35 §. TYÖVÄENLIIKKEEN KANSAINVÄLISYYS KOMMUNISTISEN VALLANKUMOUKSEN EHTONA. Kommunistinen vallankumous saattaa voittaa vain maailmanvallankumouksena. Jos tapahtuisi siten, että jossakin yhdessä maassa pääsisi työväenluokka valtaan, mutta muissa maissa se olisi ei pelosta, vaan omantuntonsa vaatimuksesta uskollista pääomalle, niin loppujen lopiksi suuret rosvovaltiot tukahuttaisivat tämän maan. Vv. 1917, 1918 ja 1919 kaikki vallat kuristivat Neuvosto-Venäjää; v. 1919 ne tukahuttivat Neuvosto-Unkarin. Mutta Neuvosto-Venäjää ne eivät kyenneet tukahuttamiaan siitä syystä, että näitten valtojen sisäinen tilanne oli niillä sellainen, joka pakotti ajattelemaan kuinka ne voisivat itse säilyä omien työläistensä rynnistyksen edessä, näiden vaatiessa sotajoukkojen poiskutsumista Venäjältä. Siis ensinnäkin proletaarisen diktatuurin olemassaolo jossakin yhdessä maassa on uhattua, ellei ole muitten maitten työläisten tukea. Toiseksi tällaisen tilanteen vallitessa, jolloin työläiset ovat voittaneet vain yhdessä maassa, on taloudellinen luomistyö, talouden järjestäminen sangen vaikeata. Sellainen maa ei saa ulkomailta mitään tai melkein ei mitään: sitä saarretaan joka puolelta.
Mutta jos kommunismin voitolle on maailmanvallankumous ja työläisten keskinäinen toistensa tukeminen välttämätöntä, niin se merkitsee, että voiton välttämättömänä ehtona on työväenluokan kansainvälinen (internatsionaalinen) solidaarisuus. Tässä tapahtuu samoin kuin kussakin yksityisessä maassa: työläiset eivät pääse lakossa voitolle, jos he ovat kukin isäntäänsä kytkettyjä; vain silloin he voittavat lakossa kun eri tehtaitten työläiset tukevat toisiaan; luovat yhteisen järjestön ja käyvät yhteistä taistelua kaikkia tehtailijoita vastaan. Samoin on asianlaita niiden työläisten kanssa, jotka asuvat eri porvarivaltioissa. He voivat voittaa vain silloin kun marssivat yhdessä, yhtynein rivein, kun eivät ole vihamielisiä keskenään, vaan päinvastoin kun kaikkien maitten proletaarit yhtyvät yhteen, tuntevat itsensä yhdeksi luokaksi, jonka edut ovat yhtenäiset. Väin täydellinen luottamus toisiinsa, veljellinen liitto, vallankumouksellisten toimien yhtenäisyys yleismaailmallista pääomaa vastaan turvaavat työväenluokan voiton. Työväen kommunistinen liike saattaa voittaa vain kansainvälisenä kommunistisena liikkeenä.
Proletariaatin kansainvälisen taistelun välttämättömyys on jo tajuttu aikoja sitten. Viime vuosisadan neljäkymmenluvulla, v. 1848 vallankumouksen aattona, toimi jo salainen kansainvälinen järjestö, jota nimitettiin »Kommunistien liitoksi». Sen johtavia miehiä olivat Marx ja Engels. Tämän liiton Lontoon kongressissa heidän toimekseen jätettiin »Manifestin» laatiminen tämän liiton nimissä. Siten ilmestyi »Kommunistisen Puolueen Manifesti», jossa proletariaatin suuret taistelijat ensi kerran esittivät kommunismin opin.
V. 1864 muodostui Marxin johdolla »Kansainvälinen Työväenyhdistys» eli kuten sitä nyt nimitetään, Ensimäinen Internatsionaale. Ensimäisessä Internatsionaalessa oli runsaasti työväenliikkeen johtajia eri maista, mutta sen riveissä ei ollut riittävää yhtenäisyyttä. Se ei sitä paitsi nojannut vielä laajoihin työväen joukkoihin, vaan oli pikemmin vallankumouksellisen propagandan kansainvälisen yhdistyksen kaltainen. V. 1871 Pariisin työläisten kapinaan (Pariisin Kommuniin) Internatsionaalen jäsenet ottivat osaa. Tämän jälkeen alkoi kaikkialla Internatsionaalen osastojen vainoaminen. V. 1874 se hajosi, heikennyttyään kaiken lisäksi Marxin ja anarkisti Bakuninin kannattajain sisäisen taistelun johdosta. I:sen Internatsionaalen hajoamisen jälkeen rupesivat eri maissa kasvamaan sosialistiset puolueet. Mitä nopeammin teollisuus kehittyy, sitä nopeammin tapahtuu myöskin näitten puolueitten kasvu. Keskinäisen tuen tarve tuntui siksi voimakkaasti, että v. 1889 kutsuttiin koolle kansainvälinen sosialistinen kongressi, johon ottivat osaa eri maitten sosialististen puolueitten edustajat. Tällöin laskettiin Toisen Internatsionaalen perusta. Toinen Internatsionaale oli tosiasiallisesti olemassa v. 1914 saakka, jolloin sota teki siitä lopun. Tämä syy esitetään myöhemmin.
Jo »Kommunistisessa Manifestissa» Marx esitti tunnuslauseen: »Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!» Marx kirjoitti siitä (näillä sanoilla päättyy Manifesti): »Kommunistit halveksivat salata mielipiteitään ja aikomuksiaan. He selittävät avoimesti, että heidän päämääränsä voidaan saavuttaa vain kumoamalla väkivaltaisesti koko tähänastinen yhteiskuntajärjestys. Vaviskoot vallassaolevat luokat kommunistisen kumouksen koittaessa. Proletaareilla ei siinä ole muuta menetettävää kuin kahleensa. Heillä on maailma voitettavana. Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!»
Näin ollen proletariaatin kansainvälinen solidaarisuus ei suinkaan esiinny työläisille koristeena tai iskusanana, vaan elinkysymyksenä, jota ilman työväenluokan asia on tuomittu häviöön.
36 §. II INTERNATSIONAALEN ROMAHDUS JA SEN SYYT. Kun elokuussa v. 1914 alkoi suuri yleismaailmallinen teurastus, niin kaikkien maitten sosialidemokraattiset puolueet, lukuunottamatta Venäjää, Serbiaa ja sittemmin Italiaa, siirtyivät hallitustensa puolelle ja rupesivat tukemaan rosvoteurastusta sen sijaan, että olisivat julistaneet sodan sodalle ja nostattaneet työläiset kapinaan. Yhtenä ja samana päivänä Ranskan ja Saksan sosialidemokraattiset edustajat äänestivät parlamenteissaan hallitustensa sotamäärärahojen puolesta ja antoivat siten merkin tukemaan rosvohallituksia. Yleisen kapinan asemasta rikollista porvaristoa vastaan, sosialistiset puolueet syöksyivät kukin »oman» porvarillisen hallituksensa lipun taakse. Sota alkoi sosialististen puolueitten välittömästi tukiessa sitä, niitten johtajat pettivät ja kavalsivat sosialismin. Siinä Toinen Internatsionaale kohtasi kunniattoman kuolemansa.
On mielenkiintoista, että vain muutamia päiviä ennen kavallusta sosialististen puolueitten äänenkannattajat ja niiden johtajat vastustivat sotaa. Niinpä esim. G. Herve, Ranskan sosialismin pettäjä, kirjoitti tehdessään »Yhteiskunnallinen Sota» (jonka nimen hän muutti »Voitoksi»): »Taistella tsaarin arvon pelastamiseksi! ... Mikä ilo kuolla tällaisen ylevän asian puolesta!» Kolme päivää ennen sotaa Ranskan sosialistinen puolue julkaisi manifestin sotaa vastaan ja ranskalaiset syndikalistit julistivat tehdessään: Työläiset! »Ellette ole pelkureita ... pankaa vastaan!» Saksan sosialidemokraatit kutsui koolle jättiläismäisiä vastalausekokouksia. Kaikilla oli vielä tuoreessa muistissa Baselin kansainvälisen kongressin päätöslauselma, jossa lausuttiin, että sodan sattuessa täytyy käyttää kaikkia keinoja »kansan nostattamiseksi» ja kiirehtiäkseen kapitalismin romahdusta. Mutta jo toisena päivänä samat puolueet ja niiden johtajat kirjoittivat isänmaan (toisin sanoen oman porvaristonsa rosvovaltion) puolustamisen» välttämättömyydestä, ja Itävallan »Työväen lehti» vakuutti, että pitää puolustaa »saksalaista (!!) ihmiskuntaa».
Ymmärtääkseen syyt mistä johtui II Internatsionaalen romahdus ja kunniaton kuolema täytyy päästä selville ennen sotaa vallinneesta työväenliikkeen kehityksen olosuhteista. Ennen tätä yhteentörmäystä Europan maitten ja Yhdysvaltojen kapitalismi kehittyi siirtomaissa harjoitetun hillittömän rosvouksen kustannuksella. Kapitalismin likainen ja verinen puoli ilmeni etupäässä siellä. Barbaarimaisen riiston, rosvouksen, petoksen, väkivallan avulla, siirtomaakansoista puristettiin arvoja, jotka muuttuivat euroopalaisen ja ameriikkalaisen finanssipääoman porhojen tuloiksi. Mitä voimakkaammaksi ja lujemmaksi tunsi itsensä maailmanmarkkinoilla jokin valtiokapitalistinen trusti, sitä enemmän tuloja se sai siirtomaitten riistosta. Ja tästä lisätulosta se saattoi suorittaa omille palkkaorjilleen jotain tavallisen työpalkan lisäksi. Ei tietenkään kaikille, vaan »ammattitaitoisille», se on opetetuille työläisille. Näitä työväenluokan kerroksia pääoma näin ollen koko ajan lahjoi. Nämä kerrokset rupesivat aprikoimaan tähän tapaan: jos »meidän» teollisuudellamme on markkinoita afriikkalaisissa siirtomaissa, niin se on hyvä, se tulee kehittymään paremmin, isäntiemme tulot suurenevat ja meillekin tipahtaa yhtä ja toista. Siten pääoma kytki omaan valtioonsa omat palkkaorjansa, lahjomalla niistä erään osan, lisäruokiten niitä siirtomaarosvouksen kustannuksella.
Tämän ilmiön merkitsivät jo tieteellisen kommunismin perustajat. Niinpä F. Engels kirjoitti v. 1882 Kautskylle: »Te kysytte minulta mitä Englannin työläiset ajattelevat siirtomaapolitiikasta? Ehdottomasti aivan samaa mitä he ajattelevat politiikasta yleensä. Täällähän ei ole olemassa työväenpuoluetta, täällä on olemassa vain vanhoillisia ja vapaamielisiä radikaaleja, mutta työläiset ottavat innolla osaa niiden hyvyyksien kuluttamiseen, joita tuo mukanaan Englannin monopooli maailman markkinoilla ja siirtomaissa.»
Tämän pohjalla kehittyi erikoinen halunkkimaisuus, työläisten kiintyneisyys omaan porvaristoonsa, lakeijamaisuus porvaristoon nähden. Sama Engels kirjoitti v. 1889: »Kaikkein vastenmielisin ilmiö täällä (Englannissa) on työläisten lihaan ja vereen imeytynyt porvarillinen arvonanto ... Synnynnäisen kaiken »paremman», »ylemmän» (»herrojen») kunnioittaminen on juurtunut niin lujasti, että herrojen porvarien yhä vielä on varsin helppo pyydystää työläiset verkkoihinsa. Minä en esimerkiksi ole lainkaan vakuutettu siitä, että John Burns (muuan silloisista työväen johtajista) ei sielunsa sisimmästä ole ylpeämpi maineestaan kardinaali Manningin, kaupunginvaltuuston puheenjohtajan ja yleensä porvariston keskuudessa, kun maineestaan oman luokkansa keskuudessa.»
Työväen joukot eivät olleet tottuneet, eikä niille ollut sattunut tilaisuuttakaan käydä jättiläismäistä taistelua kansainvälisessä mittakaavassa. Heidän järjestöjensä toiminta enimmäkseen tapahtui oman porvariston valtion puitteissa. Mutta tämä »oma» porvaristo kiinnitti puolelleen työväenluokan erään osan, eritoten tämän työväenluokan ammattitaitoisten kerrosten edut siirtomaapolitiikallaan. Samaan onkeen tarttuivat myöskin työväen järjestöjen johtajat, työväen byrokratia (virkavalta), parlamenttiedustajat, joilla oli hallussaan enemmän tai vähemmän mukavat toimipaikat ja olivat tottuneet »rauhalliseen», »tyyneeseen», »lailliseen» toimintaan. Mehän olemme jo puhuneet kapitalismin verisen puolen ilmenemisestä etupäässä siirtomaissa. Euroopassa ja Ameriikassa itsessään teollisuus kehittyi nopeasti sekä sen ohella työväenluokan taistelu tapahtui enemmän tai vähemmän rauhallisissa muodoissa. Suuria vallankumouksia ei ollut sattunut (Venäjää lukuunottamatta) sitten v. 1871, jopa useimmissa maissa sitten v. 1848, kaikki tottuivat ajatukseen, että kapitalismi tulee kehittymään yhtä rauhallisesti eteenkinpäin, ja silloin kun puhuttiinkin tulevista sodista, ei itsekään siihen oikein uskottu. Mutta osaan työläisiä — ja niitten joukossa työväen johtajiin — syöpyi yhä enemmän ajatus, että siirtomaapolitiikka on myöskin työväenluokan etujen mukaista ja sen tulee yhdessä oman porvaristonsa kanssa huolehtia tämän »koko kansan asian» kukoistuksesta. Tällä pohjalla rupesi sosialidemokratiaan virtaamaan myöskin pikkuporvariston joukot. Niinpä esimerkiksi Saksassa parlamentin sosialidemokraattisen ryhmän keskuudessa oli verrattain paljon ravintolanpitäjiä, työväen ravintolain omistajia: v. 1892 — 4 (35:stä), v. 1905–6 (81:stä), v. 1912 — 13 (110:stä).
Ei ihme siis, että kun kysymys nousi jyrkästi ratkaistavaksi, niin kiintyneisyys imperialistiseen rosvovaltioon voitti kansainvälisen solidaarisuuden.
II:sen Internatsionaalen tuhon pääsyynä oli se, että suurimpain valtio-kapitalististen trustien siirtomaapolitiikka ja monopoolinen asema kytki työläiset — varsinkin työväenluokan huipun, »kerman» — porvariston imperialistiseen valtioon.
Työväenliikkeen historiassa on ennenkin ollut tapauksia, jolloin työläinen on kulkenut sortajansa kanssa yhdessä. Esimerkiksi kehityksen kaikkein varhaisemmalla asteella, jolloin työläinen vielä istui isäntänsä kanssa saman pöydän ääressä, jolloin hän piti isäntänsä tehdasta melkein kuin omanaan: isäntä ei ollut hänelle vihollinen, vaan »työnantaja». Vain aikaa myöten rupesivat eri tehtaitten työläiset liittymään yhteen toistensa kera kaikkia isäntiä vastaan. Kun suunnattomat maat itse muodostuivat »valtio-kapitalistisiksi trusteiksi», niin työläiset olivat niihin nähden yhtä kiintyneitä kuin aikaisemmin isäntäänsä.
Vasta sota opetti heille ettei saa olla porvarillisen valtion puolella, vaan on yhdessä kukistettava nämä porvarilliset valtiot ja päästävä proletariaatin diktatuuriin.
37 §. ISÄNMAAN PUOLUSTUKSEN TUNNUSLAUSE JA PASIFISMI. Työväen asian ja työväenluokan yhteisen taistelun kavaltamista sosialististen puolueitten ja II Internatsionaalen johtajat puolustivat sillä, että täytyi muka »puolustaa isänmaata».
Me olemme jo nähneet, että imperialistisessa sodassa tämä on yleensä lorua, sen vuoksi ettei siinä yksikään suurvalloista puolustaudu, vaan kaikki hyökkäävät. Isänmaan (porvarillisen) puolustamisen tunnuslause oli yksinkertaisesti petosta, jolla johtajat halusivat verhota kavallustaan.
Tässä meidän täytyy kuitenkin yksityiskohtaisemmin tarkastella tätä kysymystä.
Ensinnäkin, mitä on isänmaa? Mitä oikeastaan käsitetään tällä sanalla? Samaa kieltäkö puhuvia ihmisiä vai »kansakuntaako»? Ei. Sillä katsotaanpa nyt esimerkiksi tsaarillista Venäjää. Kun Venäjän porvaristo kirkui isänmaan puolustuksesta, ei se tarkoittanut maata, jossa asuu yksi kansallisuus, sanotaan, iso-venäläiset; ei, silloin oli puhe Venäjällä asuvista eri kansoista. Mistä siis oli puhe itse asiassa? Ei mistään muusta kuin Venäjän porvariston ja tilanherroin valtiovallasta. Sitä »puolustamaan» kehotettiin Venäjän työläisiä (itse asiassa ei puolustamaan, vaan laajentamaan sen rajat Konstantinopoliin ja Krakovaan saakka). Kun Saksan porvaristo ulvoi »Väterlandin» puolustamisesta, niin mistä silloin oli puhe? Taaskin Saksan porvariston vallasta. Wilhelmin rosvovaltion rajojen laajentamisesta.
Ja juuri tällöin on tehtävä itselleen selväksi se, onko työväenluokalla kapitalismin vallitessa minkäännäköistä isänmaata. Marx vastasi tähän »Kommunistisen Puolueen Manifestissa»: »Proletaareilla ei ole isänmaata». Ja hän oli oikeassa. Miksi? Hyvin yksinkertaisesti: siksi, että kapitalismin vallitessa heillä ei ole valtaa, siksi että kapitalismin vallitessa kaikki on porvariston hallussa, siksi, että kapitalismin vallitessa valtio on työväenluokan kuristamisen ase, joka sortaa työväenluokkaa. Me olemme jo havainneet proletariaatin tehtäviin sisältyvän porvariston vailtion murskaamisen, eikä suinkaan sen puolustamisen. Vasta silloin proletariaatilla tulee olemaan isänmaa, kun se valloittaa valtiovallan ja tulee maan isännäksi. Silloin — ja ainoastaan silloin — sillä on isänmaa ja on proletariaatti velvollinen sitä puolustamaan: sillä silloin se tulee puolustamaan omaa valtaansa ja omaa asiaansa, eikä vihollistensa valtaa ja sortajainsa rosvopolitiikkaa.
Porvaristo käsittää tämän erinomaisesti. Sitä todistaa esimerkiksi seuraava seikka. Kun proletariaatti valloitti vallan Venäjällä, niin Venäjän porvaristo rupesi taistelemaan Venäjää vastaan solmimalla liiton kenen kanssa tahansa: saksalaisten, jaappanilaisten, ameriikkalaisten, englantilaisten, pirun ja sen isoäidin kanssa. Miksi? Siksi, että se menetti Venäjällä valtansa, se menetti siinä oman rosvouksen, ryöstön, porvarillisen riiston isänmaansa. Proletaarisen Venäjän, s. o. neuvostovallan, se on valmis räjäyttämään ilmaan millä hetkellä tahansa, läikkä otetaan Unkari. Porvaristo kehoitti »puolustamaan» sitä silloin kun siellä valta oli porvariston käsissä, mutta heti prolelaarisen kumouksen tapahduttua se solmi sopimuksen viipymättä rumaanialaisten, tshekkislovakkien, itävaltalaisten, ententen kanssa ja yhdessä heidän kanssaan tukahutti proletaarisen Unkarin. Tämä osottaa porvariston kyllä erinomaisesti tajuavan, mistä on kysymys. Se lujittaa itse ja kutsuu kaikkia kansalaisia lujittamaan omaa, porvarillista valtaansa isänmaan nimen verholla ja tuomitsee valtiokavalluksesta ne, jotka eivät suostu tekemään sitä. Ja päinvastoin se ponnistaa kaikin voimin eikä siekaile lainkaan räjäyttääkseen proletaarisen isänmaan.
Proletariaatin tulee oppia porvaristosta: on räjäytettävä porvarillinen isänmaa, eikä puolustettava taikka laajennettava sitä; mutta omaansa puolustettava kaikin voimin viimeiseen veripisaraan saakka.
Kaikkeen tähän voidaan väittää vastaan tällä tavalla: kuinka, te tunnustatte, että siirtomaapolitiikka ja imperialismi edistivät suurvaltojen teollisuuden kehittymistä, että tämän johdosta joitakin liikoja muruja tipahteli herrojen pöydältä myöskin työväenluokalle? Siis, sittenkin täytyy puolustaa ja avustaa oman isäntänsä kilpailua?
Ei suinkaan. Oletetaan, että meillä on kaksi tehtailijaa: Schulze ja Petrov. He kalvavat toisiaan markkinoilla. Schulze puhuu työläisilleen: »Veljet! Puoltakaa minua kaikin voimin! Vahingoittakaa miten vain voitte Petrovin tehdasta, häntä itseään, hänen työläisiään j. n. e. Silloin minun tehtaani rupee pyörimään, minä nujerran Petrovin, asiat muodostuvat loistaviksi. Mutta teille minä tietysti lisään liian ruplan.» Samoin puhuu Petrov työläisilleen. Oletetaan Schulzen päässeen voitolle. Silloin hän ensi alussa ehkä maksaa liian ruplan. Mutta sittemmin hän vetää kaikki takaisin. Jos taas työläiset tahtoisivat tehdä lakon ja kääntyisivät avun pyynnöllä Petrovin entisten työläisten puoleen, niin nämä sanoisivat: »Kuinka, tehän teitte meille vahinkoa ja nyt pyydätte meidän apuamme? Menkää matkoihinne.» Yhteisestä lakosta ei tulisi mitään. Työläiset ovat hajanaisia, kapitalisti voimakas. Ja nyt, voitettuaan kilpailijansa, hän lyö osiinpirstotut työläiset. Schulzen työläiset voittivat hetkeksi liian ruplan, mutta menettivät sittemmin kaikki. Sama on laita myöskin kansainvälisessä taistelussa. Porvarillinen valtio on isäntäin liitto. Kun yksi näistä liitoista paisuu toisten kustannuksella, voi se lahjoa työläisiä. Toisen Internatsionaalen romahdus ja työväenliikkeen johtajain sosialismin kavaltaminen tapahtui juuri siitä syystä, että nämä johtajat päättivät »puolustaa» ja suurentaa niitä muruja, joita herrojen pöydältä heille tippui. Mutta sodam aikana, jolloin työläiset tämän kavalluksen johdosta osottautuivat eristetyiksi, pääoma kaikissa maissa heittäytyi heidän harteilleen hirvittävänä taakkana. Työläiset huomasivat, että olivat laskeneet väärin, että sosialististen puolueitten johtajat olivat myyneet heidät viisikopekaisesta. Näin alkaa sosialismin uudelleensyntyminen. On täysin ymmärrettävää, että vastalauseet lähtevät ennen kaikkea huonosti palkattujen, ammattitaidottomien työläisten keskuudesta. Työväen ylimystökerros (esimerkiksi kirjaltajat kaikissa maissa) ja vanhat johtajat jatkoivat vielä pitkän aikaa kavaltavaa vehkeilyään.
Paitsi (porvarillisen) isänmaan puolustamisen tunnuslausetta, oli työväen joukkojen pettämisen ja pimittämisen keinona vielä niin sanottu pasifismi. Mitä se on? Se on käsitys, jonka mukaan jo kapitalismin puitteissa maan päälle kotiutuu ikuinen rauha kaikitta vallankumouksitta, kaikitta proletariaatin kapinoitta j. n. e. Kannattaa vain perustaa eri valtojen kesken sovinto tuomioistuimet, poistaa salainen diplomatia, saada voimaan aseista riisuminen, aluksi vaikkapa rajoitettuna j. n. e., niin kaikki tulee olemaan hyvin.
Pasifismin (»rauhanasian») perusvirhe oli siinä, että sellaisiin hyviin toimenpiteisiin kuin esimerkiksi aseista riisumiseen, ei porvaristo suostu. On täysin järjetöntä ja tyhmää saarnata imperialismin ja kansalaissodan kautena aseista riisumista. Porvaristo tulee edelleenkin asestautumaan kunnollisesti, mutta jos proletariaatti riisuu itsensä aseista tai ei asestaudu, niin se yksinkertaisesti antaa murskata itsensä. Tähän juuri sisältyy petos, jota proletariaatille tuovat pasifistien tunnuslauseet. Niiden tarkoituksena on vieroittaa työväenluokan huomio aseellisesta taistelusta kommunismin puolesta.
Parhaimpana pasifismin valheellisuuden esimerkkinä on Wilsonin politiikka ja hänen 14 pykäläänsä, joissa ylevien asiain, ja niiden joukossa Kansojen liiton, verholla ajetaan yleismaailmallista rosvousta ja kansalaissotaa proletariaattia vastaan. Mitenkä kataliksi pasifistit saattavat heittäytyä, näkyy esim. seuraavista esimerkeistä: entinen Yhdysvaltain presidentti Taft on yhtenä Ameriikan pasifistisen liiton perustajista ja on samaan aikaan raivoisa imperialisti; kuuluisa ameriikkalainen automobiilitehtailija Ford järjesti kokonaisia retkikuntia Eurooppaan ja pauhasi pasifismia. Mutta samaan aikaan hän kahmi kokoon satoja miljoonia dollareita, koska kaikki hänen liikeyrityksensä työskentelivät sodan hyväksi. Muuan auktoriteettisimpia pasifisteja A. Fried teoksessaan »Pasifismin käsikirja» (II osa. siv. 149) näkee »kansojen veljeyden» ilmenevän imperialistien yhteisessä sotaretkessä Kiinaa vastaan v. 1900. Kas tällä tavalla hän kirjoittaa tämän johdosta: »Kiinan retki osoitti rauhan-aatteitten vaikutuksen nykyajan tapahtumiin. Se havainnollisessa muodossa esitti armeijain kansainvälisen yhdistymisen. Yhtyneet armeijat esiintyvät maailman mahtina yhden eurooppalaisen ylikenraalin komentamana. Me, rauhan ystävät, näemme tässä ylikenraalissa (se oli Wilhelm II nimittämä kreivi Waldersee) vain sen maailman valtiomiehen edeltäjän, joka kykenee toteuttamaan meidän ihanteemme rauhallisin keinoin.»
Ilmeistä yhteisrosvousta pidetään tässä »kansojen veljeytenä». Se on samaa kuin että rosvomainen Kapitalistien liitto esitetään »Kansojen liiton» nimellä.
38 §. SOSIALI-SHOVINISTIT. Petolliset tunnuslauseet, joita porvaristo joka päivä syyti koko sanomalehdistönsä, aikakauslehtiensä, lentolehtiensä, julistustensa j. n. e. koko voimailla joukkoihin, tulivat myöskin sosialismin kavaltajain tunnuslauseiksi.
Vanhat sosialistiset puolueet hajaantuivat melkein kaikissa maissa kolmeksi suunnaksi: avoimet ja julkeat kavaltajat — sosiali-shovinistit; verhotut ja horjuvat kavaltajat ovat niin sanottu »keskusta»; ja vihdoin lopuksi ne, jotka eivät kavaltaneet sosialismia. Näistä aineksista muodostuivat sittemmin kommunistiset puolueet.
Sosiali-shovinisteiksi, se on ihmisvihan asianajajiksi sosialismin lipun varjossa, porvarillisten rosvovaltioitten tukemisen asianajajiksi petollisen isänmaan puolustamisen tunnuslauseen varjolla osottautuivat melkein kaikkien vanhojen sosialististen puolueitten johtajat: Saksassa - Scheidemann, Noske, Ebert, David, Heine y. m.; Englannissa — Henderson; Ameriikassa — Russell, Samuel Gompers (ammattiliittojen johtaja); Ranskassa — Renaudel, Albert Thomas, Jules Guesde ja ammattiliittojen johtajat kuten Jouhaux; Venäjällä — Plehanov, Potresov, oikeistososialistivallankumoukselliset (Breshko-Breshkovskaja, Kerenski, Tshernov) ja oikeisto-menshevikit (Liber, Rosanov); Itävallassa — Renner, Seitz, Viktor Adler; Unkarissa — Garami, Buchinger ynnä muut.
Kaikki he olivat järjestään porvarillisen isänmaan »puolustuksen» kannalla. Mutta monet heistä kannattivat avoimesti rosvopolitiikkaa, aluevaltauksia ja sotakorvauksia vieraista maista, siirtomaitten rosvoamista (heitä tavallisesti nimitettiin sosiali-imperialisteiksi). Koko sodan ajan he tukivat sitä ei ainoastaan äänestämällä määrärahojen puolesta, mutta myöskin kaikessa propagandatyössään. Plehanovin manifestia Venäjän tsaarin ministeri Hvostov liimautti seiniin. Kenraali Komilov nimitti Plehanovin hallitukseensa ministeriksi. Kerenski (sos.-vallankumouksellinen) ja Tseretelli (menshevikki) salasivat kansalta tsaarin salaiset sopimukset; he löylyyttivät Pietarin proletariaattia heinäkuun päivinä; sos-vallankumoukselliset ja oikeisto-menshevikit kuuluivat Koltshakin hallitukseen, Rosanov oli Judenitshin urkkija. Sanalla sanoen he kannattivat, kuten koko porvaristokin, porvarillisen rosvovaltion tukemista ja proletaarisen, neuvostovaltion räjäyttämistä. Ranskan sosiali-shovinistit liittyivät rosvoministeristöön (Guesde, Albert Thomas), tukivat liittolaisten kaikkia ryövärisuunnitelmia, kannattivat Venäjän vallankumouksen tukahuttamista ja sotajoukkojen lähettämistä Venäjän työläisiä vastaan; Saksalaiset sosiali-shovinistit liittyivät jo Wilhelmin aikana ministeristöön (Scheidemann), tukivat Wilhelmiä kun hän tukahutti Suomen vallankumouksen, rosvosivat Ukrainaa ja Iso-Venäjää; sos.-dem. puolueen jäsenet (Winnig Riiassa) johtivat taisteluita venäläisiä ja lättiläisiä työläisiä vastaan; myöhemmin he murhasivat Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin sekä tukahuttivat mitä petomaisimmalla ja verisemmällä tavalla kommunististen työläisten kapinat Berlinissä; Leipzigissä, Hampurissa, Münchenissä j. n. e. Unkarin sosiali-shovinistit tukivat aikoinaan monarkistista hallitusta, mutta sittemmin kavalsivat neuvostotasavallan. Sanalla sanoen, kaikissa maissa he paljastivat itsensä todellisiksi työväenluokan pyöveleiksi.
Kun Plehanov oli vielä vallankumouksellinen, hän kirjoitti ulkomailla ilmestyvässä »Iskra»-lehdessä, että kahdeskymmenes vuosisata, jonka on suotu toteuttaa sosialismi, tulee hyvin todennäköisesti näkemään mitä suurimman hajaannuksen sosialistien keskuudessa ja mitä suurimman, katkeran taistelun heidän keskensä. Samoin kuin Ranskan vallankumouksen aikana vv. 1789–93 äärimmäinen vallankumouksellinen puolue (»Vuori») kävi kansalaissotaa maltillista, sittemmin vastavallankumoukselliseksi muuttunutta puoluetta (»Girondea») vastaan, samaten — lausui Plehanov — XX-vuosisadalla luultavasti tulevat seisomaan vastakkain entiset aatetoverit sen vuoksi että osa heistä siirtyy porvariston puolelle.
Tämä Plehanovin ennustus toteutui kokonaisuudessaan. Hän ei kuitenkaan tiennyt silloin itse joutuvansa kavaltajien joukkoon.
Sosiali-shovinistit (heitä nimitetään myöskin opportunisteiksi, se on puhdasverisiksi sovittelijoiksi) muuttuivat näin ollen proletariaatin avoimiksi luokkavihollisiksi. Suuren maailmanvallankumouksen aikana he taistelevat valkoisten riveissä punaisia vastaan; he kulkevat käsi kädessä kenraalien, suurporvariston, tilanherrojen kanssa. Itsestään selvää on, että heitä vastaan on tarpeen säälimätön taistelu, yhtä päättävä taistelu kuin porvaristoakin vastaan, jonka asiamiehiä he ovat.
Toisen Internationaalen jäännökset, jota nämä puolueet yrittävät virvoittaa henkiin, ovat asiallisesti »Kansojen liiton» konttori. Se on yksi porvariston työkaluja sen taistellessa proletariaattia vastaan.
39 §. »KESKUSTA». Entisten sosialististen puolueitten toisen ryhmän muodostaa niin kutsuttu »keskusta». Tätä suuntaa nimitetään näin siitä syystä, että se horjuu yhtäältä kommunistien ja toisaalta sosiali-shovinistien välillä. Tähän suuntaan kuuluvat: Venäjällä — vasemmistomenshevikit johtajanaan Martov; Saksassa — »riippumattomat» (Riippumaton Sos.-dem. Puolue) johtajinaan Kautsky ja Haase; Ranskassa — Jean Longuetin ryhmä; Ameriikassa — Ameriikan sosialistipuolue johtajanaan Hillquit; Englannissa — osa Britannian sosialistipuoluetta ja Riipp. Työväen puolue j. n. e.
Sodan alussa nämä ihmiset kannattivat isänmaan puolustusta yhdessä kaikkien sosialipetturien kanssa ja vastustivat vallankumousta. Kautsky kirjoitti, että kaikista hirvittävintä on »vihollisen tunkeutuminen maahan» ja että muka vasta sodan jälestä voidaan ryhtyä taisteluun. Sodan aikana ei Internatsionalella Kautskyn mielestä ollut mitään tehtävää. »Rauhan» solmiamisen jälkeen Kautsky kirjoitti, että nyt on kaikki niin hävitettyä, ettei sosialismia voida ajatellakaan. Tullaan siis siihen, että sodan aikana ei voida käydä taistelua, koska siitä ei tule mitään ja täytyy taistelu lykätä rauhaan saakka; rauhan aikana ei voida taistella, koska sota on näännyttänyt kaiken. Jokainen huomaa, että Kautskyn teoria on ehdottoman voimattomuuden saarnaamista, joka pilaa proletariaatin sekä hipaisee hyvin läheltä täydellistä petosta. Vielä pahempaa on se, ettei vallankumouksen aikana Kautsky löytänyt mitään sen parempaa tehtävää kuin ryhtyä raivoisaan jahtiin bolsheviikkejä vastaan. Unohdettuaan Marxin opit, hän käy koko ajan kamppailua proletaarista diktatuuria, terroria j. n. e. vastaan, huomaamatta itse avustavansa porvariston valkoista terroria. Hänen omat toiveensa ovat tavallisen pasifistin toiveita (sovintotuomioistuimet y. m.) ja siinä hän yhtyy kehen porvarilliseen pasifistiin tahansa.
Me omistimme näin paljon huomiota Kautskylle sen vuoksi, että hänen teoriansa antaa käsityksen koko keskustasta, vaikkakin Kautsky itse kuuluu »keskustan» oikeaan siipeen.
»Keskustan» politiikkaan sisältyy se, että se heiluu voimattomana porvariston ja proletariaatin välillä, sotkeutuen näiden jalkoihin, haluten sovittaa sovittamattoman ja kavaltaa ratkaisevalla hetkellä proletariaatin. Venäjän lokakuun vallankumouksen aikana venäläinen keskusta (Martov ja kumppanit) ulvoi bolshevikien väkivallasta ja pyrki aina »sovittamaan», siten avustaen lahtareita, heikentäen proletariaatin tarmoa taistelun aikana. Menshevikkien puolue ei erottanut puolueesta edes niitä jäseniä, jotka olivat kenraalien urkkijain ja salaliittolaisten tehtävissä. Proletariaatille vaikeina hetkinä tämä »keskusta» esiintyi saarnaamalla lakkoja Perustavan Kansalliskokouksen nimeen, proletariaatin diktatuuria vastaan; Koltshakin hyökkäyksen aikana eräät menshevikit esittivät täysin solidaarisina porvarillisten salaliittolaisten kanssa kansalaissodan lopettamisen tunnuslauseen (menshevikki Pleskov). Saksassa »riippumattomat» näyttelivät kavaltajan osan työläisten kapinan aikana Berlinissä, jolloin he myöskin rupesivat »rakentamaan rauhaa» taistelun aikana ja siten edistivät tappion tuloa; riippumattomien keskuudessa on paljon sellaisia, jotka kannattavat yhteistyötä scheidemannilaisten kanssa. Mutta kaikkein tärkeintä on se, etteivät he harjoita propagandaa joukkokapinan puolesta porvaristoa vastaan, tuuditellen proletariaattia uneen pasifistisilla toiveilla. Ranskassa ja Englannissa »keskusta» tuomitsee vastavallankumouksen, sanoissa »vastustaa» vallankumouksen tukahuttamista, mutta paljastaa täydellisen kyvyttömyytensä joukkotoimintaan.
Tällä hetkellä on »keskustan» ryhmä yhtä turmiollinen kuin sosiali-shovinistit. »Keskustalaiset» tai kuten heitä vielä nimitetään »kautskylaiset» yrittävät myöskin virvoittaa henkiin Toisen Internatsionaalen ruumiin ja »sovittaa» sen kommunistien kanssa. On selvää, että ilman jyrkkää eroa heistä ja ilman taistelua heitä vastaan, on vastavallankumouksen voittaminen mahdotonta.
Toisen Internatsionaalen elvyttämisyrityksiä tehtiin ryövärimäisen »Kansojen liiton» suopean suojeluksen alaisena. Tämä tapahtui siksi, että sosiali-shovinistit ovat itse asiassa hajoavan kapitalistisen järjestelmän todellinen ja viimeinen tuki. Imperialistinen sota saattoi raivota 5 vuotta ainoastaan siitä syystä, että sosialistiset puolueet täydellisesti pettivät ja kavalsivat sosialismin. Mutta sitten kun alkoi vallankumousten aika, silloin porvaristo rupesi suorastaan nojaamaan heihin, tukahuttamaan heidän käsillään proletariaatin liikettä. Entiset sosialistiset puolueet tulivat pääesteeksi työväenluokan taistelussa pääoman kukistamiseksi. Kukin sosialipetturien puolueista kertasi sodan aikana sitä mitä porvaristo puhui. Versaillesin rauhan jälkeen, kun muodostui »Kansojen liitto», Toisen Internatsionaalen jäännökset (se on sekä sosiali-shovinistit että keskusta) rupesivat toistamaan asiallisesti samoja tunnuslauseita, joita »Kansojen liitto» esittää. »Kansojen liitto» syyttää bolshevikeja terrorista, demokratian loukkaamisesta, »punaisesta imperialismista»; samaa tekee Toinen Internationaale. Päättävän taistelun asemasta imperialisteja vastaan, se tukee imperialistien tunnnuslauseita. Ja samaten kuin yksityiset sosialistipetturien puolueet ovat porvariston tukena ja turvana eri maissa, aivan samoin Toinen Internationaale on mitä inhoittavimman »Kansojen liiton» tukena.
40 §. KOLMAS, KOMMUNISTINEN INTERNATIONALE. Kuten me näimme, esittivät sosiali-shovinistit ja »keskusta» sodan aikana (porvarillisen) isänmaan puolustamisen, se on proletariaatin vihollisten valtiojärjestön puolustamisen tunnuslauseen. Tästä tunnuslauseesta johtui myöskin toinen tunnuslause, nimittäin »kansalaisrauhan» tunnuslause, se on kaikinpuolin porvarillisen valtion alaiseksi alistumisen tunnuslause. Ja se onkin ymmärrettävää. Kun kerran Plehanov tai Scheidemann pitivät tarpeellisena »puolustaa» tsaarin tai keisarin valtiota, niin tietysti heidän tuli puhua työläisille, että nämä välttäisivät tekemästä mitään turmiollista rosvovaltion puolustukselle. Ei saanut siis, sanokaamme, tehdä lakkoa, puhumattakaan enään kapinaan nousemisesta rikollista porvaristoa vastaan. Sosialipetturit aprikoivat näin: ennen kaikkea täytyy suoriutua »ulkonaisesta vihollisesta» ja sen jälkeen katsotaan. Juuri siten Plehanov manifestissaan julistikin, ettei saa lakkoilla kun kerran tsaarin Venäjä on vaarassa. Samalla tavoin porvaristo orjuutti työläiset muissakin maissa. Mutta jo sodan alussa rehellisten sosialistien ryhmät huomasivat, että »isänmaan puolustus» ja »kansalaisrauha» kahlehtivat työläiset jaloistaan ja käsistään, että nämä tunnuslauseet ovat proletariaatin kavaltamista. Tämän huomasi alusta alkaen bolshevikkien puolue, joka jo v. 1914 julisti, ettei tarvita kansalaisrauhaa rikollisen porvariston kanssa, vaan kansalaissotaa sitä vastaan, se on vallankumousta. Proletariaatin velvollisuutena on ennen kaikkea oman porvaristonsa kukistaminen, — kas näin ajatteli meidän puolueemme aivan sodan alusta lähtien. Saksassa muodostui myöskin ryhmä tovereita johtajanaan Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg. Se nimitti itseään »Internatsionaale»-ryhmäksi ja julisti, että proletariaatin kansainvälinen solidarisuus on kaikkea kalliimpi. Pian esiintyi Karl Liebknecht avoimesti tunnuslauseenaan kansalaissota ja rupesi kutsumaan työväenluokkaa aseelliseen kapinaan porvaristoa vastaan. Siten syntyi saksalaisten bolshevikkien-spartakuslaisten puolue. Muissa maissa myöskin tapahtui vanhojen puolueitten repeäminen. Ruotsiin ilmestyi omia bolshevikkeja (niin sanottu »Väsemmisto-sosialistipuolue»). Norjassa »vasemmistolaiset» vahasivat koko puolueen. Italialaiset sosialistit käyttäytyivät koko ajan erittäin hyvin. Sanalla sanoen vähitellen rupesivat kasvamaan ne puolueet, jotka kannattivat vallankumousta. Sillä pohjalla Sveitsissä tehtiin yritys liittyä yhteen. Kahdessa neuvottelukokouksessa (konferenssissa) Zimmerwaldissa ja Khientalessa luotiin Kolmannen Internatsionaalen itu. Mutta pian paljastui, että tähän liikkeeseen on sekaantunut epäilyttäviä henkilöitä »keskustasta», jotka vain jarruttaivat liikettä. Kansainvälisen »Zimmerwaldin» yhtymän sisällä muodostui niin sanottu »Zimmerwaldin vasemmisto» johtajanaan toveri Lenin. Zimmerwaldin vasemmisto vaati päättäviä toimenpiteitä ja arvosteli räikeästi »keskustaa» johtajineen, jona sillä Kautsky oli.
Lokakuun vallankumouksen ja neuvostovallan perustamisen jälkeen Venäjälle kansainvälisen liikkeen pääpaikaksi muodostui Venäjä. Erotakseen täydelleen sosialipettureista ja palatakseen vanhaan, mainehikkaaseen taistelunimitykseen, meidän puolueemme nimitti itsensä Kommunistiseksi puolueeksi. Venäjän vallankumouksen vaikutuksesta rupesi muihinkin maihin muodostumaan kommunistisia puolueita. Spartakuslaisten liitto nimitti itsensä Saksan Kommunistiseksi puolueeksi; Unkariin syntyi Kommunistinen puolue, johtajanaan entinen venäläinen sotavanki, toveri Bela Kun; sitten itävaltalainen, tshekkiläinen, suomalainen j. n. e. kommunistiset puolueet; myöhemmin muodostui myöskin Ranskassa kommunistinen puolue. Ameriikassa »keskusta» eroitti vasemmistolaiset puolueesta ja silloin erotetut muodostivat myöskin oman, kommunistisen taistelupuolueen; Englannissa tämä puolue rupesi muodostumaan syksyllä v. 1919. Sanalla sanoen kaikkialla sosialipettureista eroamisen jälkeen rupesivat kasvamaan ja kehittymään todella vallankumoukselliset työväen puolueet. Näitten puolueitten syntyminen oli asiallisesti myöskin uuden, Kommunistisen
Internatsionaalen syntyminen. Maaliskuussa v. 1919 pidettiin Moskovassa Kremlin rakennuksessa ensimäinen kansainvälinen kommunistinen edustajakokous, jossa muodollisesti perustettiin Kolmas, Kommunistinen Inlernatsionaale. Tässä kokouksessa oli saksalaisten, venäläisten, itävaltalaisten, unkarilaisten, ruotsalaisten, norjalaisten, suomalaisten ja muitten kommunistien kuin myöskin ranskalaisten, amerikkalaisten ja englantilaisten toverien edustajia.
Edustajakokous hyväksyi saksalaisten ja venäläisten kommunistien ehdottaman ohjelmalausunnon. Se sujui tavattoman yksimielisesti ja osotti proletariaatin nyt vakavasti asettuneen työväen diktatuurin, neuvostovallan ja kommunismin lipun taakse.
Kolmas Internationaale nimitti itsensä Kommunistiseksi Internatsionaaleksi Kommunistien Liiton tapaan, jonka johdossa oli aikoinaan Karl Marx. Kaikella toiminnallaan Kolmas Internatsionaale osottaa kulkevansa Marxin uraa, se on kapitalistisen järjestelmän väkivaltaisen kukistamisen vallankumouksellista tietä. Ei ihme, että kaikki mitä vain kansainvälisessä proletariaatissa on elinvoimaista, rehellistä, vallankumouksellista, liittyy yhä enemmän ja enemmän uuteen, eturivin työläisten ponnistuksia yhdistävään Intemat-sionaaleen.
Jo nimellään Kommunistinen Internatsionaäle osottaa, ettei se halua omata mitään yhteistä sosialistipetturien kanssa.
Marx ja Engels pitivät »sosialidemokraatti» nimitystä vääränä vallankumouksellisen proletariaatin puolueelle. »Demokraatti» merkitsee määrätyn valtamuodon kannattajaa. Mutta kuten me edellä olemme nähneet ei tulevassa yhteiskunnassa tule olemaan yleensä mitään valtiota. Ylimenokautena taas täytyy olla työläisten diktatuuri. Työväenluokan kavaltajat eivät porvarillista tasavaltaa kauemmas pyri. Me pyrimme kommunismiin.
»Kommunistisen Manifestin» esipuheessa Engels kirjoitti, että sosialisti-nimitys hänen aikanaan merkitsi liikettä radikaalisen intelligenssin keskuudessa, sen sijaan että kommunismi oli puhtaasti työläisten liikettä. Meidän aikanamme tapahtuu samoin. Kommunistit nojautuvat vain työläisiin, sosialistipetturit — työväen ylimystöön, intelligenssiin, ravintolanpitäjiin ja pikkukauppiaisiin, yleensä pikkuporvaristoon.
Kommunistinen Internatsionaale toteuttaa näin ollen teoissa Marxin oppia, puhdistaen sen niistä kasvannaisista, jotka ovat siihen imeytyneet kapitalismin kehityksen »rauhallisen» kauden aikana. Se mitä kommunismin suuri opettaja julisti kuusikymmentä vuotta sitten, toteutuu käytännössä Kommunistisen Internatsionaalen johdolla.