Olemme jo edellisissä luvuissa nähneet miten Kautsky, samalla kun hän kiihoittaa imperialistisia rosvoja sotaan Neuvosto-Venäjää vastaan ja toivoo sotilaallista tappiota Neuvosto-Venäjälle, juhlallisesti lupaa iskeä selkäpuolelta, s.t.s. auttaa imperialismin hyökkäystä sisäisillä kapinoilla. Salatakseen työläisiltä uskomattomien esiintymisiensä todellisen tarkoituksen, koettaa Kautsky suurella huolella peittää niiden poistyöntävän vastavallankumouksellisen alastomuuden ruusuisilla kuvauksilla siitä, että taantumus on Venäjällä mahdoton. Tämän seikan valaiseminen on tavattoman mielenkiintoista ja me toivomme, etteivät lukijamme kyllästy meihin niiden pitkien sitaattien vuoksi, joita meidän tässä tarkoituksessa täytyy tehdä Kautskyn ja hänen ystäviensä tekeleistä.
Kautsky väittää ennenkaikkea sitä, että jo bolshevistisen valtakauden alussa, jolloin — Kautskyn omien sanojen mukaan — bolshevikkien mukana kulki huomattava osa työläisiä ja talonpoikia, olisi kapina neuvostovaltaa vastaan ollut oikeutettu (»berechtigt», sivut 41–42). Mutta se ei olisi silloin ollut tarkoituksenmukainen, sillä oli tarjolla vaara, että sellainen kapina olisi auttanut taantumusta, ja syy siitä olisi vieritetty menshevikkien ja sosialivallankumouksellisten niskoille ja luottamus »sosialismiin» olisi näin kadonnut, mutta sensijaan bolshevikien arvovalta noussut (Kautsky unohtaa, että näin onkin käynyt). Nyt on asianlaita toisin:
»Nykyään on, varsinkin mitä Venäjään tulee, kadonnut se vaara, että sosialistinen nousu bolshevismia vastaan edistäisi taantumusta. Näin siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikkea sitä, minkä taantumus toisi tullessaan, toteuttavat bolshevikit jo nykyään käytännössä niin laajassa mitassa, ettei se ole ylitettävissä. Ainoa vallankumouksen saavutuksista, jonka Moskovan hallitus on jättänyt koskematta, on suurmaanomistuksen hävittäminen (petturi Kautsky unohtaa, että bolshevikkien puolue on ollut ainoa, joka rohkeasti on käytännössä pannut toimeen tämän hävityksen, N.B.) — ja sitä ei uskaltaisi mikään muukaan hallitus muuttaa, olkoonpa tämä hallitus kuinka vanhoillinen tahansa. Eivät Bourbonitkaan palattuaan Ranskaan Napoleonin kukistumisen jälkeen voineet antaa takaisin aatelistolle ja kirkolle niiltä takavarikoituja tiloja».[1]
»Meidän ei senvuoksi enää tarvitse olla peloissamme siitä, että aseellinen nousu Venäjällä edistäisi taantumusta. Päinvastoin käy päivä päivältä yhä todennäköisemmäksi, että sellainen nousu tulisi, jos se onnistuisi, laajentamaan vapautta Venäjällä ja — koskematta yhteenkään vielä säilyneistä vallankumouksen heikoista saavutuksista — vielä herättämään uuteen eloon useita sellaisia saavutuksia ja siten tuomaan kansanjoukoille ja varsinkin proletariaatille tavatonta etua».[2]
Mutta ei yksin tämän vuoksi tarvitse kapinaa nostaa. Se voidaan Kautskyn mukaan nostaa myöskin senvuoksi, että
»Jokainen hallitus, joka astuisi neuvostohallituksen tilalle, olkoonpa se minkä laatuinen tahansa, olisi heikompi kuin nykyinen, Moskovaa hallitseva pieni klikki jo yksistään senvuoksi, että se olisi vähemmän yhtenäinen (einheitlich), useiden toistensa kanssa ristiriidassa olevien etujen ahdistama».
Olemme nähneet, että herra Kautsky asettaa kapinan sodan yhteyteen. Siksipä olisi kysymys taantumuksesta ollut esitettävä myöskin juuri tämän seikan yhteydessä. Kautsky kuitenkin luopuu tästä tehtävästä, tuntiessaan, että juuri siinä on yksi hänen kaikkein heikoimpia kohtiaan. Katselkaamme puolueettomasti sitä tilannetta, jota kirjoittajan viittaukset edellyttävät.
Otaksukaamme, että sota syttyy. Neuvostohallitus kärsii tappion. Maan rajojen sisällä syttyy kapinoita. Menshevikit ja sosialivallankumoukselliset kannattavat näitä kapinoita. Kuka ei käsittäisi, että tällaisissa oloissa imperialistien sota muuttuisi mitä pisimmälle meneväksi sekaantumiseksi »sisäisiin asioihin»? Vuosien 1918–20 interventionin antamat kokemukset ovat osoittaneet kuinka »liittolaiset» isännöivät valtaamillaan alueilla, muuttamalla ne siirtomaiksi, peittämällä maan hirsipuilla, ammuttamalla työläisiä ja talonpoikia.
Asettaako Kautsky tämän kysymyksen? Onko hänellä takeita tällaista taantumusta vastaan? Niistä hän visusti vaikenee.
Mutta kun muistamme, että Kautsky on kansainvälisen porvariston agentti, on helppo ymmärtää, mistä on kysymys, Silloin esiintyvät monet asiat »toisessa valossa».
Kuten edellä näimme, esittää Kautsky miten »loistava» tulevaisuus on ristiriitojen raatelemalla heikolla hallituksella. Hän toivoo heikkoa hallitusta, jota vastaan ulkomaiden imperialismi voisi asettaa vahvan armeijan.
Arvannette, työläis- ja talonpoikaistoverit, mitä tämä merkitsee?
Se juuri onkin imperialististen rosvojen ohjelma. Imperialisteille on tarpeen:
1) kukistaa »nuori vallankumouksellinen järjestö»;
2) miehittää vissi osa Venäjän alueesta;
3) saada heikko hallitus omia tarkoituksiaan varten;
4) pitää tämä hallitus vasallinaan.
Kautsky on vahingossa paljastanut mustan magiansa salaisuuden. Juuri nykyään, jolloin Neuvostoliittoa vastaan valmistellaan hyökkäystä, ja jolloin Saksan porvarillista isänmaata myydään ententen pääomalle; jolloin Saksan porvaristo alkaa siirtyä länsimaiseen orienteerautumiseen, ja jolloin on välttämätöntä osoittaa erikoisen palvelevaa kunnioitusta ententeä ja Amerikaa kohtaan sekä erikoista vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan, saarnaa Kautsky kapinaa Neuvostoliittoa vastaan ja esittää ohjelman, jonka mukaan voimakas neuvostohallitus olisi vaihdettava heikkoon, osiinsa hajaantuneeseen, ententen jaloissa ryömivään, puolisiirtomaa-hallitukseen. Olisi saatava aikaan sellainen kurjien ententeläisjoukkioiden ja sellaisen »sosialistis»-porvarillisen roistojoukon hallitus, mikä oli vallalla Bulak-Balahowitshin, kenraali Ironsiden ja muiden armeijoissa. Porvariston muutamien, varsin vaikutusvaltaisten piirien »suuri suunnitelma» tarkoittaa juuri tällaista meidän maamme orjuuttamista. Kysymys markkinoista on jälleen Amerikan, Englannin ja vieläpä Saksankin porvariston edessä sangen vaikeasti ratkaistavana pulmana. Kapitalistisen järjestyksen »lujuutta ja rauhaa» häiritsee kuukausi kuukaudelta yhä voimakkaammaksi varttuvan Neuvostoliiton olemassaolo. Neuvostoliiton hallitus, »nuori vallankumouksellinen järjestö», käy yhä vahvemmaksi; se on voimakas ja yhtenäinen. Mitä siitä seuraa? Herra Kautsky esittää meille kaikki viimeistä yksityiskohtaa myöten, vieläpä heikon hallituksen tulevaisuudenkin. Kaikkien työtätekevien tulee tarkasti painaa tämä mieleensä.
Kysymyksessä kansainvälisen ja sisäisen taantumuksen välillä vallitsevasta yhteydestä paljastaa Kautky lopullisesti itsensä.
Siirrymme nyt kysymykseen sisäisestä taantumuksesta. Olemme jo nähneet, että Kautskyn pääargumenttina tässä suhteessa on sellainen »selitys», että me, syntiset bolshevikit, olemme mustimman taantumuksen toteuttajia. »Samantekevä, huonompaa ei enää voi tulla» — siinä hänen pääväitteensä. Marxilaista lukijaa, joka on tottunut siihen, että hänelle esitetään luokka-analyysi, että viitataan yhteiskunnallisten voimien joihinkin erikoisiin suhteisiin, ihmetyttää jälleen se outo seikka, ettei herra Kautsky sanallakaan yritä tehdä tämäntapaista analyysiä. Lukija ei tapaa vissejä yhteiskunnallis-taloudellisia luokitteluja poliittisine ilmaisumuotoineen, vaan katulehtien tavallisia tökeröjä lausuntoja: toiselta puolen bolshevistiset ilkiöt ja toiselta puolen hyveelliset sosialistit, valkokaartilaiset lainausmerkeissä ja yleensä vapauden harrastajat. Tämä Kautskyn keitos on siksi vastenmielistä, että itse Dan ja Miljukov ovat olleet pahoitetut esiintymään sitä vastaan. »Sosialistinen viesti» -nimisessä lehdessä kirjoittaa herra F. Dan seuraavaa:
»Kuten Miljukovkin on osoittanut, vie koko Kautskyn esitys siihen johtopäätökseen, ettei itse Romanovien monarkian takaisinpaluukaan olisi niin erikoisen paha asia, jos se astuisi bolshevistisen despotismin tilalle! Tämä johtopäätös on sitäkin oikeudenmukaisempi, kun itse Kautsky tässä yhteydessä viittaa Bourbonien takaisinpaluuseen... Loppujen lopuksi ei kuitenkaan itse Kautskykaan voi epäillä sitä, etteikö Bourbonien valtaanpalaaminen ollut taantumusta porvaristonkin näkökannalta, samoin kun hän ei voi epäillä sitäkään, etteikö proletariaatin näkökannalta termidor ollut ja tule olemaan vastavallankumousta, vaikka se vapauttikin Ranskan Robespierren despotismista.»
Emme todellakaan voi käsittää, kuinka syvälle n.s. »sosialistinen» leiri on pakoitettu vajoamaan, silloin kun se vielä voi keskuudessaan kärsiä »johtopäätöksiä» Romanovien monarkian hyväksi, silloin kun se pitää johtajinaan henkilöitä, jotka poliittisesti seisovat paljon enemmän oikealla kuin yksi Venäjän vastavallankumouksen tukipylväistä, kadetti Miljukov. Sietää vain ajatella, mistä herra Dan syyttää herra Kautskyä — ja aivan oikein syyttää. Ei enemmästä eikä vähemmästä kuin siitä, että herra Kautsky vihassaan bolshevismiin on valmis solmimaan sopimuksia Romanovien monarkian kanssa! Mutta kaikesta huolimatta jatkaa herra Dan Kautskyn tuotteen ylistämistä ja raukkamaisesti kieltäytyy tekemästä johtopäätöksiä, joita jokaisen rehellisen poliittisen toimitsijan on pakko tehdä. Esittäessään sellaisen väitteen, että bolshevikit ovat mustimman taantumuksen harjoittajia Kautsky ei ainoastaan jätä sivuun kaikkea luokka-analyysiä, vaan vieläpä »unohtaa» oman määritelmänsä neuvostohallituksesta, joka hänenkin mukaansa on »nuori vallankumouksellinen järjestö». Hän ottaa itsellensä vapauden, muutamia sivuja kirjoitettuaan, muuttaa omat huomattavimmat väitteensä. Eikö tällaista voida nimittää peliksi väärillä korteilla?
Ennenvanhaan pienettiin itse menshevistisen siiven sosialidemokraattienkin keskuudessa sopimattomana puhua »Ranskan vapauttamisesta Robespierren despotismista». Mutta »me olemme tämän kaiken muuttaneet», kuten sanoo ranskalainen sananparsi, ja herra Dania ei hävetä puhua vastavallankumouksen kieltä. Mutta herra Kautsky asettuu suoraan puolustamaan Bourboneja, »Robespierren despotismia» vastaan ja Romanoveja »bolshevikkien despotismia» vastaan. Liikuttava kuva! Ehkä me ennenpitkää herra Hindenburgin kirjeen jälkeen herra Sheidemannille saamme nähdä senkin ajan, jolloin »suuriruhtinas Nikolai Nikolaijevitsh» tai »koko Venäjän maan keisari» Kiril Vladimirovitsh tulee onnittelemaan herra Kautskyä hänen hyödyllisestä Bourbonilais-Romanovilaisesta, »sosialistisesta» työstään.
Kirjoittaessaan Kautskyä vastaan lausuu herra Dan:
»Historialliselta kannalta katsottuna voi tietysti jokainen vastavallankumous, voivat sen aiheuttamat kärsimykset ja joukkojen nousu, uusien vallankumouksien ja sotien mahdollisuus j.n.e. olla myöhemmin 'puolustettavissa', 'kehityksen' kiertämättömänä muotona, ainoana mahdollisena ulospääsynä — vissien voimasuhteiden vallitessa — umpikujasta, johon ehdottomasti joutuu jokainen vallankumous, mikä astuu realisten historiallisten rajojensa yli. Ehkä vuoden 1848 vallankumouksen ristiriitojen ratkaisullekaan historia ei löytänyt muuta tietä kuin sen suoneniskun, minkä Cavaignac toimitti, samoinkuin ei Parisin Kommunin ristiriitojen ratkaisemiselle löytynyt muuta tietä kuin Thiers'in voitto. Mutta tämä myöhemmin puolustettavissa oleva historiallinen johtopäätös ei missään tapauksessa voi olla ohjeena poliittiselle puolueelle (kurssiveeraus Danin, N.B.), joka taistelee luokkansa nimessä toisen, tälle luokalle vähemmän vahingollisen ulospääsyn löytämiseksi umpikujasta.»
Jos riisumme tältä hämärältä puheelta sen verhot, niin mistä puhuu tässä herra Dan? Hän puhuu siitä, että bolshevistinen vallankumous on hänen, Danin mielestä mennyt liian kauaksi vallankumouksen tiellä, ja että Kautsky itse asiassa keihoittaa nykyisiä Cavaignaceja ja Thiers'ejä vallankumouksen tämän vuoksi tukahuttamaan, mikä seikka on kuitenkin vähemmän sopivaa »poliittiselle puolueelle, joka taistelee» j.n.e. Siinä tämän Kautskyyn kohdistetun »nuhteen» todellinen sisältö. Tietystikin tätä seuraa tavanmukainen kiemailu, vakuuttelut, teeskennellyt ylistykset, teennäiset »selitykset» j.n.e. Mutta tosiasia pysyy tosiasiana: Dan on tunnustanut, että Kautsky loogillisesti (tietysti vain loogillisesti!) on Cavaignac'ien ja Thiers'ien kannalla. Tämän johdosta onnittelemmekin sosialidemokraattisen teorian kunnianarvoisaa »isää».
Kautsky on — kuten hän useita kertoja on osoittanut — erinomaisen »rohkea» ihminen. Senvuoksi hän kehoittaa kaikkia kanssaveljiään II Internationalessa »ratkaisevasti vaikuttamaan kapinan hyväksi, eikä sitä missään tapauksessa saboteeraamaan» (sivu 49). Toiselta puolen Kautsky kehoittaa heittämään sikseen kaiken pelon taantumuksellisiin upseereihin nähden:
»Ei saa antaa valkokaartilaisupseerien haamun peloittaa itseään, upseerien, joista luullaan, että heidän ehdottomasti täytyy tulla jokaisen bolshevismia vastaan tähdätyn kapinan johtajiksi. Venäjän talonpoika ei ole turhaan käynyt vallankumouksen koulua. Hän pitää lujasti kiinni maatilkustaan, on täynnä epäluottamusta vanhoja aristokraatteja kohtaan ja demokratian tunteet ovat häneen syvään juurtuneet».[3]
Kolme sivua ylempänä (sivulla 46) kirjoittaa herra Kautsky:
»Ennenkaikkea tämä (s.t.s. kapina N.B.) tulee suuren sotilaallisen katastroofin seurauksena, mikä katastroofi sangen helposti saattaa kohdata juuri sotilaallista hirmuvaltaa...
»Demokratian vallitessa asettuu kansa vaikean katastroofin sattuessa päättävästi valitsemansa hallituksen taakse... Despotian vallitessa, jonka despotian väestö tajuaa kärsimystensä syyksi ja jota se vihaa, antaa kansallinen katastroofi sysäyksen yleiselle kansannousulle».[4]
Ensiksikin Kautsky ei ainoastaan kehoita kaikkia imperialistisia demokratioja sotaan Moskovan »despotismia» vastaan, vaan myöskin lupaa näille »demokratioille» (»koko kansa» j.n.e.) täyden kannatuksensa.
Toiseksi vetoaa Kautsky, joka on syyttänyt neuvostohallitusta kansan sortamisesta, nyt yhtäkkiä talonpojan »vallankumoukselliseen kouluun», hänen »demokraattisiin tunteisiinsa», vieläpä hänen vihaansa valkokaartilaisia upseereja kohtaan.
Viimemainittuun kohtaan sietää erikoisesti pysähtyä. Emme kuitenkaan puhu siitä, että Kautskyn ystävät, menshevikit, mutta varsinkin sosialivallankumoukselliset, suoraan ja käsi kädessä ovat kulkeneet yhdessä »valkokaartilaisten upseerien» kanssa; jätämme sen sikseen ja puhumme siitä mikä tuleva on. »Vallankumouksen koulu.» Hyvä. Mikä sitten oli tämä »koulu», jossa talonpoikiin syttyi viha aristokraatteja, valkoisia upseereja vastaan ja jossa he muuttuivat «demokraateiksi»? Tämä koulu oli kansalaissodan ja punaisen armeijan suurenmoinen koulu, jota johtivat bolshevikit. Muistanette sen, kunnianarvoisa vanhus. Mutta teidän ystävänne tunnuslauseineen perustavasta kansalliskokouksesta olivat rintaman toisella puolella.
Tästä kaikesta ei suinkaan johdu teidän kuvittelemanne kapinan mahdollisuus, vaan ennustaa se tulevaisuutta lujan yhteyden koossa pitämälle kansalle, joka proletariaatin johdolla tulee antamaan uudelleen sankarillisen vastaiskun imperialistisille armeijoille, jos Karl Kautskyn jalosukuiset isännät viskaavat niitä meitä vastaan.
Kaikkien salaliittolais-valkokaartilaiskapinallisten mietelmiensä jälkeen huomauttaa herra Karl Kautsky naivisti:
»Minua vastaan voidaan nyt ehkä esittää, että, vaikkapa minun käsitykseni olisikin oikea, sitä ei Internationale kuitenkaan voisi virallisesti julistaa, sillä se merkitsisi meidän Venäjällä olevien toveriemme heittämistä murhaajien piilun eteen, aiheen antamista uusiin vainoihin tovereitamme kohtaan. Minä en tätä pelkää (Berlinissä! N.B.) Jos bolshevikit rehellisesti käsittävät meidän esityksemme, eivät he voi niitä käyttää puolustuksena demokraattisten sosialistien vainoamiselle.
»Viimemainittuja me taas vakavasti varoitamme aseellisten nousujen valmistelusta. Ja mitä taas tulee muihin nousuiltin, joista me puhumme, niin ne eivät riipu meidän tovereistamme.»
Tähän täytyy meidän vielä kerran siteerata herra Dania:
»Kautsky tekee jyrkän eron 'valmistetun aseellisen kapinan' (vorbereiteter bewaffneter Aufstand) ja 'spontaanisen kansannousun' (spontane Volkserhebung) välillä. Luokittelu ... ei näytä meistä selvältä. »Yleisen kansannousun» kannattaminen taktillisesti merkitsee itse asiassa 'aseellisen kapinan' ja kansalaissodan kannattamista».
Mistä tässä oikeastaan on kysymys? Ehkä herra Dan »epärehellisesti» tulkitsee mestariaan? Tai ehkä herra Kautsky epärehellisesti leikkii sanoilla, epärehellisesti kätkee imperialistisen olemuksensa »demokraatin», »sosialistin» j.n.e. ruusuisen naamarin taakse? Meistä tuntuu, että jälkimäinen otaksuma on paljon lähempänä totuutta kuin edellinen. »Taktillisesti kannattaa» Kautsky imperialistien sotaa meitä vastaan ulkoa käsin ja valkoisten kansalaissotaa meitä vastaan sisältä käsin, minkä kaiken pitäisi viedä toivottuun tulokseen: miehitykseen, Neuvostoliiton muuttamiseen porvarilliseksi puolisiirtomaaksi heikkoine hallituksineen ja heikkoine talouksineen. Silloin kansainvälinen porvaristo voisi rauhoittua pitkiksi ajoiksi. Ja sen »rauhaa» ja »lujuutta» juuri suojeleekin Karl Kautsky.
Karl Kautsky ei pelkää taantumusta. Hän on rohkea. Ainoa, mitä hän pelkää, on juutalaispogrommi. Tässä jälleen näkyvät poroporvarien aasinkorvat, joiden kautta Kautsky saa tietonsa »Venäjän kysymyksestä».
Lopuksi on mielenkiintoista huomauttaa siitä, miten meidän emigranttiemme muutamat ryhmät suhtautuvat Kautskyn kirjaseen.
Viralliset menshevikit, jotka Danin suun kautta ovat hyljänneet useita Kautskyn väitteistä, ovat kuitenkin loppujen lopuksi virittäneet hänen kunniakseen hoosiannan: hänen kirjasensa merkitys »on siinä intohimoisen internationalismin hengessä, mikä antaa leimansa koko kirjaselle».
(Herra Dan unohtaa lisätä, että se on Neuvostoliittoa vastaan yhteisrintamassa sotaa valmistelevan porvariston »internationalismia».)
Viralliset sosialivallankumoukselliset E. Stalinskin artikkelin mukaan (»Volja Rossiji», 1925, II) ovat sitä mieltä, että Kautskyn kirja on »tapahtuma», että se vetää lopputuloksen kokonaiselle aikakaudelle ja tekee Kautskystä itse asiassa sosialivallankumouksellisten ideologin. Hehän ovat aina sanoneet sitä samaa.
Kadettien ja äärimmäisoikeistolaisten sosialivallankumouksellisten blokin aikakauslehti »Sovremennyi sapiski» (kirja, 1925, Parisi) on sitä mieltä, että »Venäjän demokraattiselle sosialismille ja Venäjän vapautuksen asialle Kautskyn teos joka tapauksessa on kallisarvoinen lahja, jollaisia kohtalo vain aniharvoin antaa» (sivu 468).
On kiintoisaa, että toimitus katsoi soveliaaksi painattaa tähän samaan numeroon herra Berdjajevin kirjoituksen (sen saman Berdjajevin, jonka mukaan »yhteiskunnallinen vallankumous ei voi olla muistuttamatta rosvoutta ja ryöstöä»). Tämän artikkelin otsikkona on: »Kristillisen vapauden puolesta». Siinä herra Berdjajev m.m. kirjoittaa:
»Venäjän uskonnollis-filosofinen ja. uskonnollis-yhteiskunnallinen ajattelu ei ole saanut osakseen huomiota ja arvonantoa, eikä sillä ole ollut mitään laajempaa vaikutusta. Ja vastuu tästä lankeaa sille traditioniselle 'vasemmistolais'-älymystölle, joka Bjelinskistä alkaen oli olemukseltaan syvästi taantumuksellista ja takapajuista, vihamielistä luovalle ja vapauden hengelle, jopa suoranaisesti henkeä tappavaa. Bjelinskin asettaminen Homjakovin edelle, Tshernisewskin asettaminen Dostojewskin edelle ja Plehanovin V. Solovjevin edelle juuri merkitseekin hengen taantumuksellista, pimeyden ystävää, merkitsee sitä, että valmistaa tietä Leninille ja hengen lopulliselle orjuuttamiselle» (sivu 301).
Berdjajevilla muuttuu vallankumous vastavallankumoukseksi aivan samoin kuin Kautskylläkin. Kirjassaan »Epävertaisuuden filosofia» herra Berdjajev määritteli bolshevikkien vallan »satanokratiaksi» (saatanan vallaksi). Koska herra Kautsky ei mitenkään voi löytää tämän vallan yhteiskunnallista perustaa, ja koska hän yhä täydellisemmin omistaa itselleen herrojen Berdjajevien tutkimusmenetelmän ja yhä täydellisemmin unohtaa marxilaisuuden aakkoset, niin saanemme pian odottaa, että myöskin herra Kautsky päätyy »satanokratiaan». Amen.
Olemme tulleet työmme loppuun. Neuvostoliiton työläisten ja talonpoikien, koko maailman proletaarien tulee nähdä, että asema käy yhä vakavammaksi. Heidän täytyy nähdä, mitenkä muutamat toisen internationalen johtajat ovat puhaltaneet sotatorveen, kannattaakseen imperialisteja taistelussa Neuvostoliiton kansoja vastaan, toistaakseen vielä laajemmassa mitassa interventionin antamat kokemukset. Me puolestamme tulemme kokoamaan voimamme, tarkkaavasti seuraamaan vihollisen liikkeitä ja armottomasti tukahuttamaan, kuten on selvääkin sen kaikki esiintymiset. Itse Kautsky voi olla sangen rauhallinen. Plehanov on kerran sanonut, että täytyy valloittaa itselleen oikeus tulla teloitetuksi. Tällaista oikeutta ei Kautsky ole valloittanut. Henkilökohtaisesti on hän liian suuri raukka tällaisen ansaitakseen. Niinpä hän tuleekin elämään (mätänemään) kaikkien hallitusten vallitessa. Sellainen on tämän kansainvälisen porvariston apostolin kohtalo.
[1] Kautskyn kirja, siv. 45.
[2] Kautskyn kirja, siv. 44.
[3] Kautskyn kirja, sivut 49–50.
[4] Kautskyn kirja, siv. 47.