Julkaistu: englanninkielinen alkuteos »Rosa Luxemburg», 1959
Suomennos: Kaj Henriksson
Lähde: »Rosa Luxemburg», luku Biographical Sketch.
HTML: Joonas Laine
Rosa Luxemburg syntyi pienessä puolalaisessa Zamośćin kaupungissa 5. maaliskuuta 1871. Varhaisesta nuoruudestaan alkaen hän osallistui aktiivisesti sosialistiseen liikkeeseen. Hän liittyi Proletariat-nimiseen vallankumoukselliseen puolueeseen, joka oli perustettu 1882, noin 21 vuotta ennen Venäjän sosialidemokraattista puoluetta (bolshevikkeja ja menshevikkejä). Alusta lähtien Proletariat oli periaatteiltaan ja ohjelmaltaan monta askelta Venäjän vallankumouksellista liikettä edellä. Kun Venäjän vallankumouksellinen liike rajoittui vielä muutamien sankarillisten intellektuellien yksilöihin kohdistuviin terroritekoihin, Proletariat järjesti ja johti tuhansia lakkoilevia työläisiä.
Vuonna 1886 Proletariat kuitenkin käytännössä menetti päänsä sen jälkeen, kun neljä sen johtajista teloitettiin, 23 tuomittiin pitkäksi aikaa pakkotöihin ja 200 karkotettiin. Vain pieniä kerhoja selvisi haaksirikosta, ja yhteen tällaiseen Rosa Luxemburg liittyi 16-vuotiaana. 1889 poliisi oli pääsemässä hänen jäljilleen ja hänen oli poistuttava Puolasta hänen tovereidensa katsoessa, että hän pystyisi paremmin hyödylliseen toimintaan ulkomailta kuin vankilasta. Hän matkusti Sveitsiin, Zürichiin, joka oli tärkeä puolalais- ja venäläisemigranttien keskus. Siellä hän meni yliopistoon, missä opiskeli luonnontieteitä, matematiikkaa ja taloustiedettä. Hän osallistui aktiivisesti paikallisen työväenliikkeen toimintaan ja vallankumouksellisten emigranttien kiihkeään älylliseen elämään.
Jo tuskin parin vuoden kuluttua Rosa Luxemburg tunnustettiin jo Puolan vallankumouksellisen sosialistipuolueen teoreettiseksi johtajaksi. Hänestä tuli puolueen lehden, Pariisissa julkaistun Sprawa Rabotniczan tärkeimpiä avustajia. 1894 puolueen nimi, Proletariat, vaihdettiin Puolan kuningaskunnan sosialidemokraattiseksi puolueeksi; pian nimeen liitettiin myös Liettua. Rosa jatkoi puolueen (SDKPL) teoreettisena johtajana elämänsä loppuun asti.
Elokuussa 1893 hän edusti puoluetta Sosialistisen internationaalin kongressissa. Siellä 22-vuotiaan naisen oli väiteltävä toisen puolalaisen puolueen, Puolan sosialistisen puolueen (PPS) tunnettujen veteraanien kanssa. Tuon puolueen päälähtökohtana oli Puolan itsenäisyys ja se nautti kaikkien kansainvälisen sosialismin kokeneiden johtajien tunnustusta. Puolan kansallisen liikkeen tukemisella oli takanaan pitkän perinteen paino: myös Marx ja Engels olivat tehneet siitä merkittävän ohjelmakohdan politiikassaan. Kaikkea tätä säikkymättä Rosa Luxemburg lähti PPS:ää vastaan, syyttäen sitä selvistä nationalistisista tendensseistä ja taipumuksesta johdattaa työläisiä pois luokkataistelun polulta; hän rohkeni ottaa eri kannan vanhoihin oppimestareihin ja vastustaa tunnusta Puolan itsenäisyydestä. Hänen vastustajansa solvasivat häntä, ja jotkut heistä, kuten Marxin ja Engelsin veteraanioppilas ja ystävä Wilhelm Liebknecht, menivät niin pitkälle, että syyttivät häntä tsaarin salaisen poliisin asiamieheksi. Mutta hän piti kantansa.
Älyllisesti hän kasvoi harppauksin. Häntä veti vastustamattomasti kansainvälisen työväenliikkeen keskus, Saksa, jonne hän tuli 1898. Hän alkoi kirjoittaa uutterasti ja jonkin ajan kuluttua hänestä tuli tuon ajan tärkeimmän marxilaisen teorialehden, Die Neue Zeitin, merkittävä avustaja. Aina riippumattomana arvostelukyvyltään ja kriittisyydeltään edes Karl Kautskyn, lehden päätoimittajan, "marxilaisuuden paavin", kuten häntä kutsuttiin, valtava arvovalta ei saanut häntä luopumaan harkituista mielipiteistään, kun hän kerran oli niistä tullut vakuuttuneeksi.
Rosa Luxemburg tuli mukaan koko sydämestään työväenliikkeeseen Saksassa. Hän avusti säännöllisesti useita sosialistisia sanomalehtiä ja oli joissakin tapauksissa päätoimittajana, hän puhui monissa joukkokokouksissa ja otti osaa tarmokkaasti kaikkiin tehtäviin, joihin liike hänet lähetti. Hänen puheensa ja artikkelinsa olivat originaaleja luovia teoksia, joissa hän vetosi pikemminkin järkeen kuin tunteeseen, ja joissa hän avasi aina lukijoilleen laajemmat ja avarammat horisontit, kuin mitä näillä oli siihen asti ollut.
Tuohon aikaan liike oli Saksassa jakautunut kahteen pääsuuntaukseen, reformistiseen ja vallankumoukselliseen, ja ensin mainittu oli kasvussa. Saksassa oltiin saatu nauttia jatkuvasta vaurastumisesta aina 1873 lamasta lähtien. Työläisten elintaso oli noussut jatkuvasti, vaikkakin hitaasti; ammattiliitot ja osuuskunnat voimistuivat.
Tätä taustaa vasten näiden liikkeiden byrokratia yhdessä sosialidemokraattisen puolueen kasvaneen parlamenttiedustuksen kanssa etääntyi vallankumouksesta ja antoi suurta tukea niille, jotka jo julistivat asteittaisuutta tai reformismia periaatteenaan. Tuon suuntauksen tärkein puhetorvi oli Engelsin oppilas, Eduard Bernstein. 1896–1898 hän kirjoitti joukon artikkeleita Die Neue Zeitiin aiheesta Sosialismin ongelmia, joissa hyökättiin yhä enemmän ja enemmän marxilaisuuden periaatteita vastaan. Pitkä ja katkera väittely käynnistyi. Rosa Luxemburg, joka juuri oli tullut mukaan Saksan työväenliikkeeseen, ryntäsi heti puolustamaan marxilaisuutta. Nerokkaasti ja suurenmoisella tarmolla hän hyökkäsi kasvavaa reformismin syöpää vastaan kirjasessaan 'Yhteiskunnallinen uudistustyö vai vallankumous'.[1]
Pian tämän jälkeen, vuonna 1899, ranskalainen "sosialisti" Millerand lähti mukaan kokoomushallitukseen kapitalistisen puolueen kanssa. Rosa Luxemburg seurasi tuota koetta läheltä ja eritteli sitä joukossa loistavia artikkeleita, jotka käsittelivät tilannetta Ranskan työväenliikkeessä yleensä ja kokoomushallitusten kysymystä erityisesti. MacDonaldin fiaskon jälkeen Britanniassa, Weimarin tasavallan Saksassa, Ranskan kansanrintaman 1930-luvulla ja toisen maailmansodan jälkeisten kokoomushallitusten jälkeen samassa maassa on selvää, etteivät Rosa Luxemburgin opetukset ole vain historiallisesti kiinnostavia.
1903–04 Rosa Luxemburg antautui polemiikkiin Leninin kanssa, jonka kanssa hän oli eri mieltä kansalliskysymyksestä (ks. osa kansalliskysymyksestä alla), ja puoluerakenteen käsitteestä sekä puolueen ja joukkojen aktiivisuuden suhteesta.
Vuonna 1904 hänen tuomittiin "keisarin loukkaamisesta" kolmeksi kuukaudeksi vankilaan, mistä tuomiosta hän kärsi kuukauden. 1905,Venäjän ensimmäisen vallankumouksen puhjettua, hän kirjoitti joukon artikkeleita ja kirjasia Puolan puolueelle, joissa hän kehitteli jatkuvan vallankumouksen ajatusta, jota omalla tahollaan olivat kehittäneet Trotski ja Parvus, mutta jota harvat marxilaiset kannattivat tuohon aikaan. Kun sekä menshevikit että bolshevikit, huolimatta syvästä jaosta välillään, uskoivat Venäjän vallankumouksen olevan porvarillisdemokraattisen, Rosa katsoi, että se kehittyisi yli porvarillisen demokraattisen vaiheen ja päätyisi joko työväenvaltaan tai täydelliseen tappioon. Hänen tunnuksensa oli "proletariaatit vallankumouksellinen, talonpoikaistoon perustuva diktatuuri" (Turhaan ei Stalin 1931 julistanut Luxemburgia postuumisti trotskilaiseksi.)
Ajatella vallankumousta, kirjoittaa ja puhua siitä, ei kuitenkaan ollut riittävästi Rosa Luxemburgille. Hänen elämänsä motto oli "Alussa oli teko". Ja vaikka hänen terveydentilansa oli tuohon aikaan huono, hän siirtyi laittomasti Venäjän Puolaan heti kun pystyi (joulukuussa 1905). Vallankumouksen taivaanlaki oli silloin jo ohitettu. Joukot olivat edelleen aktiivisia, mutta epäröivät jo, ja taantumus nosti päätään. Kaikki kokoukset oli kielletty, mutta työläiset pitivät edelleen kokouksia tukikohdissaan, tehtaissa. Kaikki työläisten sanomalehdet oli kielletty, mutta Rosa Luxemburgin puolueen lehti ilmestyi päivittäin, vaikka painettiinkin maan alla. 4. maaliskuuta 1906 hänet pidätettiin ja pidettiin neljä kuukautta vankeudessa, ensin vankilassa, sitten linnoituksessa. Sitten hänet vapautettiin hänen heikon terveydentilansa ja Saksan kansalaisuutensa perusteella, ja karkotettiin maasta.
Venäjän vallankumous 1905 antoi verta ja lihaa ajatukselle, jonka Rosa Luxemburg oli kehittänyt muutamia vuosia aiemmin: että joukkolakot — poliittiset ja taloudelliset — muodostavat keskeisen osan vallankumouksellisten työläisten taistelua vallasta, erottaen sosialistisen kaikista aiemmista vallankumouksista. Nyt hän käsitteli yksityiskohtaisemmin tuota ajatusta tämän uuden historiallisen kokemuksen pohjalta.
Puhuessaan tästä julkisessa kokouksessa häntä syytettiin "väkivallan lietsomisesta" ja hän vietti kaksi kuukautta vankilassa, nyt Saksassa.
Vuonna 1907 hän osallistui Sosialistisen internationaalin Stuttgartin kongressiin. Hän puhui Venäjän ja Puolan puolueiden nimissä, kehittäen johdonmukaista vallankumouksellista asennetta imperialistista sotaa ja militarismia vastaan.
Vuosina 1905–1910 hajaannus Rosa Luxemburgin ja SPD keskustalaisen johdon, jonka teoreettinen puhemies Kautsky oli, välillä kasvoi. Jo 1907 Rosa Luxemburg oli tuonut esille pelon, että puoluejohtajat, huolimatta marxilaisuuden harjoittamisestaan, peräytyisivät tilanteessa, jossa vaadittaisiin päättäväisiä toimia. Huipentuma koitti 1910, jolloin Rosa Luxemburg ja Karl Kautsky riitaantuivat kysymyksessä työläisten tiestä valtaan. Tästä lähtien SPD oli jakautunut kolmeen erilliseen suuntaukseen: reformisteihin, jotka omaksuivat yhä enemmän imperialistisen linjan; ns. marxilaiseen keskustaan, jota johti Kautsky (jolle Luxemburg oli nyt antanut lempinimen "rämeen johtaja") ja joka pysyi sanoissa radikaalina, mutta omistautui yhä enemmän parlamentaristisille taistelumenetelmille; ja vallankumoukselliseen siipeen, jonka tärkein innoittaja oli Rosa Luxemburg.
1913 Rosa Luxemburg julkaisi tärkeimmän teoreettisen teoksensa, Pääoman kasautuminen: Imperialismin taloudellisesta selittämisestä. Se on epäilemättä eräs omaperäisimpiä panoksia marxilaiseen talousajatteluun sitten Pääoman. Laajan tietoaineksensa, tyylinsä loistokkuuden, purevan analyysinä ja älyllisen riippumattomuutensa takia tuo kirja oli, kuten Mehrin, Marxin elämäkerran kirjoittaja, totesi, lähempänä Pääomaa, kuin mikään muu marxilainen teos. Sen käsittelemä keskeinen kysymys on teoreettisesti ja poliittisesti valtavan tärkeä, nimittäin, mitä vaikutuksia kapitalismin laajenemisella uusille, kehittymättömille alueille on kapitalismia riivaaviin sisäisiin ristiriitoihin ja järjestelmän vakauteen.
20. helmikuuta 1914 Rosa Luxemburg pidätettiin sotilaiden yllyttämisestä kapinaan. Syytteen perusteena oli puhe, jossa hän julisti: "Jos ne odottavat meidän murhaavan ranskalaisia tai muita ulkomaalaisia veljiämme, sanotaan niille, "Ei, ei missään oloissa"". Oikeudessa hän muuttui syytetystä syyttäjäksi, ja hänen puheensa, joka myöhemmin julkaistiin nimellä Militarismi, sota ja työväenluokka, on yksi innoittavimpia vallankumouksellisen sosialismin tuomioita imperialismille. Hänet tuomittiin vuodeksi vankeuteen, muttei vangittu välittömästi. Lähdettyään oikeussalista hän meni suoraan joukkokokoukseen, jossa hän toisti vallankumouksellisen sodanvastaisen propagandansa.
Kun ensimmäinen maailmansota puhkesi, käytännössä kaikki sosialidemokraattisen puolueen [SPD] johtajat tempautuivat mukaan isänmaalliseen aaltoon. 3 elokuuta 1914 Saksan sosialidemokraattinen parlamenttiryhmä päätti äänestää keisarillisen hallituksen sotalainojen puolesta. 111 kansanedustajasta vain 15 osoitti mitään pyrkimystä äänestää vastaan. Kun heidän pyyntönsä saada lupa tehdä näin oli kuitenkin evätty, he alistuivat puoluekurille, ja 4. elokuuta koko sosialidemokraattinen ryhmä äänesti yksimielisesti lainojen puolesta. Muutama kuukausi myöhemmin, 2. joulukuuta, Karl Liebknecht uhmasi puoluekuria äänestääkseen omantuntonsa mukaisesti. Hänen äänensä oli ainoa sotalainoja vastaan.
Tuo puoluejohdon päätös oli ankara isku Rosa Luxemburgille. Hän ei silti antautunut epätoivolle. Samana päivänä, 4. elokuuta, jolloin sosialidemokraattiset kansanedustajat kokoontuivat keisarin lippujen alle, pieni ryhmä sosialisteja kokoontui hänen asunnossaan ja päätti ryhtyä taisteluun sotaa vastaan. Tuosta ryhmästä, jota johtivat Luxemburg, Karl Liebknecht, Franz Mehring ja Clara Zetkin, tuli lopulta Spartakus-liitto. Neljä vuotta, pääasiassa vankilasta, Rosa jatkoi vallankumouksellisten johtamista, innoittamista ja organisoimista ja piti korkealla kansainvälisen sosialismin lippua.
Sodan puhkeaminen katkaisi Rosa Luxemburgin yhteydet Puolan työväenliikkeeseen, mutta hän on varmasti saanut syvää tyydytystä siitä, että hänen oma Puolan puolueensa pysyi täysin uskollisena kansainvälisen sosialismin aatteille. Venäjän helmikuun vallankumous vuonna 1917 toteutti Rosa Luxemburgin linjan vastustaa sotaa ja taistella imperialististen hallitusten kaatamiseksi. Hän seurasi tapahtumia kuumeisesti vankilasta käsin ja tutki niitä huolellisesti ottaakseen oppia tulevaisuutta varten. Hän totesi epäröimättä, ettei helmikuun voitto ollut taistelun loppu, vaan vasta alku, että vain työväenvalta voisi taata rauhan. Vankilasta hän julisti kerta kerran jälkeen kehotuksen Saksan työläisille seurata venäläisveljiensä esimerkkiä, kaataa junkkerit ja kapitalistit ja siten, palvellen Venäjän vallankumousta, samalla estää itseään vuotamasta kuiviin kapitalistisen raakalaismaisuuden raunioiden alla.
Kun lokakuun vallankumous puhkesi, Rosa Luxemburg otti sen innoissaan vastaan ja ylisti sitä mitä korkeimmin. Samalla hän ei kuitenkaan uskonut, että bolshevikkien kaikkien tekemisten kritiikitön hyväksyminen olisi palvelus työväenliikkeelle. Hän näki selvästi ennalta, että jos Venäjän vallankumous jäisi eristyksiin, monet vääristymät rampauttaisivat sen kehitystä, ja hän osoitti hyvin varhain Neuvostovenäjän kehityksessä tuollaisia vääristymiä, etenkin kysymyksessä demokratiasta.
8. marraskuuta 1918 Saksan vallankumous vapautti Rosa Luxemburgin vankilasta. Hän heittäytyi kaikella tarmollaan ja innollaan vallankumoukseen mukaan. Valitettavasti taantumuksen voimat olivat voimakkaita. Oikeistososialidemokraattiset johtajat ja vanhan keisariarmeijan kenraalit liittivät voimansa yhteen tukahduttaakseen vallankumouksellisen työväenluokan. Tuhansia työläisiä murhattiin; 15. tammikuuta 1919 surmattiin Karl Liebknecht; samana päivänä sotilaan kiväärinperä murskasi Rosa Luxemburgin kallon.
Hänen kuolemassaan kansainvälinen työväenliike menetti yhden jaloimmista sieluistaan. "Hienoimpia aivoja Marxin ja Engelsin älyllisten seuraajien joukossa", kuten Mehring sanoi, ei enää ollut. Hän antoi elämässään, niin kuin kuolemassaankin, kaiken ihmiskunnan vapauttamisen eteen.
[1] Ks. »Yhteiskunnallinen uudistustyö vai vallankumous». MIA huom.