta.
Olisi kuvitellut, että tuhannet työläiset ja sotilaat olisivat huutaneet hurraata Leninille. Mutta he olivat ällikällä lyötyjä. He olivat niin innostuneita tsarismin loppumisesta ja poliisivallan päättymisestä, etteivät voineet ymmärtää, kuinka kukaan voisi arvostella tulosta. Ainoa ääni, joka kuului hiljaisuudesta, oli Goldenbergin, bolševikkipuolueen keskuskomitean entisen jäsenen. Hän huusi: ”Lenin on hullu! Hän on täysin hullu!” Koska Lenin ymmärsi Saint-Justin sanat erittäin hyvin, hän jatkoi johtaen vallankumouksen sen lopulliseen voittoon.
Vuoden 1917 jälkeen monet vallankumoukset ovat kulkeneet vain puolitiehen ja päätyneet siksi vastavallankumoukseen. Annetaan muutama esimerkki. Marraskuussa 1918 Saksan vallankumous kaatoi keisarin ja perusti työläisneuvostot. Mutta valitettavasti kenraalit jäivät, tehtaan omistajat jäivät. 1919 armeijan upseerit murhasivat Rosa Luxemburgin, Karl Liebknechtin ja muita kommunisteja. Ja monta vuotta myöhemmin natsit tulivat valtaan Saksassa.
1979 joukkolakot huipentuivat yleislakkoon, jota johtivat työläisneuvostot (shorat), joka kaatoi Iranin shaahin. Työläisiä johtivat kommunistinen puolue (Tudeh) ja Fedayeen, molemmat Moskovan seuraajia. He olivat Iranin kansan ja kaikkien muslimien yhtenäisyyden puolesta. He tekivät kompromissin ajatollah Khomeinin kanssa ja tämä maksoi joukkomurhalla.
Kolmas esimerkki on Indonesia. 60-luvun alussa Indonesian kommunistisella puolueella oli 3 miljoonaa jäsentä, paljon enemmän kuin bolševikeilla 1917 (neljännesmiljoona). Kymmenen miljoonaa kuului vielä kommunistista puoluetta lähellä oleviin järjestöihin. Mutta puolueen stalinistinen johto tuki Indonesian kansakunnan ja kaikkien muslimien yhtenäisyyttä. He tukivat Indonesian porvarillista ja nationalistista presidenttiä, Sukarnoa. 1966 Sukarnon alainen, kenraali Suharto, teki vallankaappauksen, joka johti 500.000—1.000.000 kommunistin teurastukseen.
Meidän on opittava menneestä voidaksemme valmistautua tulevaisuuteen. Meidän on opiskeltava marxilaista kansantaloustiedettä, jotta ymmärtäisimme kapitalistisen järjestelmän ristiriidat, ne voimat siinä jotka johtavat räjähdyksiin.
Johtaminen on ennakoimista. Ennakoidakseen on oltava selkeä teoreettinen ymmärrys taloudesta, yhteiskunnasta, politiikasta, historiasta ja filosofiasta.
Ei riitä, että puolueen jäsenten vähemmistö tuntee teorian. Jokaisen olisi tunnettava se. Lenin kirjoitti, ettei vallankumouksellisessa puolueessa ole rivijäseniä, siksi jokaisen on tunnettava marxilaisuutta. Vallankumouksellinen puolue ei ole kapitalistisen tehtaan tai kapitalistisen armeijan kopio. Tehtaassa johtajat päättävät ja työläisten on toteltava. Kapitalistisessa armeijassa upseerit komentavat ja sotilaat seisovat asennossa. Vallankumouksellisessa puolueessa jokaisella jäsenellä on valta ajatella, päättää ja toimia.
Tietysti käytännössä vallankumouksellisen järjestön sisällä on tietoisuuden ja teoreettisen tiedon tasossa epätasaisuutta. Mutta tuo epätasaisuus on tasoitettava. Pahin vahinko, joka voidaan tehdä vallankumouksellisessa puolueessa, on jos puolueessa hyökätään puolueessa olevia intellektuelleja vastaan, proletaarisen asenteen nimissä. Itse asiassa sellainen hyökkäys ei kohdistu niinkään intellektuelleihin, vaan työläisiin puolueessa. Se on loukkaus työläisiä kohtaan, koska olettaa, etteivät työläiset pysty ymmärtämään teoriaa. Miksi luulette Marxin panneen 26 vuotta elämästään Pääoman kirjoittamiseen? Itse asiassa hän ei koskaan saanut kirjaa valmiiksi. Vain osa 1 ilmestyi hänen elinaikanaan. Osat 2 ja 3 toimitti Engels Marxin kuoleman jälkeen. Miksi Venäjän marxilaiset järjestivät 1890-luvulla työläisille iltakursseja marxilaisuudesta?
Yksi parhaista kirjoista intellektuellien roolin puolustamiseksi vallankumouksellisessa puolueessa on Leninin Mitä on tehtävä?, joka on kirjoitettu 1902. Hänen vastustajansa, joita kutsuttiin ekonomisteiksi, uskoivat, etteivät työläiset pysty ylittämään ammattiliittotietoisuutta, vaatimuksia rahasta ja lyhyemmästä työviikosta.
Ja italialainen marxilainen Gramsci kirjoitti tarpeesta luoda työläisintellektuelleja.
Saksan sosialidemokraattisen puolueen oikeistosiipi hyökkäsi Rosa Luxemburgia vastaan: hän oli heille liian intellektuelli. He eivät luultavasti pitäneet siitä, ettei hän ollut saksalainen (vaan puolalainen) ja oli nainen. Samalla tavalla 1923, kun Lenin oli kuolinvuoteellaan, Stalin hyökkäsi Trotskia vastaan, koska tämä oli intellektuelli, ja tuomitsi tämän myöhemmin kosmopoliitiksi, viitaten siten Trotskin juutalaisuuteen.
Teorian aliarvioiminen vallankumouksellisessa puolueessa on siis pohjimmiltaan loukkaus työläisiä kohtaan, joiden oletetaan näin olevan pystymättömiä ymmärtämään aatteita ja olevan kiinnostumattomia niistä.
Marxilaisen kirjallisuuden lukeminen ja marxilaisten luentojen kuunteleminen ei riitä saamaan vallankumouksellisen puolueen jäsenistä marxilaisen teorian ymmärtäjiä. Puolueen jäsenillä on oltava läheinen ympäristönsä. Kun Lenin sanoi, että vallankumouksellisessa puolueessa jokainen on johtaja, se tarkoittaa, että jokaisen jäsenen on johdettava työläisiä puolueen ulkopuolella. Jos vaikkapa SWP:n jäsen on tekemisissä parin ihmisen kanssa työpaikallaan, asuinalueellaan tai koulussaan, nämä ihmiset esittävät kysymyksiä joihin hänen on vastattava.
Esimerkiksi voidaan esittää kysymys: ”Te kehotatte vallankumoukseen, mutta Venäjän vallankumoushan johti tyranniaan. Miksi meidän pitäisi tukea vallankumousta?” Jos puolueen jäsen pystyy selittämään mitä tapahtui Venäjällä vallankumouksen jälkeen, kuten Saksan vallankumouksen tappion aiheuttamaa Venäjän eristymistä, joka johti järjestelmän rapautumiseen, Stalinin nousuun, josta tuli vallankumouksen haudankaivaja ja valtiokapitalismin rakentaja, silloin puolueen jäsenellä on selvä käsitys teoriasta. Keskustelu puolueeseen kuulumattomien kanssa tekee hänelle selväksi, mitä hän tietää ja, mikä vielä tärkeämpää, mitä hän ei tiedä ja mitä hänen tulisi oppia.
Marxilaisuuden ydin on dialektiikka, dialogi jäsenten ja ei-jäsenten välillä. Miten yksittäiset puoluejäsenet saavat ihmiset keskustelemaan kanssaan? Avain on vallankumouksellisen lehden myyminen, ei vain mielenosoituksissa ja kadulla, vaan myös rutiininomaisessa joillekin yksittäisille ihmisille myynnissä työpaikalla, kotinurkilla tai opiskelupaikassa, niin että myyjä tuntee nämä yksittäiset ja hänellä on ajan kuluessa keskusteluja näiden kanssa.
Lenin kirjoitti, että vallankumouksellinen lehti on puolueen organisoija. Kuinka se organisoi? Ei vain sisäisesti, organisoimalla lehden myyntiä ja rahankeruuta sille, mutta myös saamalla jäsenet organisoimaan ympäristöään. SWP:ssä meille on itsestään selvää, että sen lisäksi, että myymme mielenosoituksissa, kaduilla ja joukkokokouksissa, puolueen jäsenten rutiininomainen myynti ympäristöönsä on hyvin tärkeätä. Järjestö, jolla ei ole merkittävää ympäristöä, ei ole vallankumouksellinen järjestö, vaan passiivinen lahko, joka kuihtuu väistämättä pois. ”Vallankumoukselliset” ilman ympäristöä ovat kuin kala ilman vettä.
Viime vuosina sanastoon on ilmestynyt uusi iskusana – globalisaatio. Kaikkien poliittisten puolueiden johtajat, sekä konservatiivisten että reformististen, hyväksyvät termin jumalalta tulleena. Sama pätee lehdistöön, televisioon, yhtiöiden vuosikertomuksiin ja ay-johtajiin. Pähkinänkuoressa se tarkoittaa, että maailmanmarkkinat ja ylikansalliset ovat niin voimakkaita, että työläiset kaikissa maissa tai missä tahansa osassa ylikansallista yritystä ovat täysin voimattomia. Ja niin on myös kansallisvaltio.
Edward Mortimer, joka kirjoittaa Financial Timesiin, oikeistolaiseen konservatiivilehteen, lainasi Kommunistisen puolueen manifestia tukeakseen globalisaatioteoriaa:
”Tarve saada yhä laajempi menekki tuotteilleen ajaa porvaristoa yli koko maapallon. Sen täytyy pesiytyä kaikkialle, kaikkialle kotiutua, kaikkialla solmia suhteita.”
Maailmanmarkkinoita hyväkseen käyttäen porvaristo on muuttanut kaikkien maiden tuotannon ja kulutuksen yleismaailmalliseksi. Taantumuksellisten suureksi suruksi se on poistanut teollisuudelta kansallisen maaperän. Ikivanhat kansalliset teollisuudenalat on tuhottu ja niitä tuhotaan yhä joka päivä. Niitä tunkevat sivuun uudet teollisuudenalat, joiden käytäntöön ottaminen on elinkysymys kaikille sivistyskansoille, teollisuudenalat, jotka eivät enää käytä kotimaisia raaka-aineita, vaan maapallon mitä kaukaisimmilta alueilta tuotuja raaka-aineita ja jotka tuottavat tehdasvalmisteita, joita ei käytetä ainoastaan omassa maassa, vaan kaikissa maanosissa. (…) Vanhan paikallisen kansallisen omavaraisuuden ja sulkeutuneisuuden tilalle tulee kansojen kaikinpuolinen yhteys ja kaikinpuolinen riippuvuus toisistaan.
Edward Mortimer, väittäessään Marxia globalisaatioteorian isäksi, tarkoitti osoittaa kunnioitusta hänelle, mutta itse asiassa kyseessä on solvaus. Teen pari kommenttia ja vertailen marxilaista kansantaloustiedettä porvarilliseen kansantaloustieteeseen.
Marx teki selväksi, että hän oli paljossa älyllistä velkaa klassisen kansantaloustieteen Adam Smithille ja vielä enemmän David Ricardolle. Mutta hän teki myös selväksi, että hänen teoriansa ei ollut vain klassisen kansantaloustieteen teorian jatkoa, vaan myös irtautumista, sen negaatio. Marxin Pääoman alaotsikko on Kansantaloustieteen arvostelua.
Adam Smith, teoksessaan Kansojen vauraus (1772), kuvaa varsin hyvin työnjaon vaikutusta. Hän kuvaa neulatehdasta, jossa jokainen työläinen tekee eri toistavaa työtä. Työnjako lisää tuottavuutta. Marx myönsi tämän, mutta lisäsi, että työnjako tekee työläisestä puoli-ihmisen. Tähän perustuu hänen vieraantumiskäsitteensä. Pyöreä palikka sopii pyöreään reikään; neliskanttinen palikka nelikulmaiseen reikään. Mutta valitettavasti ei ihmisolennon kuvassa reikää ole. Työläiset eivät siksi ole vain systeemin muovaamia. He eivät ole savea, jota suuret objektiiviset tekijät muovaavat, vaan aktiivisia subjekteja, jotka vastustavat ulkopuolelta tulevaa painetta ja taistelevat sitä vastaan.
Adam Smithille ja Ricardolle voiton tavoittelu on luonnollista toimintaa. Marxilla se johtuu historiallisista syistä. Markkinat- eri kapitalistien, tai nykyään kapitalististen yhtiöiden, välinen kilpailu – pakottavat heidät kaikki kasaamaan pääomaa. Jos he epäonnistuvat, heidän käy huonosti. Kapitalismin anarkia, kilpailu pääoman eri yksiköiden välillä ja tyrannia jokaisessa kapitalistisessa yrityksessä ovat kolikon kaksi puolta. Toisiaan vastaan taistelevat kapitalistit pistävät taistelun hinnan työläisten maksettavaksi, ja työläiset vastaavat puolustautumalla. He eivät ole pelkästään historian objekteja. He ovat historian subjekteja. Globalisaatioteoria vie ajatuksen vallasta huipulla ja vallan puuttumisesta yhteiskunnan pohjalla äärimmäisyyksiinsä.
Globalisaatioteoria uskoo tämän olevan oikeutettua. Se on osa vapaiden markkinoiden ideologiaa.
Kun maahanmuuttajat yrittävät päästä maahan, etenkin jos ihonväri on väärä, he ovat vain tuomittavia talouspakolaisia. Kun Volkswagen päätti käyttää yli 430 miljoonaa puntaa Rolls Roycen ostamiseen Britanniasta, se sopii. Jos työnantaja nopeuttaa työtahtia, se sopii. Jos työläiset vastustavat sitä, se on rikollista haitantekoa. Pääoman liikkumista ei taloustiede motivoi. Radiouutisista saattaa kuulla: ”Hyviä uutisia; ICI:n voitot ovat nousseet viime vuonna 20 %.” Ja vähän myöhemmin: ”Huonoja uutisia; työläiset ovat ahneita; he vaativat 5 % palkankorotuksia.”
Päältäpäin on selvää, että työläiset tehtaassa, joka kuuluu ylikansalliseen yritykseen, ovat voimattomia. Jos Fordilla on neljännesmiljoona työntekijää, kuinka muutaman tuhannen työläisen tehdas Britanniassa voisi nousta Fordin johtoa vastaan?
Todellisuus on kuitenkin hyvin toisenlainen. Kun 3000 General Motorsin jarrunosia valmistavaa työntekijää meni lakkoon Ohion Daytonissa 1996, he saivat General Motorsin toiminnan pysähtymään kautta Yhdysvaltojen, Kanadan ja Meksikon. Yli 125 000 General Motorsin työntekijää lomautettiin muutamassa päivässä. Lakko maksoi yhtiölle noin 45 miljoonaa dollaria päivässä ja Clintonin hallitus huusi molemmille osapuolille kiistan rauhoittamiseksi.
Kun miltei samanlainen lakko oli Tanskassa, Saabin oli pakko pysäyttää autotuotanto Ruotsissa, koska tanskalaisten toimittamat tärkeät osat loppuivat. Saabin avoautojen kokoaminen Suomessa jouduttiin sekin pysäyttämään. Volvokin ilmoitti, että sen tuotantolinjat Ruotsissa ja Hollannissa olivat kärsineet pahasti.
1988, kun Fordin työläiset menivät lakkoon Britanniassa, he saivat koko Euroopan Fordin tuotannon seisahtumaan kolmessa tai neljässä päivässä.
Ylikansallisten yhtiöiden takia yksittäisen työntekijäryhmän vaikutus voi olla paljon suurempi kuin koskaan. Tarvitsee vain verrata ylläolevia esimerkkejä ensimmäiseen historian yleislakkoon Englannissa 1832. Silloin työläisten oli kuljettava tehtaasta toiseen ”käännyttämässä” työläisiä.
Globalisaatioteorian takana on täysin mekaaninen muodollinen logiikka. Dialektiikka on sille täysin vierasta. Gloabalisaatioteorian logiikka on samanlaista kuin se, joka johdatti Pentagonia tämän käynnistäessä sotaansa Vietnamia vastaan. He olivat vakuuttuneita, että USA:n sotilaskoneisto on kaikkivoipa ja että vietnamilaiset olivat suhteellisen voimattomia. Ja argumentointi kulki näin. 1800-luvulla Britannia löi Intian alistumaan. USA:n sotilaskoneisto oli 60-luvulla verrattomasti vahvempi kuin Britannian sotakoneisto 1800-luvulla. Samalla Vietnam oli paljon pienempi maa ja sen väestö paljon pienempi kuin Intian. Jos Britannia saattoi voittaa 1800-luvulla, USA saattoi varmasti kävellä yli 1900-luvulla.
Dialektisesti tarkasteltuna kuva on täysin päinvastainen. Kun Intian kapinassa 1857 brittisotilas tapettiin, kuinka paljon haittaa siitä oli Britannialle? Minkä arvoinen on brittisotilas, työläinen univormussa? Sanotaan 100 puntaa. Amerikan sotakoneisto on verrattomasti suurempi. Amerikkalainen lentokone on ehkä miljoonan dollarin arvoinen. Mikä kiusaus vietnamilaisella onkaan heittää käsikranaatti sitä kohti.
Toinen globalisaatioteorian kannattajien argumentti on, että kansallisvaltio ei voi mitään työllisyyden tasolle, että globalisaatio tappoi keynesiläisyyden.
Toisen maailmansodan alusta vuoteen 1973 maailma todisti kapitalismin historian pisintä nousukautta. Vallitseva oikeaoppisuus liitti tämän aikanaan keynesiläisyyteen. Politiikka, jossa veroja leikattiin, korkoja pidettiin alhaalla, valtion kulutusta lisättiin ja kulutusta säädeltiin talouden kasvattamiseksi, oli keynesiläisyyden olemus. Ehkä innostunein ilmaus tuesta keynesiläisyydestä on Anthony Croslandin kirjassa The Future of Socialism vuodelta 1956. Croslandin mukaan kapitalismin anarkia oli kuihtumassa pois luokkaristiriita mukanaan. Järjestelmästä oli tulossa yhä rationaalisempi ja demokraattisempi. Kapitalismi raukeaisi rauhanomaisesti itse. Kaikki puhe tuotannon omistamisesta voiton saamiseksi eikä ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi oli Croslandin mukaan pelkkää höpötystä. ”Yksityinen teollisuus on viimein inhimillistymässä.”
Oli alkanut ”rauhanomainen vallankumous”, jossa luokkaristiriita ei tullut kyseeseen: ”Tänään ei voitaisi kuvitella harkittua vihamielistä liittoa hallituksen ja työnantajan välillä liittoja vastaan,” kirjoitti Crosland. ”Me olemme Britanniassa joukkomittaisen runsauden portailla.” Sosialistien piti kiinnittää huomionsa nyt muuhun kuin talouskysymyksiin. Mihin?
”...me kiinnitämme huomiomme yhä enemmän toisiin, ja ajan mittaa tärkeämpiin alueisiin… henkilökohtaiseen vapauteen, onneen ja jännitykseen… enemmän terassikahviloita, valaistumpia ja iloisempia katuja iltaisin, parempia ja vieraanvaraisempia hotellin- ja ravintolanpitäjiä… enemmän seinämaalauksia ja taideteoksia julkisilla paikoilla, paremmin suunniteltuja huonekaluja ja astioita ja naistenvaatteita, patsaita uusilla asuinalueilla, paremmin suunniteltuja katulamppuja ja puhelinkoppeja, ja niin edelleen, loputtomiin.”
Kuvaus kapitalismista vanhalla iällään humaanina ja rationaalisena vaikutti minusta aikoinaan hölmöltä, ja nyt vielä enemmän. Kapitalismi, joka Marxin sanoin oli syntynyt ”vereen ja mutaan peittyneenä”, ei voinut muuttua laadullisesti. Itse asiassa kapitalismin barbaarisuus on paljon pahempi tänään kuin 100 vuotta sitten. Ajatelkaa vain kaasukammioita, Hiroshimaa ja Nagasakia, arviolta 20 miljoonaa kolmannessa maailmassa vuosittain pankkien lypsämisen takia kuolevaa lasta.
Työttömyys, joka saavutti 8 miljoonaa Saksassa 1933, katosi pari vuotta myöhemmin, ei Hitlerin eikä Keynesin takia, vaan varusteluohjelman ansiosta. Selityksen pitkälle nousukaudelle antaa teoria pysyvästä asevarustelutaloudesta. Maaliskuussa 1957 yritin artikkelissa ”Näköaloja pysyvälle asevarustelutaloudelle” selittää uudelleenvarustautumisen vaikutusta kapitalismin vakauteen, ja kuinka tuon prosessin ristiriidat myös väistämättä veisivät pohjaa nousulta. Lyhyesti sanottuna selitin, että jos kaikki tärkeät kapitalistiset maat käyttäisivät huomattavia voimavaroja aseisiin, se avaisi markkinoita ja hidastaisi voiton suhdeluvun alenemista. Mutta jos muutama tärkeä pelaaja ei osallistuisi, ja käyttäisi aseisiin paljon vähemmän, ne saisivat hyötyä nousukaudesta enemmän kuin muut. Niillä olisi enemmän resursseja teollisuutensa nykyaikaistamiseen, sen sijaan että ne käyttäisivät niitä lentokoneisiin ja tankkeihin. Ja nämä maat voittaisivat kilpailussa. Juuri näin tapahtui. Kun Yhdysvallat, Venäjä ja Britannia käyttivät valtavia summia puolustukseen, Länsi-Saksa ja Japani käyttivät pikkusummia. Saksan markasta ja jenistä tuli suhteellisesti paljon vahvempia suhteessa dollariin ja puntaan. 1973, Vietnamin sodan seurauksena, dollari romahti, öljyn hinta hyppäsi kattoon ja keynesiläisyys julistettiin kuolleeksi.
1976 pääministeri James Callaghan totesi Labourin puoluekokouksessa:
”Me tapasimme ajatella, että taantumasta selvittäisiin kuluttamalla ja työttömyyttä voitaisiin lievittää alentamalla veroja ja lisäämällä valtion kulutusta. Sanon nyt aivan vakavasti, että tätä vaihtoehtoa ei enää ole olemassa...”
Keynesiläisyys teki tilaa monetarismille. Thatcherin politiikka muodostui jo ennen kuin hänet valittiinkaan, sillä Peter Riddellin, Financial Timesin poliittisen toimittajan mukaan ”jos on joskus ollut Thatcher-kokeilu, sen käynnisti Denis Healey (Labourin valtiovarainministeri).”
Myrskyn edessä reformismi osoittautuu tyhjiin ammennetuksi. Se on kuin paperista tehty sateenvarjo – hyödyllinen, kunhan ei sada.
Kapitalismin hyökkäyksen vastustamiseksi, reformien puolustamiseksi on mentävä yli reformismin. Vain vallankumoukselliset voivat tänään taistella johdonmukaisesti reformien puolesta.
Jos kapitalisti päättää sulkea tehtaan on työläisten kyseenalaistettava hänen omistusoikeutensa. Jos työttömyyden ratkaisemiseksi työviikkoa on lyhennettävä ratkaisevasti ilman palkanalennusta ja kapitalisti sanoo, ettei tehtaan toiminnassa pitäminen kannata, on työläisten taaskin kysyttävä, onko hänellä omistusoikeus tehtaaseen.
Kapitalismin ja sosialismin välillä on kuilu –ei voida, kuten reformistit uskovat, siirtyä yhdestä järjestelmästä toiseen vähitellen. Kuilua ei voida ylittää pikkuaskelin. Jos joku tätä epäilee, asiaa voidaan kokeilla. Etsi korkea rakennus, mene sen katolle, ja hae katseellasi toinen korkea rakennus. Jos pystyt ylittämään kuilun rakennuksesta toiseen pikkuaskelin on reformismi todistanut olevansa oikeassa.
Yhdeksän vuotta sitten romahti Berliinin muuri. Pian sen jälkeen seurasivat Itä-Euroopan ja Venäjän stalinistiset järjestelmät.
51 vuotta sitten, 1947, tulin johtopäätökseen, että stalinistinen järjestelmä oli valtiokapitalistinen. Kirjoitin muutaman kirjan, joissa kehittelin teoriaa. Mutta tietenkään ei voi olla varma omista ajatuksistaan, jos ajan koe ei vahvista niitä. Stalinistisen järjestelmän romahdus antoi mahdollisuuden vahvistaa tai hylätä teorian. Jos yksi lääkäri sanoo potilaalle, että tällä on syöpä, ja toinen, että tuberkuloosi, kuolinsyyn selvitys kertoo, kumpi oli oikeassa.
Stalinistisen järjestelmän romahdus teki kuolinsyyn selvityksen mahdolliseksi. Jos Venäjä oli sosialistinen maa tai stalinistinen hallitus työläisvaltio, vaikka sitten rappeutunut tai vääristynyt, stalinismin romahdus olisi merkinnyt, että oli tapahtunut vastavallankumous. Tietenkin työläiset olisivat puolustaneet työläisvaltiota samalla tavalla, kuin työläiset aina puolustavat liittojaan, olivat ne kuinka oikeistolaisia ja byrokraattisia tahansa, niitä vastaan jotka yrittävät hävittää liitot. Työläiset tietävät omasta kokemuksestaan, että heikkokin liitto on työläisten puolustusjärjestö. Järjestäytyneen työpaikan työläiset ansaitsevat paremmin, ja heillä on paremmat ehdot kuin jos liittoa ei olisi.
Puolustivatko Venäjän ja Itä-Euroopan työläiset järjestelmää 1989-91? Eivät tietenkään. Työläiset olivat täysin passiivisia. Väkivaltaa oli vähemmän kuin Britannian kaivoslakon aikana 1984—85. Ainoa maa, jossa järjestelmää puolustettiin, ja väkivaltaisesti, oli Romania. Mutta siellä sitä eivät puolustaneet työläiset, vaan Securitate, salainen poliisi.
Ja toiseksikin, jos kyseessä olisi ollut vastavallankumous, huipulla olleet henkilöt olisi vaihdettu. Mutta luonteenomaista stalinistisen järjestelmän romahdukselle oli, että sama väki, nomenklatuura, joka oli hoitanut taloutta, yhteiskuntaa ja politiikkaa stalinismin aikana, jatkoi huipulla. Vuodet 1989—91 eivät olleet askel taaksepäin tai askel eteenpäin huipulla oleville, vaan yksinkertaisesti sivuaskel.
Siksi onkin selvää, että mitään laadullista muutosta stalinistisen järjestelmän ja nyt Venäjällä ja Itä-Euroopassa vallitsevan välillä ei ollut. Koska nyt kukaan ei kiellä, että järjestelmä on kapitalistinen, se oli siis kapitalistinen tätä ennenkin.
Lokakuun vallankumous 1917 toi työväenluokan valtaan Venäjällä. Vallankumouksen kansainvälinen vaikutus oli valtava. Työläisten vallankumouksia tapahtui Saksassa, Itävallassa ja Unkarissa, kommunistisia joukkopuolueita muodostui Ranskassa, Italiassa ja muualla. Lenin ja Trotski olivat täysin vakuuttuneita, että Venäjän vallankumouksen kohtalo riippuisi Saksan vallankumouksen voitosta. He toistivat yhä uudelleen, että ilman sitä oltaisiin hukassa.
Valitettavasti Saksan vallankumous (1918-23) päättyi tappioon. Vallankumouksellisen puolueen ja kokeneiden kaadereiden puuttuminen kariutti vallankumouksen. Yhä uudelleen ja uudelleen nähdään työväen vallankumouksen jäävän voitotta vallankumouksellisen puolueen puuttuessa: Espanja ja Ranska 1936, Italia ja Ranska 1944-45, Unkari 1956, Ranska 1968, Portugali 1974, Iran 1979, Puola 1980-81.
Saksan vallankumouksen tappio 1923 aiheutti heilur liikkeen pessimismin puolelle ja oikeiston sopeutumiseen Venäjällä. Stalin kävi avoimesti kampanjaa Trotskia vastaan 1923. Häntä edesauttoi, että Lenin oli kuolinvuoteellaan ja poissa toiminnasta noin vuoden. Trotskin selitys stalinismin nousulle Venäjän vallankumouksen eristymisen ja maailmankapitalismin paineen tuotteena oli täysin oikea. Siten hänen kuvauksensa sen ajan stalinistisesta systeemistä rappeutuneena työläisvaltiona oli sopiva.
Mutta entä jos maailmankapitalismin paine jatkuu ja jatkuu? Muuttaako paineen määrä sen laatua?
Jos raivohullu koira käy kimppuuni, on minun vastattava samalla mitalla, symmetrisesti. Jos se käyttää väkivaltaa, on minun käytettävä väkivaltaa. Minun hampaani eivät tietenkään vastaa sen hampaita, joten minun on käytettävä keppiä. Jos tapan sen kiukkuisen koiran, symmetria loppuu siihen. Samoin käy, jos koira saa minut hengiltä. Mutta miten käy, jos en ole tarpeeksi vahva tappamaan koiraa eikä se ole tarpeeksi vahva tappamaan minua, ja me olemme tässä tilanteessa yhdessä huoneessa kuukausikaupalla? Kuka erottaa hullun koiran minusta?
Neuvostojärjestelmää vastaan hyökkäsivät Saksan, Britannian, Yhdysvaltain, Ranskan, Italian, Romanian, Suomen, Latvian, Liettuan ja Turkin asevoimat. Näiden armeijoiden, yhdessä valkoisten venäläisten armeijoiden kanssa, ei onnistunut lyödä puna-armeijaa. Toisaalta ei Venäjän vallankumouksellisen hallituksenkaan onnistunut lyödä maailman kapitalistisia hallituksia. Niinpä maailmankapitalismin paine lopulta pakotti stalinistisen järjestelmän muuttumaan yhä enemmän maailmankapitalismin kaltaiseksi. Talouden ja Venäjän armeijan liikelait olivat identtisiä maailmankapitalismin kanssa.
Kun Stalin julisti 1928, että Venäjä saavuttaisi 15 tai 20 vuodessa kehittyneet teollisuusmaat, se merkitsi, että yhden sukupolven aikana Venäjä saavuttaisi sen, mihin Britannialta meni 100 vuotta teollisuusvallankumouksen aikana. Britanniassa vei kolme vuosisataa päästä maanaitauksilla eroon talonpojistosta kapitalismin kehityksen edistämiseksi. Venäjällä talonpojisto pakkolunastettiin kolmessa vuodessa ns. ”kollektivisoinnilla”.
Kymmeniä miljoonia talonpoikaisperheitä pakkolunastettiin ja pakotettiin kollektiivitiloihin ylijäämäviljan puristamiseksi heiltä myytäväksi maailmanmarkkinoilla koneiden ostamiseksi ja myös miljoonien uusien teollisuustyöntekijöiden ruokkimiseksi halvalla. Miljoonia lähetettiin orjatyöleireihin Siperiaan. Stalinin kollektivisoinnin kauhut muistuttavat Marxin kuvausta maanaitauksista Pääoman ykkösosassa. Hän kirjoitti: ”Kapitalismi on syntymästä kuolemaansa saakka veren ja loan peitossa.”
Orjatyö Venäjällä muistuttaa orjuuden roolista Yhdysvalloissa sen rasvatessa amerikkalaisen kapitalismin rattaita, sekä orjakaupan roolia kapitalismin kehittymisessä Britanniassa: ”Bristolin muurit on peitetty neekereiden verellä.”
Kun Stalin rakensi teollisuus- ja sotilaskoneistoaan, hänen oli aloitettava paljon heikommalta pohjalta kuin häntä vastassa olleet maat, mutta ei yhtään vähemmällä kunnianhimolla. Jos Natsi-Saksalla oli tankkeja ja lentokoneita, ei Stalinin rakentama sotilaskoneisto voinut heijastaa Venäjän tuotantovoimia (eihän talonpojilla vuonna 1928 ollut traktoreita, vaan puuaurat), vaan sen oli heijastettava Saksan.
Venäjän teollistaminen oli pitkälti suuntautunut rakentamaan raskasta teollisuutta aseteollisuuden perustana.
Yksi tekemäni tutkimus, jota pidin hyvin mielenkiintoisena, oli vertailla eri viisivuotiskausien tuotantoa. Löysin ensimmäisen, toisen, kolmannen, neljännen ja viiden viisivuotiskauden tavoitteet ja vertasin niitä. (Stalinin Venäjällä kukaan ei olisi uskaltanut tehdä sitä.)
Raskaassa teollisuudessa teräksen tuotantotavoite ensimmäisellä viisivuotiskaudella oli 10,4 miljoona tonnia; toisella 17 miljoonaa; kolmannella 28 miljoonaa, neljännellä (sodan seurauksena) 25,4 miljoonaa ja viidennellä 44,2 miljoonaa. Käyrä nousee selkeän jyrkästi ylöspäin. Sama koskee sähköntuotantoa, hiilentuotantoa, harkkorautaa jne.
Kulutustavaroiden kohdalla kuva on täysin toinen. Esimerkkinä puuvillatuotteet: ensimmäisen viisivuotiskauden tavoite oli 4,7 miljoonaa metriä; toisen 5,1; kolmannen 4,9; neljännen 4,7. Yli kahdenkymmenen vuoden aikana tavoite ei noussut lainkaan. Villatuotteiden kohdalla kuva on vieläkin synkempi. Ensimmäinen viisivuotiskausi pyrki nostamaan tuotannon 270 miljoonaan metriin; toinen 227:een; kolmas 177:een; neljäs 159:een. Tavoitteita leikattiin yli 20 vuoden aikana miltei 40 %.
Venäjä tuotti menestyksekkäästi tekokuita, mutta ei kenkiä.
Kapitalismia hallitsee tarve pääoman kasaamiseen. Fordin on investoitava, muuten se jää General Motorsin jalkoihin. Kapitalististen yritysten kilpailu pakottaa jokaisen niistä investoimaan enemmän ja enemmän, kasaamaan yhä enemmän ja enemmän pääomaa. Kapitalistien välinen kilpailu pakottaa jokaisen niistä myös lisäämään työläisten riistoa. Pääoman tyrannia työläisiin on pääomien välisen kilpailun kolikon toinen puoli.
Sama pätee stalinistiseen tyranniaan Venäjän työläisiin ja talonpoikiin. Ankara riisto, työleirit mukaan lukien, oli sivutuote Venäjän kapitalismin ja muiden kapitalististen valtojen, etenkin Natsi-Saksan, välillä.
Vuoden 1947 en ole koskaan käyttänyt sanaa Neuvostoliitto. Sana on täydellinen vale. Stalinistisella Venäjällä ei ollut neuvostoja. Kaikissa vaaleissa oli vain yksi ehdokas vaalipiirissä (kuten Natsi-Saksan vaaleissa), eikä tämä koskaan saanut vähempää kuin 99 % äänistä eikä koskaan yli 100 %, paitsi yhdessä tapauksessa. Vuoden 1947 Korkeimman neuvoston vaaleissa Stalin sai yli 140 % äänistä. Pravda selitti seuraavana päivänä, että naapurivaalipiirien äänestäjät olivat tulleet äänestämään Stalinia osoittaakseen innokasta tukeaan. Tavallisesti äänestystulos ilmoitettiin äänestyksen jälkeen, paitsi yhdessä tapauksessa: vuoden 1940 kansanäänestyksessä Latvian, Liettuan ja Viron liittymisestä Neuvostoliittoon Moskovan uutistoimisto TASS erehtyi ja julkaisi tuloksen päivää etukäteen. London Times julkaisi siten tulokset päivää ennen äänestystä.
Eikä sitä voi kutsua liitoksi. Liitto on vapaaehtoinen yhteenliittymä. Venäjän ja Ukrainan välillä ei ollut sen enempää liittoa kuin Intian ja Britannian. Kyseessä oli imperiumi, ei liitto. Neuvostoliiton täydellinen nimi oli Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto. Venäjä ei ollut sosialistinen, vaan valtiokapitalistinen. Mitään tasavaltoja, siis demokratiaa, ei ollut, vaan totalitaarinen tyrannia.
Valtiokapitalismiteoriaa vastaan on esitetty kolme pääväitettä. Ensiksikin kapitalismi on yhteneväistä yksityisomistuksen kanssa. Venäjällä tuotantovälineet olivat valtion omistuksessa, eivät yksityisessä.
Toiseksikin kapitalismi ei sovi yhteen suunnittelun kanssa. Venäjän talous oli suunniteltu.
Kolmanneksi, stalinistisella Venäjällä tarvittiin poliittinen vallankumous hallitusjärjestelmän muuttamiseksi, siinä kaikki, kun taas kapitalismissa on tarpeen tehdä yhteiskunnallinen, ei vain poliittinen vallankumous.
Käsitellään kaikkia väitteitä vuorollaan.
1847 Proudhon, epämääräinen ranskalainen sosialisti, kirjoitti kirjassaan Kurjuuden filosofia, että kapitalismi on samaa kuin yksityisomistus. Marx kirjoitti ivallisessa Proudhon-kritiikissään, Kurjuuden filosofiassa: ”Yksityisomistus on juridinen abstraktio.” Jos yksityisomistus on sama kuin kapitalismi, oli orjanomistusyhteiskunnassa kapitalismi, koska siinä oli yksityisomistus; feodalismissa meillä oli kapitalismi, koska silloinkin vallitsi yksityisomistus. Proudhonin aatteet ovat sekasotkua. Omistusmuoto on vain muoto, se ei kerro sisältöä. Yksityisomaisuutta voi olla orjayhteiskunnassa, feodalismissa ja palkkatyön vallitessa.
Jos joku sanoo, että hänellä on ”pullo täynnä jotakin”, se ei kerro mitä se jotakin on. Se voi olla viiniä, se voi olla vettä, se voi olla jätettä. Koska säiliö ja sisältö eivät ole sama asia, sama sisältö voidaan laittaa erilaisiin säiliöihin. Vesi voidaan laittaa pulloon, lasiin tai kuppiin. Jos yksityisomistus voi sisältää orjuuden, maaorjuuden ja palkkatyön, niin tietenkin orjuutta voi olla yksityisomistuksen ja valtionomistuksen yhteydessä. Egyptin pyramidit rakennettiin orjatyövoimalla. Olen varma, etteivät orjat sanoneet toisilleen: ”Luojan kiitos että me emme tee työtä yksityisomistajalle, vaan faaraolle, siis valtiolle, joka omistaa meidät.” Keskiaikana hallitsevana suhteena oli, että maaorjat elivät kylissä ja feodaaliherra kartanossa. Mutta oli toisenlaistakin maaorjuutta – maaorjia kirkon omistamalla maalla. Se, etteivät kirkkoa omistaneet yksityiset, ei tehnyt kirkon maaorjien taakkaa yhtään kevyemmäksi.
Entä toinen väite, että Stalinin Venäjä oli suunnitelmatalous, kun taas kapitalismissa ei ole suunnitelmaa. Ei pidä paikkaansa. Kapitalismille on ominaista, että erilliselle yksikölle on suunnitelma, mutta yksiköiden välistä suunnitelmaa ei ole. Fordin tehtaalla on suunnitelma. Ei siellä tuoteta puoltatoista moottoria autoa kohti tai kolme pyörää per kärry. On keskitetty päätös siitä, kuinka monta moottoria, pyörää jne. tuotetaan. On suunnitelma, mutta Fordin ja General Motorsin välillä vallitsee anarkia. Stalinismin Venäjällä oli suunnitelma Venäjän taloudelle, mutta ei ollut suunnitelmaa Venäjän ja vaikkapa Saksan talouden välillä.
Kolmas väite poliittisen ja yhteiskunnallisen vallankumouksen erosta kompastuu tilanteessa, jossa valtio on vaurauden lähde. Ranskassa oli 1830 poliittinen vallankumous. Kuningasvalta kaadettiin ja perustettiin tasavalta. Se ei muuttanut yhteiskunnallista asetelmaa, koska vauraus kuului kapitalisteille, ei valtiolle. Missä valtio on vaurauden lähde, poliittisen vallan ottaminen hallitsijoilta on ottaa heidän taloudellinen valtansa. Poliittista ja yhteiskunnallista vallankumousta ei voida erottaa.
Kun Stalin oli ottanut täydelliseen valvontaan Venäjän hallinnon, hän alisti kommunistiset puolueet kaikkialla Venäjän ulkopolitiikan tarpeille.
Muutama esimerkki. Hiukan ennen Hitlerin voittoa Saksassa, Trotskin kehottaessa kaikkien työväenjärjestöjen yhteisrintamaan natsien pysäyttämiseksi, Stalin kutsui Saksan sosialidemokraattista puoluetta ”sosialifasisteiksi”, samoin Trotskia.
Kun pari vuotta Hitlerin voiton jälkeen Ranskan oikeistolainen pääministeri saapui Moskovaan ja allekirjoitti sopimuksen Ranskan ja Venäjän välillä, veisattiin uutta virttä: kommunistien olisi tuettava demokraattista Ranskaa. Niinpä he äänestivät Ranskan sotilasbudjetin puolesta jne.
Elokuussa 1939, Hitlerin ja Stalinin sopimuksen jälkeen, ottivat kommunistipuolueet uuden suunnan. Kun Puolan miehittivät lännestä Natsi-Saksa ja idästä Venäjä, ulkoministeri Molotov julisti: ”Yksi isku idästä ja yksi lännestä ja tuo Versailles’n sopimuksen ruma luomus on hävinnyt.” Totta on, että Puola oli ruma luomus. Mutta Molotov olisi voinut lisätä: kolme miljoonaa juutalaista on hävinnyt, miljoonia puolalaisia on hävinnyt.
En koskaan unohda Pravdan pääkirjoitusta vappuna 1940, sen puhetta kahdesta rauhaarakastavasta kansakunnasta, Neuvostoliiton ja Saksan kansakunnasta, siis Hitlerin Saksan.
Kun Saksa kesäkuussa 1941 hyökkäsi Venäjälle, stalinististen puolueiden linja muuttuu radikaalisti. Pravdassa esiintyi yhä uudelleen iskulause ”Ainoa kunnon saksalainen on kuollut saksalainen.” 1943 luin Pravdasta Ilja Ehrenburgin kertomuksen. Hän kuvasi, kuinka saksalaissotilas kohdatessaan neuvostosotilaan nosti kätensä ylös ja sanoi: Olen sepän poika.” Se oli selvästi luokan toteaminen. Mikä oli venäläissotilaan reaktio? ”Olet silti kirottu saksalainen,” ja työnsi pistimen mahaan.
Mutkittelu sai varsin usein paikalliset kommunistijohtajat pulaan. Pari kuukautta toisen maailmansodan alkamisen jälkeen minut pidätettiin ja olin samassa vankilassa kuin Palestiinan kommunistisen puolueen pääsihteeri. Sodan puhjetessa hän ajatteli, että se oli fasisminvastainen sota, kuten hän oli väittänyt kuukausia aikaisemmin. Niinpä hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi brittiarmeijaan. Virkakoneiston pyörät pyörivät kuitenkin hitaasti ja kahden kuukauden kuluttua hän sai vastauksen vetoomukseensa. Sillä aikaa hän oli kuitenkin huomannut, että sota ei ollutkaan fasisminvastainen, joten hän kieltäytyi lähtemästä vankilasta ja liittymästä armeijaan.
Vankilassa oli neljä trotskilaista ja me tapasimme sanoa, että me olimme vankeja, mutta että Meir Slonim, pääsihteeri, oli vapaaehtoinen vanki. Itse asiassa kommunistisen puolueen hoipertelu näkyi eräällä Haifan kaduista. Yhdelle seinälle ilmestyi iskulause: ”Eläköön fasisminvastainen sota. PKP [Palestiinan kommunistinen puolue]; sen viereen toinen iskulause: ”Alas imperialistinen sota. PKP”. Kun Saksa hyökkäsi Venäjälle 1941, uusi iskulause ilmestyi: ”Alas Hitler ja tämän salainen liittolainen Churchill. PKP.” Hiukan myöhemmin uusi iskulause maalattiin: ”Eläköön puna-armeija ja sen liittolainen brittiarmeija. PKP.” Ja kaikki iskulauseet puhuivat samasta sodasta.
Sodan lopulla, kun vallankumoukselliset kansannousut Euroopassa olivat joukkomittaisia, kommunistiset puolueet toteuttivat Moskovan tulipalojen sammutuksen politiikkaa. Elokuussa 19944 Ranskan vastarintaliike, jota kommunistinen puolue johti, heitti Saksan armeijan Pariisista. Maurice Thorez, Ranskan kommunistisen puolueen pääsihteeri, lensi Moskovasta ja julisti Pariisissa: ”Yksi armeija, yksi poliisi, yksi valtio.” Ja niin Ranskan vastarintaliike riisuttiin aseista.
Italiassakin vastarintaliike, kommunistisen puolueen johtama, oli se jonka onnistui lyödä Mussolini. Mutta Togliatti, Italian kommunistisen puolueen pääsihteeri, kiiruhti Moskovasta julistamaan tukeaan kuninkaan liittolaisten hallitukselle, joka oli tehnyt yhteistyötä Mussolinin kanssa, ja kenraaleille, jotka olivat Mussolinin ystäviä.
Voisimme jatkaa kauan erilaisin esimerkein vallankumouksen pettämisestä maassa toisensa jälkeen stalinististen puolueiden toimesta. Vallankumouksellinen potentiaali oli toisen maailmansodan lopulla paljon suurempi kuin ensimmäisen. Stalinistiset puolueet esittivät ratkaisevaa osaa tuon potentiaalin estämisessä tulemasta aktuaaliksi.
Yli 60 vuotta stalinismilla oli valtava kannatus maailman työväenliikkeessä. Se tunki vallankumouksellisen sosialismin, trotskilaisuuden, marginaaliin. Stalinismin vetovoima kommunismina oli erittäin huomattava.
Nyt kun Venäjän stalinistinen järjestelmä on romahtanut, asiat ovat muuttuneet.
Helmikuussa 1990 Eric Hobsbawmilta, Britannian kommunistisen puolueen gurulta, kysyttiin: ”Näyttää siltä, että Neuvostoliitossa työläiset ovat kaatamassa työläisten valtiota.” Hobsbawm vastasi, että ”on selvää, ettei kyseessä ollut työläisten valtio, ettei kukaan Neuvostoliitossa koskaan ollut uskonut sen olevan työläisvaltio ja että työläiset tiesivät, ettei se ollut työläisvaltio.” Miksei Hobsbawm ollut kertonut meille sitä 50 vuotta sitten tai edes 20 vuotta sitten.
Britannian kommunistisen puolueen äärimmäinen aatteellinen pallon hukkuminen näkyy selvästi sen keskuskomitean pöytäkirjoissa romahduksen jälkeen. Nina Temple, puolueen pääsihteeri, sanoi:
Minusta SWP on oikeassa ja trotskilaiset olivat oikeassa siinä, ettei Itä-Euroopassa ollut sosialismia. Mielestäni minun olisi pitänyt sanoa se kauan sitten.
Kun lukee Nina Templen lausuntoa, tulee mieleen, mitä olisi tapahtunut, jos paavi olisi julistanut, ettei Jumalaa ole olemassa. Kuinka katolinen kirkko olisi selviytynyt?
Hämmennys stalinististen puolueiden keskuudessa ympäri maailman on valtava. Ne meistä, jotka julistivat Venäjän olevan valtiokapitalistisen kauan ennen kuin stalinistinen järjestelmä romahti, pystyttivät sillanpääaseman tulevaisuuteen, säilyttivät marxilaisuuden autenttisen perinnön, sosialismin alhaalta.
Stalinistisilla puolueilla oli joukkotuki kautta maailman. Stalinismi vaikutti moniin sosialisteihin, jotka pitivät itseään ei-stalinisteina tai jopa antistalinisteina. Akilleen kantapäänä oli väärä käsitys siitä, mitä stalinismi oikeastaan oli. He pitivät Stalinia vallankumouksen perillisenä, ei sen haudankaivajana. Stalinin ja Lokakuun välillä on yhtä paljon yhteistä kuin katolisella kirkolla rikkauksineen ja köyhien sortamisineen ja inkvisitioineen on yhteistä Nasaretin kirvesmieheen, joka kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja sanoi: ”Helpompi on kamelin päästä neulansilmän läpi kuin rikkaan miehen paratiisiin.”
(1) Kolme vallankumouksen mallia
Trotski kehitti teoriansa vuoden 1905 vallankumous taustalla. Miltei kaikki tuolloiset marxilaiset, Kautskysta Plehanoviin ja Leniniin, uskoivat että vain kehittyneet teollisuusmaat olivat valmiita sosialistiseen vallankumoukseen. Karkeasti ottaen he sanoivat, että maat voisivat saavuttaa työväenvallan tiukasti teknologista tasoaan vastaten. Kehittymättömät maat näkisivät tulevaisuutensa teollisuusmaiden peilistä. Vasta pitkän teollisen kehityksen ja siirtymäkauden parlamentaarisen porvarillisen järjestelmän kautta voisi työväenluokka olla tarpeeksi kypsä ottamaan esille kysymyksen sosialistisesta vallankumouksesta.
Kaikki Venäjän sosialidemokraatit, niin menševikit kuin bolševikit, olettivat että Venäjä oli lähestymässä porvarillista vallankumousta, joka oli seurausta ristiriidasta kapitalismin tuotantovoimien yhtäällä ja itsevaltiuden, suurmaanomistuksen ja muiden jäljelle jääneiden feodalismin jäänteiden kanssa toisaalta. Menshevikit vetivät johtopäätöksen, että porvaristo johtaisi välttämättä vallankumousta ja ottaisi poliittisen vallan käsiinsä. He ajattelivat, että sosialidemokraattien olisi tuettava liberaalia porvaristoa vallankumouksessa samalla puolustaen työväen erityisetuja kapitalismin puitteissa taistelemalla kahdeksan tunnin työpäivän ja muiden sosiaalireformien puolesta.
Lenin ja bolshevikit olivat samaa mieltä, että vallankumous olisi porvarillinen luonteeltaan ja ettei sen tavoite ylittäisi porvarillisen vallankumouksen rajoja. ”Demokraattinen vallankumous ei yllä porvarillisten yhteiskunnallisten ja taloudellisten suhteiden yli…” kirjoitti Lenin 1905. Ja ”…tuo demokraattinen vallankumous Venäjällä ei heikennä, vaan vahvistaa porvariston herruutta.” Hän palasi teemaan yhä uudelleen.
Vasta helmikuun vallankumouksen jälkeen 1917 Lenin hylkäsi tuon näkemyksen. Syyskuussa 1914 hän esimerkiksi edelleen kirjoitti, että Venäjän vallankumouksen on rajoituttava kolmeen perustehtävään: ”demokraattisen tasavallan perustamiseen (jossa kaikille kansakunnille myönnettäisiin tasavertaiset oikeudet ja täysi itsemääräämisvapaus), suurmaanomistajien tilojen takavarikointi ja kahdeksan tunnin työpäivän käyttöönotto.”
Se missä Lenin erosi perustavasti menshevikeistä oli hänen vaatimuksensa, että työväenluokan pitäisi olla liberaaliporvaristoon nähden itsenäinen, ja tarpeessa viedä porvarillinen vallankumous voittoon porvariston vastarinnasta piittaamatta.
Trotski oli yhä vakuuttunut kuin Lenin, että liberaali porvaristo ei voisi suorittaa yhtään vallankumouksen tehtävistä johdonmukaisesti, ja että maaseudun vallankumous, tärkeä osa porvarillisessa vallankumouksessa, voisi tapahtua vain työväenluokan ja talonpojiston liiton kautta. Eri mieltä Lenin ja Trotski olivat itsenäisen talonpoikaispuolueen mahdollisuudesta, Trotskin mukaan talonpojat olivat liian jakautuneita rikkaisiin ja köyhiin pystyäkseen muodostamaan yhtenäisen ja itsenäisen oman puolueensa.
”Kaikki historian kokemus,” hän kirjoitti, ”…osoittaa, että talonpojisto on täysin kykenemätön esittämään itsenäistä osaa.” Jos kaikissa vallankumouksissa sitten Saksan uskonpuhdistuksen talonpojat olivat tukeneet yhtä tai toista porvariston osaa, Venäjällä työväenluokan voima ja porvariston konservatiivisuus pakottaisivat talonpojiston tukemaan vallankumouksellista proletariaattia. Itse vallankumous ei rajoittuisi porvarillisten demokraattisten tehtävien suorittamiseen, vaan jatkaisi välittömästi suorittamaan proletaarisia sosialistisia toimia. Trotski kirjoitti:
Proletariaatti kasvaa ja vahvistuu yhdessä kapitalismin kasvun myötä. Siinä mielessä kapitalismin kehitys merkitsee proletariaatin kehittymistä kohti diktatuuria.
Mutta se päivä ja hetki, jolloin valta siirtyy proletariaatin käsiin, ei riipu suoraan tuotantovoimien tilasta, vaan luokkataistelun tilasta, sisäisestä tilanteesta ja viime kädessä joukosta subjektiivisia tekijöitä: perinteestä, aloitteesta, taisteluvalmiudesta…
Taloudellisesti kehittymättömässä maassa proletariaatti voi tulla valtaan aiemmin kuin taloudellisesti kehittyneissä maissa. 1871 se oli tietoisesti ottanut käsiinsä yhteiskunnalliset asiat pikkuporvarillisessa Pariisissa, tosin kahdeksi kuukaudeksi, mutta se tunniksikaan saanut valtaa suurissa kapitalistisissa keskuksissa Englannissa ja Yhdysvalloissa. Käsitys proletariaatin diktatuurin jonkinlaisesta automaattisesta riippuvuudesta maan teknisistä voimista ja voimavaroista on ennakkoluulo, joka juontuu äärimmilleen yksinkertaistetusta ”taloudellisesta” materialismista. Tällä näkemyksellä ei ole mitään tekemistä marxilaisuuden kanssa.
Venäjän vallankumous luo mielestämme sellaiset olosuhteet, joissa valta voi siirtyä proletariaatille (ja vallankumouksen voittaessa täytyy siirtyä) jo ennen kuin porvarillisen liberalismin politiikka saa mahdollisuuden tuoda omat valtioneronsa täysin esille.
Toinen tärkeä osa teoriaa oli tulevan Venäjän vallankumouksen kansainvälinen luonne. Se alkaisi kansallisessa mitassa, mutta päättyisi vain vallankumouksen voittoon kehittyneemmissä maissa:
Kuinka kauas voi työväenluokan sosialistinen politiikka mennä Venäjän taloudellisissa oloissa? Vain yhden voimme sanoa varmasti: se joutuu poliittisiin vaikeuksiin kauan ennen kuin se kaatuu maan tekniseen kehittymättömyyteen. Ilman suoraa valtion tukea Euroopan proletariaatilta Venäjän työväenluokka ei voi pysyä vallassa eikä voi muuttaa väliaikaista valtaansa pitkittyneeksi sosialistiseksi diktatuuriksi.
Trotskin teorian peruselementit voidaan vetää yhteen kuudeksi kohdaksi:
1. Porvaristo, joka tulee näyttämölle myöhäisessä vaiheessa, on perustavasti erilainen, kuin edeltäjänsä sata tai kaksi sataa vuotta aikaisemmin. Se ei pysty antamaan johdonmukaista, demokraattista ja vallankumouksellista ratkaisua feodalismin aiheuttamaan ongelmaan ja imperialistiseen sortoon. Se ei pysty viemään läpi perusteellista feodalismin tuhoamista, saavuttaa todellista kansallista riippumattomuutta ja poliittista demokratiaa. Se on lakannut olemasta vallankumouksellinen niin kehittyneissä kuin kehittymättömissä maissa. Se on absoluuttisen konservatiivinen voima.
2. Ratkaiseva vallankumouksellinen rooli lankeaa proletariaatille vaikka se olisi hyvin nuori ja pieni lukumäärältään.
3. Kykenemättömänä riippumattomaan toimintaan talonpojisto seuraa kaupunkeja ja sen on seurattava teollisuusproletariaatin johtoa.
4. Maakysymyksen ja kansalliskysymyksen johdonmukainen ratkaiseminen sekä nopeata taloudellista kehitystä estävien yhteiskunnallisten ja imperiumin kahleiden murtaminen edellyttävät siirtymistä yli porvarillisen yksityisomistuksen rajojen. Demokraattinen vallankumous kasvaa välittömästi sosialistiseksi ja tulee siten jatkuvaksi vallankumoukseksi.
5. Sosialistisen vallankumouksen saattaminen päätökseen ”kansallisissa rajoissa ei ole ajateltavissa… Näin sosialistisesta vallankumouksesta tulee jatkuva vallankumous sanan uudessa ja laajemmassa merkityksessä; se tulee päätökseen vasta kuin uusi yhteiskunta on lopullisesti voittanut koko planeetallamme.” On taantumuksellista ja kapeata pelkoa yrittää saavuttaa ”sosialismi yhdessä maassa.”
6. Seurauksena vallankumous kehittymättömässä maassa voi johtaa kouristuksiin kehittyneissä maissa.
Maon nousu valtaan
Teollisuustyöväenluokka ei esittänyt minkäänlaista osaa Maon voitossa. Kiinan kommunistisen puolueen sosiaalinen koostumuskin oli täysin ei-työväenluokkainen. Maon nousu puolueessa sattui samaan aikaan sen muuttumisessa pois työväenluokkaisesta puolueesta. Vuoden 1926 lopussa ainakin 66 prosenttia jäsenistä oli työläisiä, 22 prosenttia älymystöä ja vain 5 prosenttia talonpoikia. Marraskuussa 1928 työläisten osuus oli laskenut yli 4/5 ja virallinen raportti myönsi, ettei puolueella ollut ainuttakaan tervettä osastoa teollisuustyöläisten keskuudessa. Puolue myönsi, että työläiset muodostivat vain 10 % jäsenkunnasta 1928, 2,5 % maaliskuussa 1930, 1,6 % prosenttia saman vuoden syyskuussa ja käytännössä ei lainkaan vuoden lopussa. Siitä alkaen aina Maon lopulliseen voittoon puolueella ei ollut mainittavasti teollisuustyöläisiä.
Työläiset olivat niin merkityksettömiä Kommunistisen puolueen strategialla Maon valtaannousun kaudella, ettei puolue pitänyt tarpeellisena kutsua koolle ammattiliittokongressia 19 vuoteen sitten vuoden 1929. Se ei myöskään hakenut työläisten tukea, minkä todistaa sen julistus, ettei sillä ollut aikomusta ylläpitää puolueorganisaatio Kuomintangin valvomilla alueilla ratkaisevina vuosina 1937-45. Kun Kuomintang-hallitus joulukuussa 1937 sääti kuolemantuomion lakkoileville tai vaikka lakkoon yllyttäville työläisille sodan ollessa käynnissä, Kommunistisen puolueen edustaja sanoi haastattelussa, että puolue oli ”täysin tyytyväinen” hallituksen sodankäyntiin. Vielä kansalaissodan puhjettua Kommunistisen puolueen ja Kuomintangin välillä ei Kuomintangin alueilla juurikaan ollut Kommunistisen puolueen järjestöjä, ja tuohon alueeseen kuuluivat maan kaikki teollisuuskeskukset.
Maon kaupunkivaltaukset paljastivat enemmän kuin mikään Kommunistisen puolueen täydellisestä erkaantumisesta teollisuustyöväenluokasta. Kommunistijohtajat tekivät parhaansa estääkseen kaikenlaiset työläiskapinat kaupungeissa niiden valtauksen edellä. Tientsinin ja Pekingin kaatumisen alla, esimerkiksi, kenraali Lin Piao, rintaman komentaja, julkaisi kehotuksen:
[kehotan kansaa] pitämään järjestyksen ja jatkamaan nykyisissä tehtävissään. Kuomintangin virkailijat tai poliisihenkilökunta tai provinssin, kaupungin, maan tai muulla hallitustasolla, piiri, kaupunki ja kylä tai Pao Chia -henkilöstö… kehotetaan pysymään tehtävissään…
Yangtsejoen ylityksen aikaan ennen kuin Keski- ja Etelä-Kiinan suuret kaupungit (Shanghai, Hankow, Kanton) antautuivat, Mao ja Tshu Teh antoivat jälleen julistuksen:
”Työläisten ja kaikkien alojen työntekijöiden toivotaan jatkavan työtään ja liiketoiminta jatkuu ennallaan… Kuomintangin valtio-, provinssi, kunta- ja alueiden hallitusten eri tasojen virkailijoiden tai ”kansalliskokouksen” edustajien, lakisäätävien ja kontrolloivien yanien tai Kansan poliittisten neuvostojen jäsenten, poliisihenkilöstön ja Pao Chia -organisaatioiden johtajien on pysyttävä tehtävissään ja noudatettava Kansan vapautusarmeijan ja Kansanhallituksen määräyksiä.”
Työväenluokka totteli ja pysyi paikoillaan. Raportti Nankingista 22. huhtikuuta 1949, kaksi päivää ennen kuin Kansan vapautusarmeija miehitti sen, kuvasi tilannetta seuraavasti:
”Nankingin väestö ei osoita levottomuuden merkkejä. Uteliaita väkijoukkoja nähtiin tänä aamuna kokoontuneena jokivallitukselle katsomaan tykkitaistelua vastarannalla. Elämä sujuu normaaliin tapaan. Jotkut kaupat ovat kiinni, mutta se johtuu kaupankäynnin heikkoudesta… Elokuvateatterit keräävät täysiä saleja.”
Kuukautta myöhemmin New York Timesin kirjeenvaihtaja kirjoitti Shanghaista:
”Punaiset ovat alkaneet kiinnittää julisteta, joissa kiinaksi kehotetaan väestöä pysymään rauhallisena ja vakuutetaan, ettei tällä ole mitään pelättävää.”
Kantonissa:
”Saavuttuaan kommunistit ottivat yhteyttä poliisiasemaan ja antoivat päälliköille ja miehille ohjeet pysyä tehtävissään järjestyksen ylläpitämiseksi.”
Tapaus, jossa ei työväenluokka eikä talonpojisto esittämään vakavaa osaa, vaan jossa keskiluokan intellektuellit täyttivät koko taistelunäyttämön, on Fidel Castron nousu valtaan. C. Wright Millsin Kuuntele jenkki, joka on enemmän tai vähemmän autenttinen Kuuban johtajien monologi, kertoo aluksi, mitä vallankumous ei ollut:
”...vallankumous itsessään ei ollut taistelua... palkkatyöläisten ja kapitalistien välillä... Meidän vallankumouksemme ei ole vallankumous, jonka tekevät ammattiliitot tai kaupunkien palkkatyöläiset tai työväenpuolueet tai mitkään sellaiset... kaupunkien palkkatyöläiset eivät olleet tietoisia millään vallankumouksellisella tavalla...”
Castron armeijaan ei juuri talonpojisto osallistunut. Niin myöhään kuin huhtikuussa 1958 oli Castrolla aseissa vain noin 180 miestä ja Batistan kaatuessa luku oli kasvanut vain 803:een.
Castron liike oli keskiluokkainen. Castron mukana tulleet 82 miestä, jotka rantautuivat Meksikosta Kuubaan joulukuussa 1956 ja ne 12 jotka selvisivät taistelemaan Sierra Maestralle, tulivat kaikki tuosta luokasta.
Alusta alkaen Castron ohjelma ei mennyt pitemmälle laajoja liberaaleja uudistuksia, jotka keskiluokka saattoi hyväksyä. Artikkelissa Coronet-lehdelle helmikuussa 1958 Castro julisti, että hänellä ei ollut suunnitelmia ulkomaisten sijoitusten pakkolunastamiseksi tai kansallistamiseksi:
”Henkilökohtaisesti pidän kansallistamista parhaimmillaankin ongelmallisena keinona. Se ei näyttäisi tekevän valtiosta yhtään voimakkaampaa, mutta se heikentää yksityistä yrittämistä. Mikä vielä tärkeämpää, yritys kattavaan kansallistamiseen haittaisi ilmiselvästi talousohjelmamme periaatetta teollistaa mahdollisimman nopeassa tahdissa. Tässä tarkoituksessa ulkomaiset investoinnit ovat aina tervetulleita ja turvattuja täällä.”
Toukokuussa 1958 hän vakuutti elämänkertansa kirjoittajalle, Dubois’lle.
”26. heinäkuuta -liike ei ole koskaan puhunut teollisuuden sosialisoimisesta tai kansallistamisesta. Se on vain vallankumouksemme typerää pelkäämistä. Me olemme alusta asti julistaneet, että me taistelemme vuoden 1940 perustuslain täyden toteuttamisen puolesta ja siinä määritellään takeet, oikeudet ja velvollisuudet kaikille tuotannon osapuolille. Siihen sisältyy vapaa yrittäjyys ja sijoitettu pääoma sekä monia muita taloudellisia, kansalais- ja poliittisia oikeuksia.”
Vielä 2. toukokuuta 1959 Castro julisti Amerikan valtioiden järjestön OAS:n talousneuvostossa Buenos Airesissa:
”Me emme vastusta yksityistä sijoittamista... Me uskomme yksityisten sijoittajien hyödyllisyyteen, kokemukseen ja intoon... Yrityksillä, joissa on kansainvälisiä sijoituksia, on samat takuut ja samat oikeudet kuin kansallisilla yrityksillä.”
Kilpailevien yhteiskuntaluokkien, työläisten ja kapitalistien, talonpoikien ja tilanomistajien kyvyttömyys, keskiluokan perinteinen historiallinen heikkous ja Castron uuden eliitin kaikkivoipuus, sitä kun eivät sitoneet mitkään yhteiset, järjestäytyneet edut, selittää sen helppouden, jolla Castron maltillinen vuosien 1953—58 ohjelma, joka perustui yksityisyrittäjyyteen, sysättiin syrjään ja korvattiin radikaalilla valtionomistuksen ja suunnittelun ohjelmalla. Vasta 16. huhtikuuta Castro ilmoitti vallankumouksen olleen sosialistinen. Tasavallan presidentin, tohtori Oswaldo Dorticos Torradon sanoin, kansa ”yhtenä kauniina päivänä… huomasi tai tajusi, että se mille he olivat osoittaneet suosiota hyvänä kansalle oli sosialistinen vallankumous.” Erinomaisesti muotoiltu bonapartistinen kansan manipulointi historian objektina, ei sen tietoisena subjektina!
Kun myöhään kehittyneen porvariston konservatiivinen, pelkurimainen luonne (Trotskin ensimmäinen kohta) on absoluuttinen laki, ei nuoren työväenluokan vallankumouksellinen luonne, kohta 2, ole sen kummemmin absoluuttinen kuin väistämätönkään. Syitä ei ole vaikea todeta. Vallitseva ideologia yhteiskunnassa, josta työväenluokka muodostaa osan, on hallitsevan luokan; monessa tapauksessa kelluvien, amorfisten uusien työläisten oleminen yhdellä alalla maaseudulla luo vaikeuksia itsenäisille proletaarisille järjestöille; kokemuksen ja tiedon puute lisää niiden heikkoutta. Se johtaa vielä yhteen heikkouteen: riippuvuuteen ei-työläisistä johtajina. Kehittymättömien maiden ammattiliitot ovat miltei aina ”ulkopuolisten” johtamia. Niinpä Intiasta raportoitiin:
Käytännössä kaikki Intian liitot ovat henkilöiden johtamia, joilla ei ole teollisuustaustaa, siis ”ulkopuolisia”… monet ulkopuoliset ovat tekemisissä useamman kuin yhden liiton kanssa. Merkittävä ammattiliittojohtaja totesi, että hän oli noin 30 ammattiliiton puheenjohtaja, mutta lisäsi, ettei hänellä tietenkään ollut mitään antaa näiden toiminnalle!
Heikkous ja riippuvuus ulkopuolisista johtaa henkilöpalvontaan. Monilla liitoilla on edelleen tapana pyöriä henkilöiden ympärillä. Vahva persoona hallitsee liittoa. Hän määrittää sen kaiken politiikan ja toiminnan. Liitto tunnetaan hänen liittonaan. Työläiset odottavat hänen ratkaisevan kaikki vaikeutensa ja turvaavan heille heidän vaatimuksensa. He luottavat häneen puolustajana ja sankarina ja ovat valmiita seuraamaan häntä minne hän heitä johtaakin.
Asenteessa on aimo annos sankaripalvontaa. Liikkeessä on useita tuollaisia sankareita. Heistä on apua joidenkin työläisten vaatimusten toteuttamisessa, mutta ei paljon apua, kun on kehitettävä itseensä luottavia demokraattisia järjestöjä. Jälkimmäinen ei kasva, ennen kuin työläiset oppivat seisomaan omilla jaloillaan eivätkä surkeina nojaa huomattaviin persooniin, jonka pitäisi ratkaista kaikki heidän ongelmansa heidän puolestaan.
Toinen työväenliikkeen heikkous monissa kehittymättömissä maissa on sen riippuvuus valtiosta. Intiasta raportoitiin:
”Valtio on jo ottanut itselleen monia toimintoja, jotka vapaassa yhteiskunnassa kuuluvat normaalisti ammattiliitoille. Nykytilassa valtio, eikä työntekijöiden ja työnantajien kollektiivinen sopiminen, esittää tärkeintä osaa palkkojen ja muiden työehtojen määrittelyssä. Tämä oli väistämätöntä tietyssä määrin, ottaen huomioon talouden taustan ja työläisten ja näiden ammattiliittojen heikkouden.”
Ja Ranskan Länsi-Afrikasta:
”Ammattiliittojen edustajat pyrkivät saavuttamaan tavoitteensa hallituksen sekaantumisen ja sanelun kautta.”
Tärkein tekijä määriteltäessä, onko kehittymättömän maan työväenluokka todella vallankumouksellinen vai ei, on subjektiivinen, nimittäin siihen vaikuttavien puolueiden toiminta, erityisesti kommunististen puolueiden. Stalinismin vastavallankumouksellista roolia kehittymättömissä maissa on käsitelty riittävän usein, jotta sitä tarvitsisi tässä toistaa.
Kansallisten ja kansainvälisten tilanteiden liittyminen ketjuksi tekee tärkeäksi sen, että tuotantovoimat murtavat feodalismin ja imperialismin kahleet. Talonpoikaiskapinat ovat syvempiä ja kattavampia kuin ennen. Niihin on juurtunut myös kansallinen kapina imperialismin aiheuttamaa taloudellista raunioitumista vastaan ja sen yhtä varmasti esittelemän korkeamman elintason puolesta.
Tuotantovoimien tarpeet ja talonpojiston kapinallisuus eivät sillään olisi riittäviä murtamaan tilanomistajien ja imperialismin iestä. Kolme muuta tekijää auttaa:
1) Maailman imperialismin heikentyminen suurvaltojen välisten ristiriitojen lisääntymisen seurauksena ja halvaantuminen, joka vaikuttaa niiden keskinäiseen puuttumiseen vetypommin olemassaolon takia.
2) Valtion kasvava merkitys kehittymättömissä maissa. On yksi historian tempuista, että kuin yhteiskuntaa kohtaa historiallinen tehtävä, ja luokka, joka sen perinteisesti hoitaa, puuttuu, jokin toinen ihmisryhmä, hyvin usein valtiovalta, toteuttaa sen. Valtiovalta näyttelee tuollaisissa olosuhteissa hyvin tärkeätä osaa. Se ei heijasta vain tai edes lähinnä sitä kansallista taloudellista perustaa, jolta se nousee, vaan ylikansallista maailmantalouden luonnetta tänään.
3) Älymystön kasvava merkitys kansakunnan johtajana ja yhdistäjänä, ja ennen kaikkea joukkojen manipuloijana. Tämä viime mainittu seikka vaati tarkentamista.
Vallankumouksellinen älymystö on osoittautunut paljon yhtenäisemmäksi ryhmäksi tämän päivän nousevissa kansakunnissa, kuin tsaarin Venäjällä. On varsin ymmärrettävää, ei porvarillinen yksityisomistus on romahtanut; imperialismi on sietämätön; valtiokapitalismi, imperialismin heikentymisen, valtion suunnittelun merkityksen lisääntymisen sekä Venäjän esimerkiksi ja kommunististen puolueiden järjestäytyneen ja kurinalaisen työn seurauksena antaa niille uudenlaisen yhtenäisyyden tunteen. Yhteiskunnan ainoana erikoistumattomana ryhmänä älymystö on ilmiselvä lähde ”ammattimaiselle vallankumoukselliselle eliitille”, joka näyttäisi edustava ”kansakunnan” etuja toisiaan vastaan oleviin ryhmä- ja luokkaetuihin nähden. Lisäksi kyseessä on ryhmä, joka on eniten kansallisen kulttuurin läpäisemä, talonpojilla ja työläisillä puuttuu sekä aika että sivistys sille.
Älymystö on myös arka maidensa tekniselle jälkeenjääneisyydelle. Osallistuessaan heidän laillaan maailman tieteelliseen ja tekniseen maailman 1900-luvulla, heitä tukahduttaa oman kansakuntansa kehittymättömyys. Tätä tunnetta korostaa ”älyllinen työttömyys”, joka on noille maille ominaista. Koska maat ovat yleensä taloudellisesta jälkeenjääneitä, on useimpien opiskelijoiden ainoa toivo valtion virka, mutta niitä ei ole läheskään riittävästi.
He uskovat lujasti tehokkuuteen, myös yhteiskunnallisen rakentamisen tehokkuuteen. He luottavat uudistukseen ylhäältä ja haluaisivat mieluusti ojentaa uuden maailman kiitolliselle kansalle pikemminkin kuin nähdä itsestään tietoisen ja vapaasti yhteen liittyneen kansan vapautustaistelun aiheuttavan uuden maailman heille itselleen. He piittaavat paljon toimenpiteistä, joilla heidän kansakuntansa kiskotaan pysähtyneisyydestä, mutta hyvin vähän demokratiasta. Heissä ruumiillistuu pyrkimys teollistamiseen ja pääoman kasautumiseen kansakunnan nousun vuoksi. Heidän voimansa on suorassa suhteessa muiden luokkien heikkouteen ja niiden poliittiseen merkityksettömyyteen.
Tämä kaikki tekee totalitaarisesta valtiokapitalismista hyvin houkuttelevan tavoitteen älymystölle. Ja he todella ovat kommunismin tärkeimmät lipunkantajat nousevissa kansakunnissa. ”Kommunismi on saanut suurimman hyväksynnän Latinalaisessa Amerikassa opiskelijoiden ja keskiluokan keskuudessa,” kirjoittaa Latinalaisen Amerikan erikoisasiantuntija. Intiassa oli Amritsarissa maalis-huhtikuussa 1958 pidetyn Kommunistisen puolueen edustajakokouksen ”edustajista noin 67 % muista luokista kuin proletariaatti ja talonpojisto (keskiluokka, maanomistajaluokka ja ”pikkukauppiaat”); 72 prosentilla oli jokin korkea-asteen tutkinto.”
Voimat, joiden pitäisi johtaa sosialistiseen työväenvallankumoukseen Trotskin teorian mukaan, voivat johtaa, vallankumouksellisen subjektin, proletariaatin, puuttuessa, sen vastakohtaan, valtiokapitalismiin. Se, mikä on universaalisti käyttökelpoista teoriassa, ja mikä on suhteellisen riippuvaista proletariaatin subjektiivisesta aktiivisuudesta, voivat yhdessä johtaa muunnelmaan, jota paremman nimen puutteessa voitaisiin kutsua ”vinoutuneeksi, valtiokapitalistiseksi jatkuvaksi vallankumoukseksi”.
Venäjän ja Itä-Euroopan stalinististen järjestelmien romahdus, Maon Kiinan siirtyminen markkinakapitalismin raiteille ja stalinististen ja maolaisten liikkeiden hajaantuminen kansainvälisesti ovat alku polulle kehittää autenttista jatkuvaa vallankumousta, jollaista Trotski kuvasi.
Olemme keskellä kolmannen maailman työväenluokan pitkää, hidasta heräämistä.
Iranin työväenluokka on osallistunut yleislakkoon ja järjestäytynyt shoriin (työläisneuvostoihin), mikä johti shaahin kukistamiseen. Etelä-Afrikan työväenluokka on murskannut apartheid-järjestelmän. Taistelutahtoinen työväenluokan liike on noussut Etelä-Koreassa. Brasiliassa on nähty kaikkien aikojen suurin yleislakko.
Vie aikaa, ennen kuin vuosikymmenten taantumuksen, stalinismin ja fasismin jättämä alavire on voitettu. Tie on kuitenkin auki alkuperäisen jatkuvan vallankumouksen tulla oikeuksiinsa.
Marxilaisuuden ydin on, että työväenluokan vapautus on työväenluokan itsensä työ. Samalla Marx sanoo yhteiskunnan vallitsevien aatteiden olevan hallitsevan luokan aatteita. Eräs näiden aatteiden saama tärkeä muoto on työväenluokan yhtenäisyyden jakaminen eri rotuihin, kansallisuuksiin ja sukupuoliin.
Se, että valkoiset sortavat mustia, miehet naisia jne. jakaa työväenluokan, ja hajottamisen ja hallitsemisen politiikka vahvistaa kapitalistien valtaa.
Miten sorto vaikuttaa sorrettuun ryhmään kuuluvien työläisten olosuhteisiin? Britannian mustia työläisiä sorretaan työläisinä. Mustien diskriminointi kärjistää sortoa. Heille maksetaan heikompia palkkoja, heidän työehtonsa ovat huonompia, heidän asuin- ym. olonsa ovat heikompia. Sama koskee naistyöläisiä, joiden on kannettava tuplataakka käymällä ansaitsemassa ja huolehtimalla lapsista ja kodista. Heidän työnsä ovat marginaalisempia; heillä on vähemmän mahdollisuutta kehittää ammattitaitoaan; heidän on pakko luopua työstä pienten lasten takia; heidän sortonsa kärjistää heidän riistoaan.
Kuinka riisto vaikuttaa työläisiin, jotka kuuluvat sortavaan ryhmään? Tietysti he ajattelevat olevansa parempia kuin ”huonommat” työläiset. Mutta hyötyvätkö he siitä todella? Yhdysvaltain etelävaltioiden valkoiset työläiset ajattelevat hyötyvänsä, koska saavat parempaa palkkaa kuin mustat ja heillä on paremmat asunnot jne. Mutta valkoiset työläiset ansaitsevat paljon enemmän pohjoisessa; itse asiassa pohjoisen mustat ansaitsevat enemmän kuin etelän valkoiset.
Pohjois-Irlannin protestanttityöläiset voivat ajatella, että katolisten pieksäminen hyödyttää, eiväthän he muuten niin tekisi. Niinpä protestanttityöläisellä on useammin työpaikka ja parempi toimeentulo kuin katolisella, mutta sama työläinen ansaitsee vähemmän kuin birminghamilainen tai glasgowlainen työläinen.
Sama koskee suhdetta mies- ja naistyöläisten välillä. Mies ansaitsee enemmän kuin nainen, niinpä hän päältäpäin näyttäisi hyötyvän naisen alistamisesta. Näkemys tilanteesta on kuitenkin aika kapea. Ajatellaanpa. Miestyöläinen kirjoittaa ystävälleen: ”Oletko kuullut hyvät uutiset? Vaimo saa nälkäpalkkaa, päivähoitopaikka maksaa maltaita ja hänen työpaikkansa on katkolla koko ajan, ja lisäksi hän on taas raskaana eikä aborttia voida saada. Hienoa!”
Jos matkustan saastaisessa junassa, kapitalismissa minulla valkoisena miehenä on ikkunapaikka. Naisella tai mustalla on käytäväpaikka ja heikommat olot kuin minulla. Mutta ongelma on juna. Meidän on kaikkien kestettävä samaa junaa. Meillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa kuljettajaan, joka vie meidät kaikki rotkoon.
Työväenluokan alistetuin osa heijastaa aina kapitalismin äärimmäisintä kauheutta. Trotski kirjoitti kerran, että jos haluaa tajuta uuden yhteiskunnan tarpeen, on katsottava naisen silmin. Jos haluaa tajuta lahoavan, seniilin kapitalismin luonteen, on katsottava viime maailmansodan jälkeen juutalaisen silmin. Jos haluaa tajuta brittiläisen nyky-yhteiskunnan luonteen, on katsottava Neville ja Doreen Lawrencen silmin: heidän poikansa joutui poliisin suojeleman viiden natsin murhaamaksi.
Jotta saavutettaisiin yhtenäisyys valkoisten ja mustien työläisten välillä, valkoisten työläisten on tultava lähemmäksi mustia työläisiä ja siitä vielä maili eteenpäin. Mies- ja naistyöläisten yhtenäisyyden saavuttamiseksi miestyöläisen on näytettävä, ettei hän ole osa sortajia. Lenin esitti asian hyvin yksinkertaisesti vuonna 1902. Hän kirjoitti, että kun työläiset menevät lakkoon parempien palkkojen puolesta, he ovat vain ay-väkeä. Vasta kun he menevät lakkoon juutalaisten tai opiskelijoiden pahoinpitelemistä vastaan he ovat todella sosialisteja.
Lakko, johon liittyvät mustat ja valkoiset työläiset, auttaa viemään pohjaa rasismilta. Lakko lujittaa solidaarisuutta ja siten sillä on vaikutusta yli välittömän tavoitteen. Henkinen muutos työläisissä on lakon arvokkain tulos.
Mutta solidaarisuus voi alkaa rasisminvastaisesta mielenosoituksesta, joka johtaa yhtenäisyyden tunteeseen mustien työläisten kanssa, millä on vaikutusta tuleviin työpaikkataisteluihin. Lontoon kokoukset solidaarisuuden osoittamiseksi Lawrencen perheelle olivat hyvin laajoja ja koostuivat sekä mustista että valkoisista, eikä voi olla epäilystä, etteikö niillä olisi vaikutusta miljoonien suhtautumiseen poliisiin, mutta ne innostavat myös solidaarisuuteen työläisten keskuudessa useissa muissa kysymyksissä.
Lakko, jossa miehet ja naiset ovat rinta rinnan, auttaa voittamaan seksismiä. Kannattaa muistaa Pariisin kommuunia, jossa naiset taistelivat loistavasti saaden erään brittiläisen lehtimiehen kirjoittamaan, että ”jos kaikki kommunardit olisivat olleet naisia, he olisivat voittaneet”.
Eräässä kokouksessa Lontoossa jokin aika sitten sanoin: ”Kun vallankumous tulee, niin Lontoon työläisneuvoston puheenjohtaja on 26-vuotias nuori musta nainen, joka on lesbo.” Valitsin nuo piirteet, koska ne kaikki rikkoivat kapitalismin tabuja. Nuori on pahasta. Musta on pahasta. Nainen on pahasta. Lesbo on pahasta. Kokouksen jälkeen eräs nuori musta nainen lähestyi minua ja sanoi: ”Se olen sitten minä: olen musta, olen nainen, kuten näkyy, olen 26-vuotias ja olen lesbo.” Sanoin hänelle: ”Olen pahoillani, sisko, olet myöhästynyt laivasta. Vallankumous ei tule kymmeneen vuoteen. Olet silloin liian vanha.” Sanojani ei pitäisi tietenkään ottaa kirjaimellisesti. Lontoon työläisneuvoston puheenjohtaja voi olla 70-vuotias irlantilaismies, jolla on viisitoista lastenlasta.
Vallankumouksellisen tulee olla kaikenlaisen sorron tiukka vastustaja. Valkoisen vallankumouksellisen on oltava tiukempi rasismia vastaan kuin mustan. Ei-juutalaisen vallankumouksellisen on vastustettava antisemitismiä tiukemmin kuin kenenkään juutalaisen. Vallankumouksellisen miehen on oltava täysin suvaitsematon kaikkea naisten ahdistelua tai vähättelyä kohtaan. Meidän on toimittava puhujalavana sorretuille.
Hitleristä tuli 30. tammikuuta 1933 Saksan pääministeri. Se ei ollut lainkaan väistämätöntä. Kaksi kuukautta ennen, marraskuussa 1932, sosialidemokraattinen puolue (SPD) oli saanut 7,2 miljoonaa ääntä ja kommunistinen puolue (KPD) 6 miljoonaa. Nämä kaksi järjestöä saivat yhteensä siis 13,2 miljoonaa ääntä natsien saadessa 11,7 miljoonaa ääntä, siis 1,5 miljoonaa vähemmän. Vieläkin merkittävämpää oli työläisjärjestöjen kannattajien laatu verrattuna natsien kannattajiin. Trotski kirjoitti:
Vaalitilastojen vaa’assa 1000 fasistien ääntä painaa yhtä paljon kuin 1000 kommunistien ääntä. Mutta vallankumouksellisen taistelun vaa’assa 1000 työläistä yhdessä suuressa tehtaassa edustaa 100 kertaa suurempaa voimaa kuin 1000 pikkuvirkailijaa, kirjuria, näiden vaimoja ja anoppeja. Suurin osa fasisteista koostuu ihmistomusta. Mutta kahden joukkojärjestön johto oli täysin vararikossa.
Natsien uhan edessä SPD turvasi Saksan valtioon ja sen poliisiin demokratian puolustamiseksi. Vielä Hitlerin tultua pääministeriksi Otto Wels, SPD:n johtaja, saattoi todeta, ettei kansan kannattaisi olla huolissaan: uusi hallitus ei ollut täysin kansallissosialistinen, vaan vain Saksan nationalistipuolueen ja kansallissosialistien kokoomushallitus; vain kolme kahdestatoista ministeristä oli natseja muiden yhdeksän ollessa konservatiiveja. Lisäksi Hitler oli valalla luvannut presidentille kunnioittaa Weimarin perustuslakia. Ja Wilhelm Frick, natsien sisäministeri, oli julistanut, että hallitus oli kieltäytynyt kieltämästä kommunistista puoluetta eikä puuttuisi lehdistövapauteen! Pari kuukautta myöhemmin kommunistinen puolue oli tietysti kielletty ja sosialistiset vaaliehdokkaat vangittiin.
Kun 23. maaliskuuta 1933 hyväksyttiin valtiopäivillä valtalaki, joka antoi Hitlerille rajattomat valtuudet, Otto Wels puhui sitä vastaan, mutta teki selväksi, että puolue, laillisena oppositiona, vastustaisi hallitusta vain laillisin, väkivallattomin keinoin. Wels sanoi:
”Vaalit 5. maaliskuuta ovat antaneet enemmistön hallituspuolueille ja antaneet niille siten mahdollisuuden hallita perustuslain hengessä ja kirjaimessa… Me hyväksymme heidän nykyisen hallituksensa tosiseikkana. Ihmisten oikeudentaju on kuitenkin myös poliittinen voima, emmekä lakkaa vetoamasta tähän oikeudentajuun.”
KPD:n johto oli yhtä eksyksissä. Stalinin jalanjäljissä he julistivat, että sosialidemokraatit olivat sosialifasisteja, eli ettei natsien ja sosialidemokraattien välillä ollut laadullista eroa. Niinpä Remmele, KPD:n valtiopäiväryhmän johtaja, saattoi julistaa 14. lokakuuta, että Hitlerin jälkeen olisi Remmelen vuoro. ”Me emme pelkää herroja fasisteja. Heidän konstinsa on käytetty nopeammin kuin minkään muun hallituksen”. (Olet oikeassa! huusivat kommunistit).
Trotski kehotti kaikella kiihkollaan ja terävyydellään Saksan työläisiä kohtaamaan Hitlerin edustaman uhkaavan katastrofin. 23. marraskuuta hän kirjoitti kirjasen, jonka otsikko oli ”Saksa, avain kansainväliseen tilanteeseen”. Hän sanoi:
”Suunnasta, johon Saksan kriisin ratkaisu kehittyy, riippuu paitsi Saksan itsensä kohtalo (mikä jo on paljon), myös Euroopan kohtalon ja koko maailman kohtalo moniksi vuosiksi eteenpäin… Kansallissosialistien valtaantulo merkitsisi ennen kaikkea Saksan proletariaatin parhaimmiston tuhoamista, sen järjestöjen hävittämistä ja sen uskon itseensä ja tulevaisuuteensa juurimista. Kun ottaa huomioon Saksan yhteiskunnallisten ristiriitojen kypsyyden ja kiperyyden, näyttäisi Italian fasismin helvetintyö luultavasti kalpealta ja miltei inhimilliseltä kokeelta verrattuna Saksan kansallissosialistien työhön… Kymmenen proletariaatin nousua, kymmenen tappiota, yksi toisensa jälkeen, ei pystynyt heikentämään Saksan työväenluokkaa niin paljon kuin vetäytyminen fasismin edessä heikentäisi sitä hetkellä, kun päätös siitä, kuka Saksan huushollissa on isäntä, on vielä auki… avain maailman tilanteeseen on Saksassa.”
Kolme päivää sen jälkeen, kun hän oli kirjoittanut tuon kirjasen, hän kirjoitti toisen voimakkaan vetoomuksen ja varoituksen Saksan työläisille otsikolla ”Työläisten yhteisrintamaan fasismia vastaan”.
Hän kirjoitti seuraavat tärkeät sanat:
”Kommunistityöläiset, teitä on satojatuhansia, miljoonia; te ette voi lähteä minnekään; teille ei ole riittävästi passeja. Jos fasismi tulisi valtaan, se ajaisi teidän päidenne ja selkienne yli kuin hirvittävä panssarivaunu. Teidän pelastuksenne on armottomassa taistelussa. Ja vain taisteluyhtenäisyys sosialidemokraattisten työläisten kanssa voi tuoda voiton. Pitäkää kiirettä, kommunistityöläiset, teillä ei ole aikaa jäljellä!”
28. toukokuuta 1933 hän kirjoitti jälleen, artikkelissa jonka otsikko kuului: ”Saksan katastrofi: johdon vastuut”: ”Saksan proletariaatin vertaansa vailla oleva tappio on tärkein tapahtuma sitten Venäjän proletariaatin vallanoton.” Ja 22. kesäkuuta hän veti johtopäätöksen: ”Saksan nykyinen katastrofi on epäilemättä työväenluokan suurin tappio historiassa.
Labourin tullessa valtaan 1974 työttömyys nousi 600.000:sta 1,6 miljoonaan kolmen vuoden aikana. Palkat putosivat ja ensimmäistä kertaa sitten sodan reaalielintaso heikkeni. Köyhyyden ja puutteen myötä oli olemassa olot natsien National Frontin (NF) kasvulle. Vuonna 1976 NF sai 44.000 ääntä kunnallisvaaleissa. National Party, toinen natsipuolue, sai kaksi paikkaa Blackburnissa. Vuonna 1977 Lontoon yhteisen kaupunginvaltuuston vaaleissa NF sai 119063 ääntä (5 % verrattuna vuoden1973 puoleen prosenttiin) ja ohitti liberaalit tullen kolmanneksi 33 vaalipiirissä. Essexin yliopiston tekemä tutkimus laski, että NF:n kannatuksella olisi tuolloin saatu 25 kansanedustajaa, jos käytössä olisi ollut suhteellinen vaalitapa.
Elokuussa 1977 NF järjesti marssi läpi Lewishamin, joka on kaupunginosa koillis-Lontoossa, jossa on suuri musta väestö. SWP toi paikalle 2000 jäsentään ja mobilisoi paikallisesti vielä 8000 työläistä ja nuorta lisää, lähinnä mustia, joiden kanssa he murtautuivat poliisiketjun lävitse ja pysäyttivät fyysisesti fasistien marssin.
SWP:n toiminnan Lewishamissa torjuivat käytännöissä kaikki Labourin johtajat. Michael Foot, joka tuolloin oli varapääministeri, sanoi, että ”natseja ei pysäytetä pulloja heittelemällä ja poliisia mäiskimällä. Tehottomin tapa kaikista taistella fasisteja vastaan on käyttäytyä heidän tavallaan.” Ron Hayward, Labourin pääsihteeri, vetosi kaikkiin puolueen jäseniin, jotta nämä pysyisivät erossa äärivasemmistosta ja äärioikeistosta. Hän ei nähnyt paljon eroa väkivaltaisten mielenosoittajien (siis SWP:n) ja ”NF-fasistien” välillä.
Lewishamin tapahtumat elokuussa 1977 toimivat ponnahduslautana Anti Nazi Leaguen perustamiselle marraskuussa 1977.
ANL oli yhteisrintama, jonka olivat perustaneet SWP, Peter Hain ja Labourin kansanedustaja Ernie Roberts sekä muiden kansanedustajien joukossa Neil Kinnock, Audrey Wise ja Martin Flannery, jotka edustivat puolueen vasemmistoa.
ANL:stä tuli tavattoman suosittu liike. Antaakseen painopistettä NF:ää vastustaville nuorille – siitä ikäryhmästä NF sai suurimman kannatuksensa – ANL järjesti ensimmäisen karnevaalinsa Lontoosa huhtikuun lopussa 1979, ennen paikallisvaaleja. Sen menestys ylitti jokaisen odotukset, marssiin Trafalgarin aukiolta musiikkifestivaaleille Victoria Parkiin kuuden mailin päässä osallistui 80.000. Yhdessä Rock Against Racismin kanssa järjestettiin suuret karnevaalit Manchesterissa (35.000), Cardiffissa (5000), Edinburghissa (8000), Harwichissa (2000), Southamptonissa (5000), Bradfordissa (2000) ja taas Lontoossa (100.000). NF:n äänimäärä seuranneissa vaaleissa romahti. Leedsissä se aleni 54 %, Bradfordissa 77 %; jopa sydänmaillaan Lontoon East Endissä se putosi 40 %.
ANL:ää tukivat laajasti ammattiliitot. Jo huhtikuun puolessavälissä 1978, ennen karnevaaleja, metallityöläisten liiton 30 osastoa ja piiriä tuki sitä, 25 ammattiliittoneuvostoa, 11 kaivostyöläisten aluejärjestöä ja työhuonekuntaa, kuudesta kymmeneen TGWU:N, CPSA:n, TASS:n, NUJ:n, NUT:n ja NUPE:n osastoa, 13 luottamusmiesneuvostoa suurista tehtaista ja 50 Labourin osastoa. Luvut kasvoivat karnevaalien jälkeen.
ANL:n moukarin alla fasistien ei koskaan enää onnistunut nostaa kannatustaan vuode 76-77 tasolle. Kun NF sai 1976 Leicesterissä 44000 ääntä ja vuotta myöhemmin Lontoossa 119000 ääntä, vuode 1998 paikallisvaaleissa British National Partyn ja National Frontin yhteenlaskettu äänimäärä oli vain 3000.
Menetelmämme taistella fasismia vastaan on kahtalainen: rottia vastaan hyökkääminen ja rottien lisääntymispaikkana toimivia viemäreitä vastaan hyökkääminen. Fasisteja vastaan taisteleminen ei riitä. On taisteltava myös työttömyyttä, alhaisia palkkoja ja sosiaalista puutetta vastaan, jotka luovat olot fasismin kasvulle. Yksi osoitus näiden kahden tavan yhteydestä oli työvaatteissa olevien sairaanhoitajien järjestäminen keräämään nimiä natseja vastaan ja kansanterveyslain puolesta.
Vuoden 1974 vaaleissa Front National (FN) sai vain 0,74 prosenttia äänistä; 1981 se sai vieläkin vähemmän: 0,5 prosenttia. Mutta Sosialistipuolueen François Mitterrandin tultua valituksi presidentiksi 1981 tilanne muuttui radikaalisti. Pettymys oli valtavaa. Työttömyys yli kaksinkertaistui. FN kasvoi voimakkaasti. 1984 se sai 11 prosenttia, noin 2 miljoonaa ääntä. Maaliskuun 1986 parlamenttivaaleissa se sai 35 kansanedustajaa, yhtä paljon kuin Kommunistinen puolue. Sen jälkeen vaalijärjestelmää on muutettu eikä FN:llä ole kansanedustajia, mutta sillä on yli 1000 kunnanvaltuutettu ja se valvoo neljää pienehköä kaupunkia Etelä-Ranskassa. Viime vaaleissa kesäkuussa 1997 FN sai 5 miljoonaa ääntä, 15 prosenttia koko äänimäärästä.
Miksi NF:n käyrä Britanniassa on rajusti aleneva, mutta Ranskassa jyrkästi nouseva? Tätä ei voida selittää viittaamalla Ranskan ja Britannian objektiivisten tilanteiden eroihin.
Mustien osuus Britanniassa on sama kuin Ranskassa, 5–6 prosenttia. Työttömyystasossa ei ole eroja. Lakkotaisteluita on Ranskassa ollut itse asiassa paljon enemmän kuin Britanniassa. Britanniassa työpaikkataistelu on kärsinyt pitkästä ja syvästä alamäestä.
Miten siis selittää ero FN:n ja NF:n kohtalossa? On katsottava subjektiivistä tekijää. Britanniassa on ANL. Ranskassa tärkein natsien vastainen järjestö on SOS Racisme. Järjestö on lähellä Sosialistipuoluetta. Sen johtaja, Harlem Desir, vastustaa ”konfrontaatiota” FN:n kanssa, väittäen sen ”pelaavan Le Penin pussiin”. Hän luottaa yleiseen mielipiteeseen rasismin kitkemisessä ja odottaa vasemmistolaisten ja oikeistolaisten järjestöjen osallistuvan yhtäläisin panoksin. Vaikka SOS Racisme järjestää mielenosoituksia, niiden tarkoitus ei ole vastustaa FN:ää fyysisesti.
Mitterrandin rooli SOS Racismen kuohimisessa oli keskeinen. On muistettava, että Mitterrand oli korkea virkamies marsalkka Pétainin hallituksessa sodan aikana ja tuo hallitus teki yhteistyötä natsien kanssa luovuttaen 70000 juutalaista kaasukammioihin. Mitterrandin tultua presidentiksi hän laski joka vuosi Pétainin kuolinpäivänä seppeleen tämä ”suuren ranskalaisen isänmaanystävän” haudalle. Toisen seppeleen samallae haudalle laski Le Pen.
Ranskan tapahtumat toukokuussa 1968 innoittivat sosialisteja kautta maailman. Opiskelijamielenosoitukset ja yliopistojen valtaukset huipentuivat 10.—11. toukokuuta barrikadien yönä valtavaan yhteenottoon tuhansien opiskelijoiden, näitä tukevien nuorten työläisten ja Quartier Latinin asukkaiden ja CRS:n, mellakkapoliisin välillä, jotka ensin mainitut menestyksekkäästi torjuivat.
Ranskan kommunistinen puolue, jolla oli erittäin luja kannatus, vastusti opiskelijoiden toimia aina barrikadien yöhön asti. Silloin he tulivat tulokseen, että paras tapa kohdata nouseva maininki oli asettua liikkeen johtoon. Kommunistisen puolueen ja keskusammattiliitto CGT:n johtajat toivoivat päivän lakon ja mielenosoituksen toimivan varaventtiilinä. Niinpä he kehottivat päivän lakkoon 13. toukokuuta. He odottivat sen olevan symbolinen lakko kuten monet muut heidän järjestämänsä symboliset lakot.
He erehtyivät. Rivityöläiset ottivat aloitteen pitkittää lakkoa. 14. Toukokuuta Sud Aviationin työntekijät Nantesissa julistivat rajoittamattoman lakon ja valtasivat tehtaan. Seuraavana päivänä, 15. toukokuuta Renault-Cleon vallattiin. 16. toukokuuta lakko ja valtaus levisivät kaikkiin Renaultin tehtaisiin. Tätä seurasivat lakko ja miehitys kautta koneenrakennus-, auto- ja lentokonetehtaiden. 10. toukokuuta pysähtyivät raitiovaunut, posti ja lennätin. Pariisin metro ja linja-autot seurasivat perässä. Lakko iski kaivoksiin, laivoihin, Air Franceen jne. 20. toukokuuta lakko muuttui yleislakoksi, jossa oli kymmenen miljoonaa työläistä. Ihmiset, jotka eivät koskaan ennen olleet olleet lakossa, tulivat mukaan: Folies Bergèren tanssijat, jalkapalloilijat, lehtimiehet, myyjättäret, teknikot. Punaiset liput koristivat kaikkia työpaikkoja.
Mielenosoitukseen 13. toukokuuta osallistui miljoona ihmistä: työläisiä ja opiskelijoita.
Presidentti de Gaulle oli täysin avuton. Kun hän 24. toukokuuta järjesti kansanäänestystä, ei hän löytänyt koko Ranskasta kirjapainoa, joka olisi painanut hänen vaalilippunsa, ja kun hän epätoivoisena yritti saada vaaliliput painettua Belgiassa, belgialaistyöläiset kieltäytyivät, solidaarisuudesta ranskalaisveljilleen. 29. toukokuuta de Gaulle pakeni Ranskasta turvaan Saksassa olevien ranskalaisjoukkojen luokse.
Mutta työläisten taistelun nousuvesi päättyi. 27. toukokuuta ammattiliittojohtajat allekirjoittivat Grenellen sopimuksen, joka tarjosi huomattavia taloudellisia myönnytyksiä työläisille, esimerkiksi 35 prosentin palkankorotuksen matalapalkkatyöläisille.
Lakko lopetettiin, oikeisto sai aloitteen ja alkoi mobilisoida, oikeiston laaja mielenosoitus pidettiin 30. toukokuuta. Poliisi otti haltuunsa TV:n ja radioasemat, ajoi ulos vallanneet työläiset, hyökkäsi jatkuneita mielenosoituksia vastaan ja jopa surmasi kaksi työläistä ja koululaisen.
Kautta koko työläisten eteenpäin suuntautuneen liikkeen tuntui stalinismin kuollut paino. Ranskalaistyöläiset olivat hyvin lojaaleja kommunistipuolueelle. Olihan kokonainen työläissukupolvi puolueen kouluttama ja harjoittama. Yksi tapaus menneestä osoittaa kommunistipuolueen valtaa työläisiin. Kun USA:n ja Britannian joukot löivät Saksan armeijan, Pariisin vapautti Maqui, kommunistisen puolueen johtama vapautusliike. Aseistetut työläiset valvoivat Pariisia. Sitten Maurice Thorez, Ranskan kommunistisen puolueen pääsihteeri, lensi Moskovasta Pariisiin ja julisti ”Yksi poliisi, yksi armeija, yksi valtio.” Poliisi, johon Thorez viittasi, oli poliisi, joka oli tehnyt yhteistyötä natsien kanssa koko sodan. Pariisin työläiset hyväksyivät siitä huolimatta Thorezin ohjeet ja heidät riisuttiin aseista.
Nyt, toukokuussa 1968, oli kommunistisen puolueen vaikutus valtava. Mainitsimme miljoona työläistä ja opiskelijaa, jotka osoittivat mieltään Pariisissa. Kommunistipuolueen johtajat eivät halunneet työläisten ja opiskelijoiden sekoittuvan, koska opiskelijat olivat paljon riippumattomampia kommunistipuolueen vaikutuksesta; heidän poliittiset aatteensa olivat huomattavasti enemmän vasemmalle kuin puolueen. Niinpä kommunistisen puolueen johtajat järjestivät 20.000 luottamusmiehen ketjun erottamaan työläisten blokin opiskelijablokista.
Mainitsimme tehdasvaltaukset. Tässäkin kommunistipuolueen ja CGT:n byrokraattien rooli oli ratkaiseva: 80—90 prosenttia työläisistä lähetettiin kotiin, niin että vain vähemmistö oli aktiivinen valtauksessa. Eristyneet työläiset kodeissaan menettivät tietenkin mahdollisuuden keskustella taktiikasta ja strategiasta, liikkeen hengestä.
Lakoilla oli lakkokomiteat, mutta niitä eivät työläiset valinneet, vaan ammattiliittojen toimitsijat nimittivät ne.
Edistääkseen yleislakon päättymistä yhden tehtaan työläisille kerrottiin toisen tehtaan työläisten jo palanneen töihin, ja tätä taktiikkaa sovellettiin kerta kerran jälkeen. Koska tehtaiden välillä ei ollut kommunikaatioyhteyttä ammattiliittojen ohitse, taktiikka puri.
Jotta ymmärrettäisiin ristiriidat työläisten tietoisuudessa toukokuussa 1968 Ranskassa, on parasta tarkastella helmikuun vallankumouksen kokemusta Venäjällä 1917. Tuo vallankumous päätti tsaarinvallan. Poliisi hajotettiin kokonaan. Työläiset järjestäytyivät neuvostoihin kaikkialla. Armeijassa kukoistivat sotilasneuvostot.
Lenin otti aikoinaan käyttöön termin ”kaksoisvalta” Venäjän tilannetta hallitsevana. On totta, että neuvostot olivat voimakkaita, mutta neuvostojen ohella oli porvarillinen väliaikainen hallitus. On totta, että oli sotilasneuvostoja, mutta kenraalit komensivat silti armeijaa. On totta, että neuvostot ilmaisivat miljoonien rauhantahtoa, mutta imperialistinen sota jatkui. On totta, että voimakkaita työläisneuvostoja oli joka tehtaassa, mutta silti jokaisen tehtaan omistivat kapitalistit. On totta, että miljoonat talonpojat järjestäytyivät neuvostoihin, mutta silti tilanherrat pitivät jokaisen hehtaarinsa. Neuvostojen johto, menshevikit ja sosialivallankumoukselliset, tukivat hallitusta ja sen politiikkaa.
Helmikuun vallankumous teki pesäeron menneisyyteen, mutta ei täydellistä. Tuon ajan instituutioissa olivat olemassa ristiriidat, samoin miljoonien tietoisuudessa.
Pietarin neuvosto oli suurenmoinen uusi instituutio, mutta bolshevikit eivät johtaneet sitä. Se oli oikeistosiiven vallassa. Miljoonille ihmisille, jotka eilen olivat tukeneet tsaarinvaltaa, ei irtautuminen tsaarilaisuudesta ja siirtyminen vasemmalle vienyt suoraan bolshevismiin, vaan siitä oikealle, menshevikkeihin ja sosialivallankumouksellisiin. Bolshevikeilta meni viikkoja ja kuukausia taistelussa voittaa puolelleen Pietarin ja Moskovan neuvostot syyskuussa 1917. Tässä ei ole tilaa tarkemmin eritellä helmikuun ja lokakuun välisiä tapahtumia. Kyseessä ei ollut bolshevismin suora marssi. Bolshevikkien vaikutus kasvoi Pietarissa kesäkuun loppuun asti. Heinäkuun alussa heidät työnnettiin takaisin, puolue käytännössä kiellettiin ja sen lehdistö lakkautettiin, Lenin joutui menemään maan alle ja Trotski vangittiin. Heinäkuu oli Trotskin sanoin mustamaalauksen kuukausi lehdistön julistaessa hysteerisesti Leninin saksalaisten agentiksi.
Siirtymä oikealle antoi itseluottamusta äärioikeistolle ja 27.—30. elokuuta kenraali Kornilov, Venäjän armeijan ylikomentaja, käynnisti kaappausyrityksen. Jos hän olisi voittanut, fasismin tilalla tunnettaisiin italialaisen sanan sijasta venäläinen. Vankilasta käsin Trotski järjesti Pietarin puolustuksen Kornilovia vastaan. Kornilovin tappio nopeutti valtavasti bolshevismin marssia eteenpäin. Muutamia päiviä myöhemmin bolshevikit saivat enemmistön Pietarin ja Moskovan neuvostoissa ja muutama viikko myöhemmin tapahtui lokakuun vallankumous.
Vallankumous ei ole yksipäiväinen tapahtuma. Se on prosessi. Työläisten on irtauduttava aiemmin vallinneista porvarillisista aatteista, mutta tuo prosessi ei pääty yhdessä päivässä. Tietyn aikaa työläisten keskuudessa vallitsee ristiriitainen tietoisuus. Tietenkin bolshevikkien huhtikuinen tunnus ”Maata, leipää ja rauhaa. Kaikki valta neuvostoille.” oli johdonmukainen tunne ongelmien ratkaisemiseksi, jotka olivat miljoonilla, jotka halusivat maata, nälkäisillä miljoonilla, jotka halusivat leipää ja miljoonilla, joita sota piinasi. Mutta jonkin aikaa moni työläinen sanoi: ”Kyllä, tietysti me haluamme maan, mutta meidän pitäisi odottaa kunnes sota on ohitse ja parlamentti säätää lain joka antaa meille maan.” ”Tietysti me haluamme rauhaa, mutta voitetaan ensin sodassa ja saadaan rauha sitten.”
Bolshevikkipuolueessa oli maaliskuussa 1917 23000 jäsentä ja 2,5 prosentin tuella neuvostoissa heillä oli riittävän hyvä ponnahduslauta kohti voittoa.
Vasemmistolainen vaihtoehto Ranskan kommunistiselle puolueelle oli piskuinen. Trotskilaisia oli Ranskassa 1968 kaikkiaan 400. Järjestäytyneitä maolaisia oli saman verran. Tämä oli aivan liian vähän stalinistien haastamiseksi. Jos trotskilaisilla olisi ollut muutama kymmenen tuhatta jäsentä, he olisivat pystyneet vaatimaan tehokkaasti miljoonan mielenosoituksessa 13. toukokuuta, että työläiset ja opiskelijat olisivat olleet yhdessä ja murtaneet 20.000 luottamusmiehen ketjun. Vallatuissa tehtaissa he olisivat voineet esittää uskottavasti, että työläisten olisi pitänyt pysytellä tehtaissa eikä mennä kotiinsa, mikä olisi antanut heille kyvyn aloitteisiin. He olisivat voineet vaatia lakkokomiteoiden valitsemista vaaleilla sen sijaan, että hyväksyttiin nimitetyt komiteat. He olisivat pystyneet luomaan yhteydet tehtaiden välille, niin että byrokraatit eivät olisi voineet käyttää hajottamisen ja hallitsemisen politiikkaa lakon lopettamiseksi.
Joukkoräjähdys on väistämätön tulevaisuudessa. Ei tietysti koskaan voi tietää etukäteen, koska se tarkkaan ottaen tapahtuu. Sanoihin Leninkin kolme viikkoa ennen helmikuun vallankumousta, päättäessään Sveitsin nuorten sosialistien ryhmälle pitämäänsä kuvausta ja analyysiä vuoden 1905 vallankumouksesta, että he, nuoret, näkisivät vielä Venäjän vallankumouksen, mutta ei hänen vanha sukupolvensa. Muutama päivä ennen vallankumousta (7. helmikuuta) Lenin kirjoitti ystävälleen Inessa Armandille: ”Eilen oli kokous (kokoukset väsyttävät minua; hermot eivät ole lainkaan kunnossa; päänsärkyä; lähdin ennen loppua).” Jos hän olisi tiennyt, että pari päivää myöhemmin vallankumous alkaisi, ei hän olisi valittanut tällä tavalla.
Suuria käännekohtia ei voida koskaan ennustaa, ilmeisistä syistä. Pitkän aikaa historia etenee hyvin hitaasti. Yli kymmenen tai kaksikymmentä vuotta tapahtuu vain molekyylimuutoksia, ja sitten äkkiä, päivässä tai viikossa, suurempi muutos kuin sukupolveen tapahtuu.
Kapitalismin ristiriidat ovat tänään paljon kärkevämpiä kuin 1968. Vuosi 1968 oli kapitalismin historian pisimmän nousukauden loppupuolta. Sitten vuoden 1973 taantuma on seurannut toisensa jälkeen. Kapitalismin epävakaisuus on suurempi kuin koskaan, työläisten riisto ja epävarmuus kasvavat päivä päivältä. Suuret räjähdykset ovat aivan väistämättömiä.
Jotta nämä räjähdykset päättyisivät proletariaatin voittoon, tarvitaan enemmän kuin koskaan vallankumouksellista puoluetta. Työläisten joukon spontaanin toiminta on kuin höyry. Vallankumouksellinen puolue on kuin mäntä. Mäntä yksin on hyödytön, höyry yksin haihtuu turhaan. Proletariaatin voitolle on kysymys johdosta ratkaiseva. Toukokuun 1968 tulisi olla meille sekä innoitus että varoitus.
23. helmikuuta 1917 alkoivat kansainvälisen naisten päivän valmistelut. Se oli vallankumouksen alku. Seuraavana päivänä Pietarissa oli lakossa 200.000 työläistä. Sitä seuraavana päivänä, 25. helmikuuta, kaupungissa oli yleislakko ja armeija surmasi joukon lakkolaisia. Kaksi päivää myöhemmin kaartin rykmentissä oli kapina, sotilaat kieltäytyivät ampumasta mielenosoittajia ja joissakin tapauksissa joku sotilaista surmasi ampumiskäskyn antaneen upseerin. Tsaari luopui kruunusta. On mielenkiintoista, että vain päivää ennen kuin tsaari luopui kruunustaan muodostettiin Työläisedustajien neuvosto. Vuoden 1905 muisto nopeutti tapahtunutta. Kaikki työpaikat lähettivät edustajia neuvostoon.
Vallankumous on täysin spontaani ja suunnittelematon, kuten Trotski on oikein todennut:
”Ei kukaan, ei todellakaan kukaan, ja sen voimme ehdottomasti todeta kaikkien tietolähteiden perusteella, ajatellut, että 25. helmikuuta olisi merkinnyt lopullisesti itsevaltiuden lopun alkua.”
Suhanov, vallankumouksen loistava todistaja, huomioi: ”Yksikään puolue ei valmistautunut tähän suuren kansannousuun.” Samoin ohranan, tsaarin salaisen poliisin, entinen johtaja totesi, että vallankumous ”oli puhtaasti spontaani ilmiö, eikä laisinkaan puolueagitaation tulos.”
Miljoonien ihmisten tullessa politiikkaan ensimmäistä kertaa bolshevikkipuolue oli hyvin marginaalinen ja sillä oli vallankumouksen jälkeen noin 23000 jäsentä. Vasta 25. helmikuuta bolshevikeilta ilmestyi ensimmäinen lentolehtinen, joka kehotti yleislakkoon – jo 200.000 työläisen lopetettua työt! Neuvoston vaaleissa bolshevikit muodostivat pikkuisen vähemmistön. 1500—1600 edustajasta vain 40, eli 2,5 %, oli bolshevikkeja.
Rinnan ruhtinas Lvovin johtaman väliaikaisen hallituksen kanssa oli neuvostojen hallitus. Vallitsi näin ollen kaksoisvalta. Tuollainen tilanne ei voinut jatkua pitkään. Toisen kahdesta hallituksesta olisi luovutettava.
Aluksi neuvosto tuki Lvovin hallitusta. Neuvoston istunnossa 2. maaliskuuta hyväksyttiin julkilausuma vallan siirtämisestä väliaikaiselle hallitukselle, siis porvaristolle. Vain 15 edustajaa äänesti sitä vastaan. Siis edes 40 bolshevikkiedustajaa eivät vastustaneet sitä. Noin 1600 edustajan joukkopaine taivutti bolshevikit. Neuvostossa valtaa pitäneet puolueet, menshevikit ja sosialivallankumoukselliset, ottivat epämääräisen kannan. He tukivat neuvostoja mutta tukivat myös porvarillista väliaikaista hallitusta. He halusivat rauhaa, mutta tukivat sotaa. He ymmärsivät talonpoikien vaatimusta maasta, mutta tukivat hallitusta, joka oli maanomistajien puhetorvi.
Vallankumous ei kuitenkaan salli keskitie kompromissia. Elämä asetti jokaisen kysymyksen hyvin äärimmäisessä muodossa.
Venäjällä ollut bolshevikkijohto oli itsekin hyvin epämääräisellä mielellä. 3. maaliskuuta bolshevikkipuolueen Pietarin komitea hyväksyi päätöslauselman, ettei se ”vastustaisi väliaikaisen hallituksen valtaa, kunhan sen toimet vastaisivat proletariaatin ja kansan laajojen demokraattisten joukkojen etuja.” Muoto ”kunhan” (postol’ko poskol’ko) esiintyi Pietarin neuvoston toimeenpanevan komitean päätöslauselmassa suhteesta väliaikaiseen hallitukseen ja sitä alettiin käyttää viittauksena tähän erityiseen hallituksen tukemisen politiikkaan.
Sveitsissä silloin ollut Lenin kimmastui saatuaan Pravdan numeron, joka julisti bolshevikkien ehdottomasti tukevan väliaikaista hallitusta ”kunhan se taistelisi taantumusta tai vastavallankumousta vastaan” – unohtaen että ainoa merkittävä vastavallankumouksen tekijä samaan aikaan oli juuri väliaikainen hallitus.
Lenin saapui 3. huhtikuuta 1917 Pietariin. Leninin saapuessa Suomen asemalle bolshevikkipuolue tuki voittanutta helmikuun vallankumousta. Lenin oli halveksiva ja nosti tunnukset ”leipää, rauhaa, maata” ja ”kaikki valta neuvostoille”.
Vallankumoukselliset yrittivät tietysti vaikuttaa joukkoihin, mutta kyseessä ei ole yksisuuntainen tie. Valtavan enemmistön näkemykset vaikuttavat vallankumouksellisiin. Muutama päivä myöhemmin Lenin tapasi bolshevikkipuolueen Pietarin komitean. Hän puolusti Huhtikuun teesejään. 16 läsnä olleesta jäsenestä kaksi kannatti Leniniä, 13 vastusti ja yksi äänesti tyhjää.
Huolimatta tästä epäsuotuisasta alusta Lenin pystyi voittamaan suuren osan puolueesta puolelleen yllättävän lyhyessä ajassa. Se oli tulosta niin Leninin sitkeydestä kuin miljoonien jokapäiväisestä kokemuksesta. Sota jatkui, tuhannet kuolivat edelleen, maanomistajat riistivät edelleen ankarasti talonpoikia, kapitalistit elivät ylellistä elämää työläisten kärsiessä äärimmäistä puutetta. Leniniltä vei noin kuukauden saada puolue puolelleen.
Neuvostojen saaminen hänen näkemystensä taakse vei hieman kauemmin. Syyskuun alussa bolshevikit voittivat enemmistön Pietarin neuvostossa ja Trotskista tuli sen puheenjohtaja. Samaan aikaan bolshevikit voittivat enemmistön Moskovan neuvostossa ja bolshevikkien Kamenevista tuli sen puheenjohtaja.
Tästä oli enää lyhyt matka lokakuun vallankumouksen voittoon.
Kun helmikuun vallankumous oli spontaani, oli lokakuun vallankumous suunniteltu.
10. lokakuuta bolshevikkien keskuskomitea julisti aseellisen kapinan. Kolme päivää myöhemmin Pietarin neuvoston sotilasjaosto äänesti kaiken sotilasjohdon siirtämiseksi päämajasta Vallankumoukselliselle sotilaskomitealle, jota johti Trotski. 16. lokakuuta keskuskomitean, Pietarin neuvoston toimeenpanevan komitean, sotilasjärjestön, Pietarin neuvoston, ammattiliittojen, tehdaskomiteoiden, Pietarin aluekomitean jäsenten ja rautatieläisten laajennetussa täysistunnossa vahvistettiin kapinapäätös. 20. lokakuuta Vallankumouksellinen sotilaskomitea aloitti kapinan valmistelut. 25. lokakuuta kapina toteutui. Trotski järjesti tuon toimen loistavasti, kuten myöhemmin johtaessaan puna-armeijan kansalaissodassa voittoon.
Koska lokakuun vallankumous oli niin hyvin suunniteltu ja toteutettu, ei verta juurikaan vuodatettu. Paljon useampi menetti henkensä lokakuun vallankumouksessa.
Vallankumouksen jälkeen ja kansalaissodan aikana sadat tuhannet saivat surmansa. Mutta se ei johtunut neuvostohallituksen toimista, vaan noin 16 valtion armeijan hyökkäyksestä. Bolshevikkien syyttäminen tästä olisi sama, kuin syyttäisi murhaajalta itseään puolustanutta henkilöä väkivallasta.
1900-luvulla on ollut useita työväen vallankumouksia. Valitettavasti vain yksi niistä, 1917 Venäjällä, on päätynyt voittoon. Olemme todistaneet kerta toisensa jälkeen puolittaisia vallankumouksia, jotka ovat vahvistaneet Saint Justin profeetalliset sanat Ranskan vallankumouksen ajalta: ”Ne, jotka tekevät puolikkaan vallankumouksen, kaivavat omaa hautaansa.”
Venäjän vallankumous 1917 oli poikkeus puoliksi tehtyjen vallankumousten sarjassa. Bolshevikkipuolue esitti ratkaisevaa rooli Venäjän vallankumouksen loppuun viemisessä.
Ero menestyksen ja epäonnistumisen, Venäjän lokakuun 1917 ja muiden työväen vallankumousten välillä on, että ensin mainitussa tapauksessa oli olemassa vallankumouksellinen joukkopuolue, joka saattoi antaa tehokkaan johdon. Kun sosialistit eivät voi määritellä hetkeä, jolloin vallankumouksellinen kriisi puhkeaa, he kuitenkin määrittelevät lopullisen tuloksen sillä asteella, mihin he ovat rakentaneet voimakkaan vallankumouksellisen puolueen.
”Työväenluokka tekee vallankumouksen, ei puolue, mutta puolue ohjaa työväenluokkaa,” kirjoitti Trotski osuvasti. ”Ilman ohjaavaa organisaatiota joukkojen energia haihtuu kuin höyry ilman sylinteriä. Mutta silti se, mikä asioita liikuttaa, ei ole mäntä eikä sylinteri, vaan höyry.”
Tilanomistajien maa jaettiin talonpojille, tehtaat otettiin valtion omistukseen ja niitä hoidettiin työläisten valvonnassa, sorretut kansallisuudet saivat itsemääräämisoikeuden ja Venäjä, joka oli ollut kansojen vankila, tuli vapaiden ja tasavertaisten kansojen liitoksi.
Vuosisatoja oli juutalaisvastaisuus raivonnut tsaarin Venäjällä. Vuonna 1881 järjestettiin 500 pogromia juutalaisia vastaan. Juutalaiset eivät olleet saaneet asettua asumaan Venäjän kahteen pääkaupunkiin, Pietariin ja Moskovaan, ilman erityislupaa. Nyt Pietarin neuvoston puheenjohtajana oli juutalainen Trotski, Moskovan neuvoston puheenjohtajana oli juutalainen, Kamenev ja neuvostotasavallan presidentti oli Sverdlov, juutalainen. Kun Trotskista tuli puna-armeijan johtaja, hänen tilallee Pietarin neuvoston puheenjohtajaksi tuli Zinovjev, juutalainen.
Vallankumous oli sorrettujen festivaali. Vuonna 1917, vallankumouskuukauden aikana, Anatoli Lunatšarski, loistava puhuja, piti 30.000—40.000 ihmisen kokouksia, ja puhui kahdesta kolmeen tuntia aiheista, kuten William Shakespeare, kreikkalainen draama jne. Lontoon väkiluku on neljä kertaa suurempi kuin tuonaikaisen Pietarin ja brittityöläiset ovat paljon kouluja käyneempiä kuin venäläiset olivat silloin. Mutta milloinkaan ei samanlaista kokousta näe pidettävän Lontoossa.
Neuvostohallitus sääsi maailman edistyksellisimmät lait tavoitteena naisten vapautus: oikeus avioeroon vain toisen puolisoista vaatimuksesta; ilmainen abortti haluttaessa (ensimmäistä kertaa maailmassa); yhteisruokalat naisten vapauttamiseksi keittiöstä; kunnallinen lastenkasvatus. Myös kaikista homovastaisista laeista luovuttiin.
Tuon väitteen kuulee niin usein vallankumouksen vastustajilta. Ja se kuulostaa järkeen käyvältä. Mutta se on samaa talonpoikaisjärkeä, joka voisi sanoa, että Hiroshiman atomipommi johtui Newtonin painovoimalaista. Siinä on totuutta: ilman painovoimalakia pommi ei olisi pudonnut koneesta.
Avain Stalinin nousun ymmärtämiseen on Venäjän vallankumouksen kansainvälisessä luonteessa.
Venäjän vallankumous oli osa maailmanvallankumousta, eikä sitä voida selittää kuin kansainvälisin tekijöin. Venäjän työväenluokka oli pieni: tehtaissa, rautateille ja kaivoksissa työskennelleiden työläisten luku on vain kolme miljoonaa, kun koko väestö oli 160 miljoonaa. Venäjän teollisuustuotanto vuonna 1917 oli samansuuruinen kuin Belgian. Mutta työväenluokka oli paljon enemmän keskittynyt suuriin yksiköihin. Putilovin konetehtaalla Pietarissa yksin oli 40.000 työläistä, se oli siihen aikaan maailman suurin tehdas. Se ei ollut Venäjän talouden asteittaisen orgaanisen kehityksen tulosta: suurimmalta osaltaan se oli Venäjälle sijoitetun ulkomaisen pääoman seurausta.
Venäläistyöläisten pyrkimyksiä muokkasivat myös kansainväliset olot. Britannialta vei yli kaksi vuosisataa tehdastuotannon aloittamisesta, että työläiset sisäistivät vaatimuksen 8 tunnin työpäivästä. Venäjällä siitä tuli vuoden 1905 vallankumouksen keskeinen vaatimus.
Marxilaisuuskaan ei ollut syntyperältään Venäjältä. Ei ollut ollut venäläistä Adam Smithiä, jota olisi seurannut venäläinen David Ricardo, jota olisi seurannut venäläinen Karl Marx. Marxilaisuus tuli täyteen mittaansa kehittyneenä Venäjän älylliseen ja poliittiseen elämään. Pääoman ensimmäinen osa ilmestyi 1867. Venäjällä se ilmestyi kuusi vuotta myöhemmin. Venäjä oli ensimmäinen kieli, jolle se käännettiin. Ja lopulta viimeinen sykäys Venäjän vallankumoukseen tuli sekin ulkomailta – saksalaisjoukkojen iskut Venäjän armeijaan.
Lenin ja Trotski varoittivat yhä uudelleen, että neuvostojärjestelmä oli tuhoon tuomittu, ellei vallankumous leviäisi ja ennen kaikkea, ellei Saksan vallankumous tulisi avuksi. Ja näin kävi.
Stalin ei ollut Venäjän vallankumouksen perijä, vaan haudankaivaja. Se että hän murhautti jokaisen vallankumouksen ja kansalaissodan eläneen bolshevikkien keskuskomitean jäsenen, osoittaa tämän. Stalinismin isä ei ollut Lenin, vaan Noske, oikeistolainen sosialidemokraattien johtaja, joka osallistui suoraan Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin, ja Saksan vallankumouksen, murhaan.
On traagista, että Saksan vallankumous oli paljon huonommin järjestetty tai kehitetty kuin Venäjän. Muistan, kuinka tapasin Heinrich Brändlerin, joka oli Saksan kommunistisen puolueen puheenjohtaja Rosa Luxemburgin kuoleman jälkeen. Kysyin häneltä, mikä Rosa Luxemburgin järjestön tila oli 1918. Hän sanoi, että siinä oli noin 4000 jäsentä, joista enemmistö ei ollut marxilaisia, vaan pasifisteja (hänen sanojensa mukaan). Verrataan tätä bolshevikkeihin, jotka puolueena olivat olemassa vuodesta 1903 ja joiden jäsenmäärä vuonna 1917 oli 23.600 – tämä maassa, missä työväenluokka oli paljon pienempi kuin Saksassa.
Virrassa vesi pysyy puhtaana. Seisovassa vedessä saasta nousee pintaan. Venäjän vallankumouksen eristyminen johti byrokraattisen saastan nousuun pinnalle. Ja kun Stalin ryhtyi kilpaan Lännen imperialismin kanssa, hän väistämättä matki sitä. Jos Natsi-Saksalla oli valtava teollisuus- ja sotilaallinen koneisto, Stalin halusi samaa. Saavuttaakseen sen nopeasti oli ainoa tie riistää ankarasti Venäjän työläisiä ja talonpoikia – siitä vankileirit. Stalinismin Venäjästä tuli yhä enemmän symmetrinen Natsi-Saksan kanssa. Sen järjestelmästä tuli valtiokapitalistinen.
Turkki käyttää puolet valtionbudjetistaan aseisiin. Siitä on tullut alueen merkittävä sotilasvalta. Nykyään hallitus ajaa palkkakuria ja yksityistämispolitiikkaa, kun se toisella kädellä käyttää valtavia rahasummia panssarivaunuihin ja helikoptereihin.
Kahden viime viikon aikana asemenoista on tullut tärkeä keskustelun aihe myös pomojen lehdissä. Eräs kolumnisti kirjoitti, että ”jokaista Turkin kansalaista kohden on vain puolikas aspiriinitabletti, mutta kolme käsikranaattia. Jokaista 10.000 ihmistä kohden on vain yksi terveyskeskus, mutta kaksi panssarivaunua.” Turkin armeija on NATO:n suurin Yhdysvaltain jälkeen, vaikka Turkin kansantuote on paljon pienempi kuin Saksan, Ranskan, Britannian tai Italian.
Kapitalismin eri vaiheissa sotateollisuus on esittänyt eri osia. Kapitalismin ollessa nuori ja edistyksellinen oli armeijan rooli alisteinen. Mutta tilanne muuttui kapitalismin saapuessa taantumisvaiheeseen. Vuonna 1933 työttömyys saavutti Saksassa kahdeksan miljoonaa. Pari vuotta myöhemmin natsien jälleenvarustelu lopetti työttömyyden. Sama seurasi Yhdysvalloissa, Britanniassa ja muissa kapitalistisissa maissa.
Sodan jälkeen kylmä sota piti vakinaisen armeijan paljon korkeammalla tasolla kuin 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa. Tätä me kutsuimme aikanamme jatkuvaksi asetaloudeksi. Se piti työllisyyden korkealla, mutta oli täynnä ristiriitoja. Selitin 1956 artikkelissa ”Jatkuva sotatalous” näitä ristiriitoja. Asemenot edistävät täystyöllisyyttä, mutta johtaa tilanteeseen, jossa maa, joka käyttää paljon aseisiin huomaa, ettei pysty sijoittamaan niin paljon teollisuutensa ajanmukaistamiseen kuin maat, jotka käyttävät aseisiin paljon vähemmän. Tämä tuli ilmeiseksi 1960-luvulla ja 70-luvun alussa. Kylmä sota ja asemenot pitivät työllisyyden korkealla. Tästä huolimatta Japanin ja Länsi-Saksan kaltaiset maat, jotka käyttivät hyvin vähän varoja puolustukseen, osoittivat pystyvänsä uudistamaan teollisuutta paljon paremmin kuin Yhdysvallat ja Britannia. Länsi-Saksa ja Japani voittivat kilpailun autoteollisuudessa, elektroniikassa ja muilla talouden aloilla. Dollarin arvon putoaminen ja sitä seurannut öljyn hinnan huomattava nousu 1973 pakottivat Yhdysvallat ja Britannian leikkaamaan sotilasmenojaan kovalla kädellä.
On totta, että militarismi palvelee kapitalismia, mutta se ei tarkoita, etteikö kenraaleilla olisi omia etujaan, joita he ajavat yhteiskunnassa. Jos kapitalisti, puolustaessaan etujaan, palkkaa gangsterin, se ei tarkoita, etteikö gangsterilla olisi omia etujaan, joita hän yrittää pakottaa isännälleen. Talous on perusta, sotilaat ja politiikka ovat päällysrakenteessa.
Turkin kenraalit taistelevat pitääkseen valtavan armeijan, enemmän kuin mitä monet turkkilaiskapitalistit haluaisivat. Kun luoteis-Turkissa tapahtui maanjäristys, armeija kiiruhti paikalle, ei lapioin ja maansiirtokonein pelastaakseen soran alle elävältä hautautuneita ihmisiä, vaan pitämään lakia ja järjestystä konekiväärein ja panssarivaunuin. Kenraaleilla on omat tavoitteensa Turkin työväenluokan ja sorrettujen kansallisuuksien osalle. He yrittävät saada oman tahtonsa yhteiskunnassa läpi.
Kaikissa maissa, joista puuttuu poliittinen demokratia, siis maissa, joissa valta on itsevaltiaalla, armeijalla, fasisteilla tai ulkomaisilla imperialistivalloilla, on demokratian tarve ilmeinen. Ja me vallankumoukselliset sosialistit taistelemme kovasti sen saavuttamiseksi: vapaat paikalliset ja valtakunnalliset vaalit, lehdistönvapaus, kokoontumis- ja järjestäytymisvapaus, kansallinen itsemääräämisoikeus. Mutta se ei riitä meille.
Ensiksikin epätasa-arvo, riisto ja sorto pysyvät niin kauan, kuin vauraudet ovat kapitalistien pienen vähemmistön käsissä. Ilman tuotantovälineiden yhteisomistusta jatkuvat paitsi rikkaan ja köyhän epätasa-arvo, myös epätasavertaisuus työväenluokassa, koska työläiset kilpailevat työpaikoista, asunnoista, koulutusmahdollisuuksista. Tämä on rasismin ja seksismin kasvualusta.
Kun yhteiskunnan vauraus on jatkuvasti kapitalistien valvonnassa, on myös poliittinen demokratia turvaton ja vanha poliittinen järjestys uhkaa palata. Pieni kapitalistien vähemmistö omistaa paitsi aineelliset tuotantovälineet, myös henkiset tuotantovälineet – lehdistön, television ja muut propagandavälineet. Heitä väistämättä tukee myös kapitalistinen valtiokoneisto – armeija, poliisi ja tuomioistuinlaitos tukevat edelleen kapitalistiluokkaa.
Vasta kun työväenluokalla on valtiovalta, voidaan demokraattiset oikeudet taata.
Marraskuussa 1918 Saksan vallankumous hankkiutui eroon keisarista ja päätti ensimmäisen maailmansodan. Mutta suuret työnantajat, kuten Krupps ja Thyssen olivat edelleen yhdessä kenraalien ja taantumuksellisten armeijan upseereiden kera, jotka pystyttivät Freikorps-nimellä tunnetut oikeistolaiset yksiköt. Saksassa vallitsi kaksoisvalta, sillä rinnan parlamentin kanssa olivat työläisneuvostot. Kaikki vallankumoukset eivät murra menneen kahleita kerralla. Rinnan uuden, tulevaisuutta edustavan, elää vielä vanha. Marxin sanoja käyttääkseni: ”Kuolleiden sukupolvien perintö” riippuu edelleen elävien yllä.
Saksan tapahtumat vahvistavat täysin Saint Justin, Ranskan 1789 vallankumouksen johtajan profeetalliset sanat: ”Ne jotka tekevät puoli vallankumousta, kaivavat omaa hautaansa.” Sosialidemokraattisen hallituksen sateenvarjon alla Freikorps murhasi vallankumousjohtajat Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin. Vallankumoustapahtumat jatkuivat myötä- ja vastamäkineen aina vuoteen 1923, mutta päättyivät kapitalismin voittoon. Natsiliike syntyi 1919. Vuonna 1923 se järjesti ”epäonnistuneen” kaappauksen Baijerissa, mutta se odotti sivustassa. Se oli jälleen työläisten hukkaama tilaisuus ja siitä he maksaisivat kovan hinnan Hitlerin tullessa valtaan.
Ranska näki 30-luvulla työväenluokan taistelun valtavan nousun, joka alkoi helmikuussa 1934 ja huipentui 1936 kansanrintaman, kommunistipuolueen, sosialistipuolueen ja liberaalien (joita harhaanjohtavasti kutsuttiin radikaalisosialisteiksi, vaikkeivät olleet radikaaleja eivätkä sosialisteja) liiton – ratkaisevaan voittoon. Miljoonat työläiset sanoivat itselleen: ”Nyt me omistamme hallituksen, otetaan tehtaat.” Ja kesäkuussa 1936 oli tehdasvaltausten aalto. Kommunistipuolueen ja sosialistipuolueen johtajat kuitenkin johtivat perääntymistä työnantajien kanssa tehdyn kompromissin jälkeen. Tämän jälkeen kommunistipuolue heitettiin ulos kansanrintamasta. Radikaalisosialistien Daladier allekirjoitti Münchenin sopimuksen Hitlerin kanssa 1938 ja sama kansanrintaman suuressa voitossa 1936 valittu parlamentti äänesti tuesta marsalkka Pétainille, Vichyn hallituksen johtajalle, joka teki yhteistyötä natsien kanssa vuodesta 1940 eteenpäin.
Kun Indonesia saavutti itsenäisyytensä Hollannista 1949, maata johti porvarillinen nationalisti Ahmed Sukarno. Hänen ideologiansa perustui Pancasilan periaatteisiin, minkä perusta oli usko jumalaan ja kansalliseen yhtenäisyyteen. Traagista on, ettei Indonesian kommunistinen puolue haastanut Sukarnoa, vaan päinvastoin oli täysin hänen kanssaan samaa mieltä kansallisen yhtenäisyyden tarpeesta. Tuloksena Saint Justin sanat tulivat toteen. Indonesian kommunistisella puolueella oli paljon enemmän jäseniä kuin vallankumouksen aikaisella bolshevikkipuolueella: 3 miljoonaa verrattuna neljännesmiljoonaan. Indonesian työväenluokka oli laajempi kuin Venäjän työväenluokka vallankumouksen aattona. Talonpojisto Indonesiassa oli laajempi kuin Venäjällä. Vuonna 1965 yksi Sukarnon nimittämä kenraali, muuan Suharto, järjesti vallankaappauksen Yhdysvaltain, Britannian Labour-hallituksen ja Australian tuella. Puolesta miljoonasta miljoonaan ihmistä teurastettiin.
Lähi-Itä on toinen alue, joka on nähnyt kansannousuja, jotka ovat horjuttaneet järjestelmää, mutta epäonnistuneet saavuttamaan lopullista tavoitettaan. Irakissa kuningas Feisalin kaatoi joukkoliike. Irakin kommunistinen puolue oli hyvin voimakas, itse asiassa arabimaailman voimakkain kommunistinen puolue. Se liittoutui porvarillisen nationalistipuolueen, Ba’athin kanssa. Stalinistien valvoma kommunistinen puolue uskoi, että tuleva vallankumous olisi demokraattinen, mikä vaati liittoa työväenluokan ja porvarillisten puolueiden välillä. Tuollainen liitto vaatii käytännössä ensiksi mainitun alistumista viimeksi mainitulle. Kommunistisen puolueen jäsenet ja työläiset maksoivat raskaasti tästä liitosta. Ba’ath, kenraali Saddam Husseinin johtamana ja CIA:n auttamana, pani toimeen kommunistien joukkoteurastuksen.
Iranissa johti yleislakko shaahin kaatamiseen 1979. Shorat (työläisneuvostot) nousivat esiin kaikkialla maassa. Valitettavasti näiden shorien johto, pitkälti moskovalaismielisistä Tudeh- ja Fedayeen-puolueista, näki vallankumouksen porvarillis-demokraattisena eikä proletaarisena, ja antoi siten tukensa islamilaisen tasavallan perustamiselle. Näin ajatollah Khomeini tuli valtaan eikä osoittanut mitään kiitollisuutta Tudehille eikä Fedayeenille, ja vasemmisto joutui verisen vainon kohteeksi.
Voin mainita muutamia muita epäonnistuneita vallankumouksia, kuten Unkarin 1919 ja 1956, Saksan 1923, Kiinan 1925-27, Espanjan 1936, Ranskan 1968 ja Portugalin 1974-75.
Demokraattisen ja sosialistisen vallankumouksen asettaminen vastakkain ja ensin mainitun asettaminen ensisijalle ei ole yksin sosialidemokraattisten johtajien ominaisuus, vaan siitä on tullut myös stalinististen johtojen ohjenuora kautta maailman.
Venäjän vallankumous 1917 oli poikkeus puoliksi tehtyjen vallankumousten sarjassa.
Helmikuun vallankumous 1917 loi jännittävän uuden tilanteen: tsaari luopui kruunusta ja vuosisatoja kestänyt monarkia päättyi. Poliisi hajotettiin. Joka tehtaaseen perustettiin työläisneuvostoja. Monissa armeijan yksiköissä syntyi sotilasneuvostoja. Työläis- ja sotilasneuvostoja nousi kaikkialle.
Mutta helmikuun vallankumouksen jälkeen neuvostojen rinnalla jatkoivat vanhat instituutiot. Tehtaissa vanhat omistajat ja vanhat johtajat pitivät asemansa. Armeijassa komensivat edelleen kenraalit: armeijan ylikomentaja oli kenraali Kornilov, jonka tsaari oli nimittänyt. Neuvostovallan rinnalla oli porvarillinen hallitus, jota johtivat tsaarin ajan liberaalipoliitikot. Tuo tilanne, jota Lenin ja Trotski kutsuivat ”kaksoisvallaksi”, oli täynnä ristiriitoja.
Neuvoston luonteesta huolimatta sen johtajat anelivat porvaristoa pysymään vallassa. Enemmistö neuvostojen edustajista oli oikeistososialisteja, menshevikkejä ja sosialivallankumouksellisia. Se ei ollut sattuma. Se oli väistämätön tulos tilanteesta, jossa miljoonat siirtyivät vasemmalle, mutta kantoivat edelleen paljon tsaristisen menneisyyden painosta. Miljoonille, jotka tähän asti olivat tukeneet tsaaria ja sotaa, siirtyminen vasemmalle ei merkinnyt suoraan liittymistä puolueista äärimmäiseen, bolshevikkeihin. Menshevikkien vahva mies, Tsereteli, josta tuli porvarillisen väliaikaisen hallituksen sisäministeri, selitti välttämättömyyttä tehdä kompromissi porvariston kanssa: ”Ei voi olla toista tietä vallankumoukseen. On totta että meillä on kaikki valta, ja että hallitus joutuisi eroamaan, jos nostaisimme sormeakin, mutta se merkitsisi tuhoa vallankumoukselle.”
Kun Lenin 3. huhtikuuta palasi Sveitsistä, häntä olivat toivottamassa tervetulleeksi tuhannet sotilaat ja työläiset Pietarin Suomen asemalla. Tsheidze, Pietarin neuvoston puheenjohtaja, tervehti häntä sanoen: ”Toveri Lenin, Pietarin neuvoston ja koko vallankumouksen nimissä me toivotamme teidät tervetulleeksi Venäjälle… Mutta me uskomme, että vallankumouksellisen demokratian periaatteellinen tehtävä on nyt puolustaa vallankumousta kaikilta kaikelta kajoamiselta niin sisältä kuin ulkoakin. Meidän mielestämme tämän saavuttamiseen ei tarvita epäyhtenäisyyttä, vaan demokraattisten rivien sulkeminen. Toivomme, että pyritte meidän kanssamme näihin tavoitteisiin.”
Vastauksessaan Lenin kehotti jatkamaan vallankumousta, koska Venäjän vallankumous oli erottamaton osa kansainvälistä vallankumousta, maailmanvallankumousta. Menshevikkien suhtautuminen Leninin puheeseen oli äärimmäisen vihamielistä. Niinpä I. P. Goldenberg, entinen bolshevikkien keskuskomitean jäsen, julisti: ”Lenin on asettunut nyt ehdolle sille Euroopan valtaistuimelle, joka on ollut tyhjänä 30 vuotta, Bakuninin valtaistuimelle! Leninin uudet sanat heijastavat jotain vanhaa, primitiivisen anarkismin aikansa eläneitä totuuksia.”
Lenin ei mukautunut menshevikkeihin ja sosialivallankumouksellisiin, jotka olivat pikkuporvarillisen demokratian ruumiillistuma. Hän seurasi johdonmukaisesti Marxin kehotusta vuoden 1848 Ranskan ja Saksan vallankumouksen ajalta olla täysin riippumaton pikkuporvarillisesta demokraattisesta leiristä. Marx kirjoitti: ”Saksan työläisten… on annettava kaikkensa lopulliselle voitolleen olemalla selvillä omista luokkaeduistaan, ottamalla mahdollisimman pian itsenäinen poliittinen asema, sallimatta tulla harhaanjohdetuiksi demokraattisen pikkuporvariston tekopyhillä fraaseilla epäilemään hetkeksikään proletariaatin itsenäisen järjestäytyneen puolueen tarvetta. Heidän taisteluhuutonsa on oltava: ”Jatkuva vallankumous.”
Päivien, viikkojen ja kuukausien myrskyisten tapahtumien jälkeen bolshevikkien onnistui voittaa puolelleen työläisten enemmistö. 9. syyskuuta Pietarin neuvosto siirtyi bolshevikkienemmistöön ja Trotski valittiin sen puheenjohtajaksi. Samana päivän bolshevikit saivat enemmistön Moskovan neuvostossa. Tästä eteenpäin oli enää pieni harppaus työläisten vallan perustamiseen 7. marraskuuta 1917.
Työväenluokka, ei puolue, tekee vallankumouksen, mutta puolue ohjaa työväenluokkaa. Kuten Trotskin oivaltavasti kirjoitti: ”Ilman ohjaavaa organisaatiota joukkojen tarmo hälvenee kuin höyry ilman sylinteriä. Mutta se mikä asioita liikuttaa on silti höyry, ei mäntä eikä sylinteri.”
Menestyksen ja epäonnistumisen ero, Venäjän lokakuun ja muiden työväen vallankumousten ero, on että ensin mainitussa tapauksessa oli vallankumouksellinen joukkopuolue, joka tarjosi tehokkaan johdon. Vaikka sosialistit eivät voi määrittää sitä hetkeä, jolloin vallankumouksellinen kriisi puhkeaa, he voivat määrittää lopullisen tuloksen sillä asteella, millä he ovat rakentaneet voimakkaan vallankumouksellisen puolueen.
Cato vanhempi, Rooman senaatin jäsen, tapasi lopettaa kaikki puheensa seuraavin sanoin: ”Cartago delenda est”, ”Kartago on tuhottava”. Meidän on lopetettava sanoin: ”Vallankumouksellinen puolue on rakennettava.”
Turkkilaiset sosialistit, ystäväni, kertovat että Turkissa uskotaan yleisesti, että jos maa liittyy Euroopan unioniin, demokratia on taattu. Ennenkuin käsittelen tuota väitettä, haluaisin kehitellä yleisempää kuvaa demokratian ja yhteiskunnallisen muutoksen välisistä suhteista.
Sana ”demokratia” keksittiin muinaisessa Ateenassa, ja se tarkoittaa ”kansanvaltaa”. Silti orjat, naiset eivätkä ei-ateenalaiset saaneet äänestää tässä demokratiassa.
Yleinen äänioikeus ei itsessään takaa kansan valtaa. Itse asiassa Napoleon III oli se, joka käytti yleistä äänioikeutta pystyttääkseen diktatuurinsa kansanäänestysten kautta: keskusvaltio pani liikkeelle takapajuiset provinssit edistyksellistä Pariisia vastaan. Samoin Bismarck, joka otti Saksassa käyttöön yleisen äänioikeuden, käytti sitä keisarin, ruhtinaiden ja junkkereiden vallan vahvistamiseen Berliinin sosialisteja vastaan.
Kun katsoo demokraattisia kapitalistisia valtioita, kuten Britanniaa, Ranskaa tai Saksaa, huomaa, että vaikka niissä on yleinen äänioikeus ja parlamentin jäsenet valitaan demokraattisesti, demokratia on muodollinen ja ohut. Parlamentin jäsenet valitaan, mutta tuomareita, poliisipäälliköitä ja armeijankomentajia ei. Ennen kaikkea, ihmisillä ei ole mitään oikeutta valita demokraattisesti pomoa tehtaassa tai panna häntä viralta. Kapitalistit ja proletaarit ovat tasavertaisia lain silmissä. Kun lain mukaan ”kumpikaan, rikas tai köyhä, ei saa nukkua puistossa”, he ovat muodollisesti tasavertaisia. Samalla tavoin, kun laki sanoo, että jokaisella, niin rikkaalla kuin köyhälläkin on oikeus asua Ritz-hotellissa, ei laki syrji köyhää.
Britannian lehtikeisarilla on vain yksi ääni, kuten kellä tahansa kansalaisella. Itse asiassa Rupert Murdochilla, joka valvoo valtavaa lehtijättiä – hänen sanomalehdellään the Sunilla on miljoonan levikki päivittäin; lisäksi hänellä on the Times, News of the World, jolla on valtava levikki, ja Sunday Times – ei ole äänioikeutta, koska hänellä on taloudellisista syistä USA:n kansalaisuus. Brittityöläiset maksavat palkoistaan 23 prosenttia tuloveroa ja 10 % eläke- ja sairausvakuutusmaksuja.
Rupert Murdoch maksaa voitoistaan vain 0,5 prosenttia veroa, koska hän on rekisteröinyt yrityksensä Cayman-saarien veroparatiisiin. Tietenkin työläiset ja kapitalistit ovat tasavertaisia lain silmissä. Tietenkään kirjapainotyöläisellä, joka työskentelee Murdochin firmassa, ei ole lain edessä epäedullisempaa asemaa. Olen valmis lyömään vetoa, että jos menisin olympialaisiin kisaamaan Britannian nopeimman sprintterin, Linford Christien kanssa, voittaisin hänet vaikka olen 82-vuotias, jos minulla olisi hyvä auto ja hyvä kuljettaja.
Ennen kaikkea, muodollinen demokratia ei poista kansakuntien tai rotujen sortoa. Rhodesiassa (nykyisessä Zimbabwessa) 200.000 valkoisella asukkaalla oli demokraattiset oikeudet. Se ei vähentänyt viiden miljoonan mustan sortoa. Päinvastoin, se vahvisti valkoiset yhtenäisyyttä mustia vastaan.
Se, että Israel on demokraattinen valtio ei merkitse, että kolme miljoonaa palestiinalaista, jotka tuo sama valtio on ajanut pois mailtaan, saisivat palata mailleen, tai määrätä omasta kohtalostaan. Avainkriteeri, vahvistuuko kansan demokratia, on se aste, missä määrin sorretut saavat todellista valtaa. Lenin kirjoitti 1902, että kun työläinen menee lakkoon palkkojen puolesta, hän on vain ay-aktiivi. Mutta kun hän menee lakkoon juutalaisten pieksemistä vastaan, silloin hän on todellinen vallankumouksellinen sosialisti. Hän jatkoi sanomalla: ”me olemme sorrettujen tribuuni.”
Valtiossa, jossa on hallitseva kansakunta ja sorrettu kansakunta, on hallitsevaan kansakuntaan kuuluvien sosialistien keskeinen velvollisuus taistella sorrettujen itsemääräämisoikeuden puolesta. Saadakseen aikaan sorretun kansakunnan ja sortajakansakunnan proletariaattien välisen yhtenäisyyden, on sortavan kansakunnan proletariaatin välttämätöntä korostaa sorretun eroamisoikeutta; samalla sorretun kansakunnan proletariaatin on esiinnyttävä voimakkaasti yhtenäisyyden puolesta sortavan kansakunnan proletariaatin kanssa.
Yllä olevan edellytys on, että kansakunnan sorto vahingoittaa paitsi sorrettavan kansakunnan proletariaattia, myös sortavan proletariaattia. Yhdysvaltain valkoinen työläinen on etuoikeutettu mustaan työläiseen nähden. Se näkyy vielä paremmin vaikka Texasissa, kuin New Yorkissa, jossa palkat, työt ja asunnot ovat valkoisella työläisillä paljon paremmat kuin mustilla Texasissa. Ja siksi näyttäisi siltä, että tietenkin valkoiset työläiset hyötyvät mustien sorrosta. Mutta palkat ja työehdot ja asunnot ovat Texasin valkoisilla työläisillä paljon huonommat kuin New Yorkissa.
Avain todelliseen aktiiviseen kansan demokratiaan on taistelu työläisten yhdistämiseksi yli rotu-, kansallisuus- ja sukupuolirajojen.
Katsellessani televisiota ja nähdessäni kauheat seuraukset maanjäristyksestä Luoteis-Turkissa viime vuonna, oli niin selvää, että maanjäristys teki hirveätä tuhoa slummitaloissa, asui niissä sitten turkkilaisia tai kurdeja, kun taas rikkaiden talot eivät sanottavasti kärsineet. Kuvat näyttivät myös selvästi armeijan roolin. Turkin armeija on NATO:n toiseksi suurin, vain Yhdysvaltain armeija ylittää sen. Kun maanjäristyksestä tuli kyse, saatettiin nähdä sotilaiden tulevan nopeasti pitämään järjestystä, asein, ei raivaustraktorein henkien pelastamiseksi.
Turkin liittyminen Euroopan unioniin ei millään tavalla nosta työläisten omaa aktiivisuutta. Avain marxilaisille on työläisjoukkojen oma aktiivisuus. Tietysti jokaista demokraattista oikeutta, oli se sitten kuinka pieni tahansa, on vaalittava. Mutta todellinen joukkojen demokratia ei ole saavutettavissa muuten kuin joukkojen toiminnalla. Kuten Marx sanoi: ”Työväenluokan vapauttamisen täytyy olla työväenluokan oma tehtävä.”
Koko koulutusjärjestelmän perinne on, että historia tehdään ylhäältä. Me opimme historiasta ja kuninkaista, keisareista ja kenraaleista. Siitä harhakuva, että jos Turkin pääministeri istuu yhdessä Tony Blairin, Gerhard Schröderin ja Jospinin kanssa, se nostaa todellista demokratiaa, on harhakuva, joka meidän on lakkautettava.
Työläiset eivät voi saada valtaa tempuilla, historian selän takana, vaan vain luokkataistelun kautta.
Teollisuustyöväenluokka Etelä-Koreassa tänään on suurempi kuin maailman koko työväenluokka Marxin kuoleman aikoihin 1883. Työläisiä on nykyään enemmän kuin talonpoikia. Työväenluokan yhteiskunnallinen ja sosiaalinen paino on verrattomasti suurempi kuin talonpoikien joukon. Työläiset työskentelevät suurissa tuotantoyksiköissä. Joskus heitä on kymmeniä tuhansia saman yhtiön palveluksessa, kun taas talonpojisto on atomisoitunutta, sirpaleista. Jokainen talonpoikaisperhe tekee työtä omalla pienellä maa-alallaan.
Marx katsoi, että vallankumouksesta tulee välttämätön, kun tuotantovoimat joutuvat ristiriitaan vanhojen tuotantosuhteiden, vanhan taloudellisen rakenteen kanssa.
Kapitalistit olivat järjestelmänsä aamunsarastuksessa paitsi edistyksellisiä, myös vallankumouksellisia, koska he taistelivat feodalismin kahleita vastaan. Englannin porvaristo teki vallankumouksen 1600-luvulla perustaen taloudellisen, yhteiskunnallisen ja poliittisen ylivaltansa. Saman teki Ranskan porvaristo 1700-luvulla. Pari vuotta Ranskan vallankumouksen jälkeen kapitalistit Britannian pohjoisamerikkalaisissa siirtokunnissa julistivat itsenäisyyden ja pystyttivät korkeimman vallan. Yhdysvallat oli syntynyt.
Tänään on ilmeistä, että kapitalistiset tuotantosuhteet ovat tuotantovoimien kehityksen kompastuskivi. Se, että satojatuhansia, ellei miljoonia rakennustyöläisiä on työttömänä samaan aikaan kun sadoilta miljoonilta puuttuu kunnollinen asunto, osoittaa tätä. Miljoonat näkevät nälkää, ei siksi, ettei ruokaa olisi tarpeeksi, vaan siksi, ettei heillä ole varaa ostaa ruokaa. Eräs anekdootti, jonka kuulin vuosia sitten, kuvaa tilannetta. Lapsi sanoo isälleen keskellä talvea: ”On niin kylmä. Mikset laita tulta?” Isä vastaa: ”Minulla ei ole varaa ostaa hiiliä. Minulla ei ole rahaa.” Lapsi: ”Miksi sinulla ei ole yhtään rahaa?” ”Koska olen työtön.” ”Miksi olet työtön?” ”Hassu poika, etkö tiedä? Olin töissä kaivoksessa, ja maailmassa on liikaa hiiltä.”
Porvariston voitto feodaaliherroista oli ehdottoman väistämätön. He elivät rinnakkain. Kapitalistit saattoivat kääntyä feodaaliherran puoleen ja sanoa: ”Me olemme rikkaampia kuin sinä, ja meidän rikkautemme kasvaa koko ajan, kun taas sinun rikkautesi hupenee. Paras todiste etevämmyydestämme on se, että varsin usein, kun aateliston edustaja on taloudellisissa vaikeuksissa, he yrittävät naida minun tyttäreni, sekoittaa kullan siniseen vereensä. Älyllisesti me olemme paljon ylempänä teitä. Teillä on raamattu, meillä ensyklopedia. Teillä on kirkko, meillä yliopistot. Teillä on papit, meillä professorit. Me vaikutamme paljon useampiin teidän luokkanne jäseniin kuin te meidän luokkaamme.” Tämä tuli selvästi esille, kun säädyt kokoontuivat vallankumouksen aattona. Tuo elin jakautui kolmeen säätyyn: ylin oli aatelisto, toisena oli papisto ja kolmantena kapitalistit, keskiluokka. Äänestyksissä kahden ensimmäisen säädyn rivit hajosivat ja liittyivät kolmanteen säätyyn.
Työväenluokan suhde kapitalisteihin on perustavalla tavalla erilainen, kuin kapitalistien suhde feodaaliherroihin oli. Työläinen ei voi astua kapitalistin eteen ja sanoa: ”Sinä omistat tehtaa, pankit, telakat, kun taas me omistamme… Kun olet talousvaikeuksissa, että ryntää etsimään työläistä naimaan tyttäresi.” Kun iltapäivälehti Sun leviää päivittäin miljoonana kappaleena pääasiassa työväenluokkaisten ihmisten pariin, en usko monenkaan kapitalistin lukevan sosialistisia lehtiä. Sen vuoksi ei ole väistämätöntä, että työläiset voittavat joka vallankumouksen. Marx sanoi jokaisen yhteiskunnan vallitsevien aatteiden olevan hallitsevan luokan aatteita. Hän kirjoitti niinikään, että kommunistit yleistävät työväenluokan kansainvälistä ja historiallista kokemusta. Yhdelläkään ihmisellä ei ole kokemusta noista tapahtumista, kukaan nykyään elävä ei toiminut Pariisin kommuunissa tai Venäjän vallankumouksessa 1905 tai 1917 jne. Vallankumouksellinen puolue on luokan muisti; se on työväenluokan yliopisto. Niinpä ei ole väistämätöntä, että työläiset voittaisivat joka vallankumouksen.
Onko maailmanvallankumous sitten mahdollinen? Vastaus on, että se on paitsi mahdollinen, myös väistämätön. Maailman kapitalistinen järjestelmä on kuin ketju, joka muodostuu joukosta lenkkejä, jotka ovat kansallisvaltioita. Kun paine saavuttaa ääripisteen, jokin lenkeistä murtuu väistämättä. Se taas vaikuttaa muihin lenkkeihin. Venäjän vallankumous 1917 oli maailmanvallankumouksen alku. Sitä seurasivat Saksan vallankumous 1918, vallankumous Itävalta-Unkarissa 1919, tehtaiden joukkomittaiset valtaukset Italiassa 1920—21, Saksan vallankumouksen jatko, joka huipentui 1923. Kommunistisia puolueita nousi kaikkialla. 1916, kun sotaa vastustavat sosialistit kokoontuivat Zimmerwaldissa, Rosa Luxemburg totesi ironisesti: ”Olemme saavuttaneet tilanteen, jossa koko kansainvälinen sodanvastainen liike voi matkustaa muutamissa hevosrattaissa.” 1920 Saksan kommunistisessa puolueessa oli puoli miljoonaa jäsentä, Ranskassa 200.000 ja Italiassa saman verran.
Se, että maailmanvallankumous on väistämätön, ei tarkoita, että se on väistämättä voittoisa.
Kymmenisen vuotta sitten sanoin, että olimme tulossa kauteen, joka oli kuin 30-luvun filmi hidastettuna. Me putosimme maailmanlamaan, mutta ei niin syvään kuin 1929—33. Siihen aikaan Saksassa oli kahdeksan miljoonaa työtöntä eikä mitään työttömyyskorvausta. Tänään siellä on neljä miljoonaa työtöntä ja työttömyyskorvaus, joka on parempi kuin brittien keskipalkka. On totta, että Le Pen matkii Hitleriä, mutta hänen saamansa tuki on paljon heikompi kuin Hitlerin. Paitsi, että Hitler voitti 13 miljoonaa ääntä 1933, hänellä oli kymmeniä tuhansia aseistettuja natseja iskuryhmissä, joiden tarkoitus oli murskata työläisjärjestöt. Ranskan Kansallisella rintamalla ei ole mitään tuollaista. Sen tuki on paljon pehmeämpää. Kun Ranskassa syntyi laajoja lakkoja marras-joulukuussa 1995, se ravisutti Kansallisen rintaman kannatusta. Kannatuksensa romahdettua Kansallinen rintama hajosi ja Le Penille jäi järjestöstä tynkä.
Olisi silti virhe pitää 30-lukua pelkästään pimeyden päivinä ja siinä kaikki. Hitlerin Saksan työväenluokalle aiheuttama tappio oli katastrofi, jota ei voida yliarvioida. Mutta samaan aikaan Ranskassa oli kesäkuussa 1936 laajoja tehdasvaltauksia, jotka nostivat esille vallankumouksen haamun. Valitettavasti lakon johtajat, kommunistinen puolue ja sosialistipuolue, liittyivät yhteen liberaalien kanssa pidätelläkseen taistelua. Tuo liittouma, kansanrintaman nimellä, äänesti kolme vuotta myöhemmin tuen puolesta marsalkka Pétainin yhteistyölle natsien kanssa.
30-luku oli äärimmäisyyksien vuosikymmen. Jos istui aidalla, vain auttoi taantumuksellisia voimia. Se, että 30-luvun filmi tulee takaisin, mutta hidastettuna, tarkoittaa, että mahdollisuudet filmin pysäyttämiseksi ja ohjaamiseksi haluamaamme suuntaan ovat paljon suuremmat. Avainasia on rakentaa vallankumouksellista puoluetta. Kuten Trotski kirjoitti, joukkotaistelu on kuin höyryä, ja vallankumouksellinen puolue on kuin mäntä, joka ohjaa konetta. Mäntä ilman höyryä on kuollut metallinkappale; höyry ilman mäntää on epämääräistä eikä johda minnekään.
Palatakseni tämän kirjoituksen otsikkoon, voimme vetää vastauksemme yhteen seuraavin sanoin: maailmanvallankumous ei ole vain mahdollinen, vaan myös väistämätön, mutta sen voitto ei ole väistämätön.
PS. Lukiessani tätä artikkelia uudelleen havaitsin, että lukija voi mahdollisesti pitää marxilaisuutta dogmaattisena kokoelmana historian rautaisia lakeja. Itse asiassa Marx oli aina selvillä siitä, että sattuma esitti merkittävää osaa historiassa. Jos Lenin olisi kuollut juuri ennen Venäjälle palaamistaan 1917, olisi vaikutus bolshevikkipuolueeseen ja siten vallankumouksen historiaan ollut valtava.
Toiset sattumat voivat nopeuttaa historiallista kehitystä. Annan yhden esimerkin. Luoteis-Turkin maanjäristys viime vuonna johti niiden slummitalojen romahtamiseen, joissa turkkilaistyöläiset, mutta myös hiljattain pakolaisina Kaakkois-Turkista tulleet kurdityöläiset, asuivat. Samaan aikaan rikkaiden hyvin rakennetut talot eivät juurikaan kärsineet maanjäristyksestä. Vallankumoukselliset sosialistit olisivat voineet käyttää tätä sanoakseen, että yhteiskunta jakautuu pääasiallisesti luokan mukaan ja että turkkilaiset ja kurdityöläiset ovat veljiä.
Karl Marxin ja Friedrich Engelsin 1848 kirjoittama Kommunistisen puolueen manifesti toteaa:
Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa. Vapaa ja orja, patriisi ja plebeiji, paroni ja maaorja, ammattikuntamestari ja kisälli, siis sortaja ja sorrettu ovat aina olleet vastakkain, käyneet keskeytymätöntä, milloin peitettyä, milloin avointa taistelua, joka on aina päättynyt koko yhteiskunnan vallankumoukselliseen uudistamiseen tai taistelevien luokkien yhteiseen häviöön.
Spartakuksen johtama orjakapina ja kaikki muut orjakapinat kärsivät tappion. Se ei johtanut orjajärjestelmän jatkumiseen Rooman valtakunnassa. Orjat korvattiin maaorjilla. Feodalismi tuli orjuuden sijaan. Tätä prosessia kiihdytti germaaniheimojen hyökkäys Rooman valtakuntaan.
Ja kun puhumme siirtymisestä feodalismista kapitalismiin, se kuulostaa varsin usein hyvin sujuvalta prosessilta. Voi lukea puoli tuntia lukua feodalismista ja sitten siirtyä lukuun kapitalismista. Mutta prosessi ei ollut läheskään mutkaton, vaan pikemmin ristiriitainen. Feodalismi säilyi Euroopassa yli tuhat vuotta. Kun se oli taantumassa ja kapitalismi oli nousemassa feodalismin halkeamista, kyseessä ei ollut ylöspäin johtava yksisuuntainen tie. Itse asiassa maurilainen Espanja 1000-luvulla oli paljon edistyneempi kuin Espanja kolme vuosisataa myöhemmin. 1600-luvulla, 30-vuotisen sodan aikana (1618-48) Saksan väestö väheni miltei puoleen.
Feodalismin kauhut jatkuivat täydellä voimalla. Yhtenä esimerkkinä: 1000 vuotta oli kartanonherralla oikeus viedä neitsyys keneltä tahansa nuorelta naiselta hänelle kuuluvissa kylissä. Maaorjien sorto, erityisesti naisten, jatkui hyvin pitkään.
Kapitalismi on paljon dynaamisempi kuin mikään talous- ja yhteiskuntajärjestelmä sitä ennen. Niinpä äärimmäisyydet esiintyvät paljon dramaattisemmassa mitassa kuin koskaan. Kapitalismi kehitti tuotantovoimia valtavasti, niin että runsaus on kaikille mahdollista. Samaan aikaan kapitalismia repii eri kapitalistien ja kapitalististen valtioiden välinen kilpailu. General Motorsin ja Fordin välinen kilpailu pakotti niitä lisäämään työvoiman riistoa kummassakin yrityksessä.
Kapitalistien välinen mielivaltainen kilpailu asettaa tyrannian työläisten ylle jokaisessa kapitalistisessa yrityksessä. Ääretön rikkaus vallitsee hirvittävän köyhyyden rinnalla. Nälänhädät eivät ole ihmiskunnalle uusi ilmiö; niitä on ollut tuhansia vuosia. Mutta ne johtuivat ruoan niukkuudesta. Nyt, kapitalismin vallitessa, meillä on miljoonia nälkäänäkeviä, kun maailmassa on viljaylijäämä. Äärimmäisyydet voidaan osoittaa yhdellä yksinkertaisella esimerkillä. Arvioidaan, että 20 miljoonaa lasta kuolee joka vuosi puhtaan veden puutteessa. Bill Gatesin, maailman rikkaimman miehen, voitto yhdessä vuodessa riittäisi vesijohtoihin ja kaivoihin, jotka takaisivat, ettei yhdenkään lapsen tarvitse kärsiä puhtaan veden puutteesta. Yhden vuoden voitto!
Kapitalistien välinen kilpailu saa tietenkin paitsi taloudellisia, myös sotilaallisia muotoja.
Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa Rosa Luxemburg, suuri puolalais-saksalainen vallankumouksellinen, kirjoitti, että ihmiskunnan vaihtoehdot olivat ”sosialismi tai barbaria”. Me tiedämme paljon enemmän barbariasta kuin hän saattoi tietää. Hänet murhattiin tammikuussa 1919, ennen kaasukammioiden ja Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettavien atomipommien keksimistä.
90-luvun alussa totesin, että 90-luvun seuraaminen Euroopassa oli kuin katselisi hidastettua filmiä 30-luvusta.
Viime 20 vuoden aikana maailma on käynyt läpi kolme maailmanlaajuista lamaa. Ne ovat olleet silti kalpeita versioita vuosien 1929—33 hirveästä romahduksesta. On totta, että Euroopassa nousi äärioikeistolainen liike, fasismi. Mutta Le Pen on vain kalpea Hitlerin jäljitelmä. Le Penin Kansallinen rintama sai kyllä 5 miljoonaa ääntä, kun Hitler sai 13 miljoonaa. Mutta kannatuksen laadullinen ero on selkeä. Hitlerin tuki tuli epätoivoiselta pikkuporvaristolta, joka oli menettänyt kaiken romahduksessa. Le Penin joukkotuki ei ollut lainkaan niin kiivasta. Hitlerillä oli iskujoukkonsa jo ennen kuin hän tuli valtaan tammikuussa 1933. Le Penin kannattajat sekaantuivat siellä täällä hyökkäyksiin siirtolaisia vastaan.
Kolikon kääntöpuoli, työläisten taistelu, on myöskin kalpea aavistus 30-luvusta. On totta, että lakot lisääntyivät Ranskassa 90-luvulla. Mutta edes joulukuun 1995 joukkolakkoja ei voi verrata vuoden 1936 Ranskan laajoihin tehdasvaltauksiin.
Se, että 90-luvun tarina on kuin 30-luvun elokuva hidastettuna, merkitsee ensiksikin, että mahdollisuus pysäyttää filmi on paljon suurempi, kuin jos se pyörisi nopeammin.
Vieläkin merkittävämpi on työväenluokan poliittinen tilanne, joka on vallankumouksellisille paljon suotuisampi kuin oli 30-luvulla. Silloin stalinistiset puolueet hallitsivat vasemmistoa kautta Euroopan. Hitlerin voitto ei tietenkään ollut väistämätön. Trotski puhui terävästi Saksan kommunistisen ja sosialidemokraattisen puolueen yhteisrintaman tarpeesta Hitlerin pysäyttämiseksi. Hitler olisi voitu pysäyttää. Ensiksikin, sosialidemokraattien saamat 8 miljoona ja kommunistien saamat 6 miljoonaa ääntä olivat enemmän kuin natsien saama kannatus. Vieläkin tärkeämpää oli työväenpuolueiden saaman tuen laatu. Trotski kirjoitti natsien kannatuksen olevan ”ihmistomua”, erillisiä yksilöitä, kun taas työväenpuolueilla oli joukkovoimaa tehtaissa, rautateille jne. Hitleriä ei pysäytetty, koska stalinistinen politiikka vastusti yhteisrintamaa; Stalin määritteli sosialidemokraatit ”sosialifasisteiksi”.
Tehdasvaltaukset Ranskassa 1936 olisivat voineet olla ponnahduslauta työväenvallankumoukselle, ei vain Ranskassa, vaan myös sytyttäen vallankumouksen muualla, esimerkiksi Saksassa. Mutta stalinistit olivat liberaalipuolueen kanssa solmittavan liittouman puolesta, kaikki Stalinin ulkopolitiikan eduissa. Tuloksena oli, että vuonna 1940 parlamentti, joka vuonna 1936 oli valittu kansanrintaman lipun alla, tuki marsalkka Pétainia, Ranskan hallituksen päätä, joka nyt teki yhteistyötä Natsi-Saksan kanssa.
Tänään stalinististen puolueiden voima Euroopassa on romahtanut valtiokapitalististen järjestelmien hajottua Venäjällä ja Itä-Euroopassa. Nyt on olemassa hyvin laaja tila vallankumouksellisten rakentaa.
Uusi vuosituhat antaa meille sekä toivoa että varoittaa meitä vaaroista. Me elämme äärimmäisyyksien aikakautta, äärimmäisten mahdollisuuksien ja äärimmäisten vaarojen aikakautta. Meidän tulisi seurata filosofi Spinozan viisasta neuvoa: ”Ei pidä nauraa eikä itkeä, vaan ymmärtää.” Me elämme äärimmäisten mahdollisuuksien aikakautta.
Kommunistisen puolueen manifesti kuvasi työväenluokkaa kapitalismin haudankaivajiksi. Tänään kansainvälinen työväenluokka on verrattomasti voimakkaampi kuin Manifestin kirjoitusajankohtana. Etelä-Koreassa yksin on enemmän teollisuustyöläisiä kuin koko maailman työväenluokka oli Marxin kuollessa 1883. Meillä on maailma voitettavana.
Seattlen taistelu osoitti joukkomittaista vihaa kapitalistisia suuryrityksiä vastaan. Laajalevikkinen saksalainen Der Spiegel -lehti, kommentoidessaan Seattlen mielenosoitusta, sanoi että se osoittaa, että alkava vuosituhat alkaa sodalla kapitalismia vastaan. Monet vuodet sana kapitalisminvastaisuus oli osa pienten vallankumouksellisten järjestöjen sanastoa. Nyt se on osa miljoonien kieltä.