Julkaistu: »Frauenfrage und Sozialdemokratie», Expedition der Buchhandlung Vorwärts, Berlin 1896
Suomennos: Mukaellen suomentanut Ilma
Lähde: »Naiskysymys ja sosialidemokratia». Puoluehallinnon lentokirjasia N:o 9. Työväen sanomalehti o. y., Helsinki 1906
Skannaus, OCR, PDF, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Saksalainen sosialidemokrati rouva Lily Braun on julaissut pienen teoksen, jossa hän selvittelee naiskysymyksen ja sosialidemokratian suhdetta toisiinsa. Jo esipuheessa viittaa siihen, että porvarillisen naisliikkeen ja työläisnaisten liikkeen välillä on suuri ero. Porvarillinen naisliike pyrkii vaan poistamaan kaikkia niitä rajotuksia, jotka asettavat naisen yleis- tai yksityisoikeudellisessa suhteessa ala-arvosempaan asemaan kuin miehen. Edut, joita se voi saavuttaa, tulevat hyödyttämään siis pientä osaa naisista, vaan nuo työläisnaisten suuret joukot, jotka juuri enin olisivat avun tarpeessa jäävät miltei kaikkia sen tuottamia etuja vaille.
Niille, jotka ovat sosialidemokratian kannalla, jatkaa esittäjä, on naiskysymys vaan osa suuresta yhteiskunnallisesta kysymyksestä, ja sellaisena siis mahdoton ratkaista noiden enemmän tai vähemmän hyvää tarkoittamain porvarillisten naisten alamain yhteiskuntareformien kautta. Joka ennakkoluulottomasti ja johdonmukaisesti ajattelee ja joka perinpohjin tutkii naiskysymystä — tarkoin huomattava: koko naiskysymystä eikä vaan porvarillista — sen täytyy, samoin kuin jokaisen, joka yhteiskunnallista kysymystä vakavuudella tutkii, välttämättömästi johtua sosialidemokratiaan. Me emme suinkaan toivo, sanoo tekijä esipuheensa lopuksi, että voisimme voittaa porvarillisia naisia puolellemme. Liian syvälle on heihin juurtunut luokka-itsekkäisyys, jota vuosisatoja on vireillä pidetty, liian syvälle elämäänsä ja ajatuksiinsa oman luokkansa edut ja intressit. Mutta kenties tulee heille kuitenkin joskus aavistus siitä, että löytyy jotain suurempaa, jotain liikuttavampaakin onnettomuutta mailmassa, kuin heidän säätynsä tyytymättömät tyttäret; että heidän piiriensä ulkopuolella käydään taistelua, joka on totisempaa ja pyhempää kuin muotiriidat ja että tuo innostuksen tuli, joka lopullisen voiton takaa, ei ole sieltä etsittävissä, missä yksityiset ihmiset haaveilevat sitä tai tätä, vaan sieltä, missä miehet ja naiset yhdistetyin voimin taistelevat suuren päämäärän hyväksi. Ja tuo suuri päämäärä on: ihmiskunnan vapauttaminen taloudellisesta ja siveellisestä orjuudesta.
| * | * | |
| * |
Kuten siis tunnettu, eivät työläisnaiset tahdo käsikädessä käydä porvarillisten naisten kanssa eivätkä olla heidän kanssaan missään yhteistoiminnassa. Tätä menettelytapaa eivät porvarilliset naiset ymmärrä. He niin vähän tietävät työläisnaisten elämästä ja yleensä sossalidemokratiasta.
He viittaavat Englantiin ja sanovat, että siellä työläisnaisten kysymystä katsellaan puhtaasti taloudellisena kysymyksenä ja että siellä porvarilliset naiset ja työläisnaiset käyvät hyvässä sovussa käsikädessä. Se on kyllä totta. Englannin valistunut porvaristo on tosiaankin jo pitkän aikaa tutkinut ja auttanut työntäen pyrinnöitä. Porvarillisiin jopa ylimysmielisiin piireihin kuuluvat naiset ja miehet ovat uhranneet paljon rahaa, aikaa ja voimia työläisnaisten ja työläismiesten ja yleensä ammattiyhdistysten hyväksi ja ovatpa saaneet luottamustakin osakseen näiden puolelta. Mutta tämän kaiken ovat porvarilliset tehneet ainoastaan joko sentähden, että heillä on tarve käyttää vapaata aikaansa hyödyllisesti, tai sentähden, että he tahtovat menetellä muodin mukaan. Mutta miten vähän nämä porvarilliset ovat ymmärtäneet työläisnaisten tarpeita, osottaa se seikka, että melkein kaikki vapaamieliset naisyhdistykset, luvultaan useita tuhansia, ovat erittäin innokkaasti vastustaneet työläisnaisten suojeluslainsäädäntöä koska siten muka »työläisnaisten vapaus» tulee sorretuksi. Erittäin kuvaavaa on myöskin se, että he usein parlamenttivaaleissa ovat äänestäneet vanhoillisten ehdokkaita. Mutta vielä pahempi on se välillinen vaikutus, jonka he ovat aikaan saaneet. Porvarillisten naisten osanotto työläisnaisten liikkeeseen on nimittäin heikontanut näiden joukkojen luokkatietoisuutta ja yhteishenkeä. Eikä Englannin työläisten taloudellinen asema ole suinkaan kadehdittavaa. Kurjuus siellä kun yhä vaan enenee!
Vielä sanovat porvarilliset naiset usein, että ovat sangen huvitettuja köyhälistön naisten vapautuspyrinnöistä. Mutta kuka ei sitten olisi »huvitettu» siitä nykyään? Toiset ovat sitä pelosta, kun huomaavat, miten sorretut joukot uhkaamina pyrkivät valoa kohti, toiset ovat sitä taas säälistä, sillä heitä vastaan irvistää kaikkialla kurjuuden haamu. Heidän tarvitsee ainoastaan avata silmänsä nähdäkseen, miten kaikkein syyttömimmät sortuvat kurjuuden uhriksi. Mutta haihattelevista tunteista ja kauniista puheista on vielä pitkä askel vakavaan työhön. Kyllä porvarien naiset ovat tehneet paljo koreita päätöksiä, kun innostuksen aallot ovat korkeina kuohuneet, mutta vähän heiltä on toimintaan jäänyt alkaa.
Kauniilla sanoilla ei ihmiskuntaa kuitenkaan paljoakaan eteenpäin auteta, siihen tarvitaan vakavaa, johdonmukaista työteliästä toimintaa. Yksin sosialidemokratia kykenee siihen kyllin tarmokkaasti, vaan ei porvarilliset naiset jotka eivät sosialidemokratiasta mitään tiedä eivätkä myöskään mitään tahdo tietää.
Porvarillisiin naisiin vaikuttaa heidän sanomalehdistönsä vielä enemmän kuin porvarillisiin miehiin. Heidän vaillinaisen maailman- ja elämänkokemuksensa johdosta jäävät he niin naiveiksi ja kehittymättömiksi, että uskovat kaikkea mitä vaan heidän sanomalehdissään on präntätty. Porvarillisilla naisilla on siis sangen huono käsitys noista »kumouksellisista» s. t. s. sosialidemokrateista, ja suurimmaksi osaksi juuri sentähden, kun heidän sanomalehdistönsä aina näitä morkkaa ja soimaa.
Jos heille lapsuudessaan tulee uskonnollisia epäilyksiä, sanotaan heille: »sellaisia ei saa ajatella»; jos he myöhemmin rupeavat epäilemään yhteiskuntajärjestyksen oikeudellisuutta, niin huutaa heidän sanomalehtensä, heidän miehensä, heidän yhteiskuntaluokkansa heille samalla tavalla ja suurin osa porvarillisia naisia — nuo suuret lapset — tyyntyvät ja uskovat mitä heille sanotaan.
Meidän vastustajaimme varastossa on paljon sellaisia syytöksiä, joita he vähän väliä heittävät meidän silmillemme ja joilla he luulevat meidät lannistavansa. On huomattu, että juuri porvarilliset naiset ovat kaikkein herkimpiä näitä syytöksiä uskomaan. Näytteeksi olkoon tässä muutamia, joita vastustajamme useimmiten käyttävät ja jotka naisia ehkä enimmän peloittavat.
Vastustajamme sanovat: »Sosialidemokratia tahtoo hävittää perheen, se saarnaa vapaata rakkautta, se tahtoo riistää lapset äidiltään, viedäkseen ne valtion kasvatuskasarmeihin».
Eivät ainoastaan arvostelukykyä vailla olevat porvarilliset naiset usko tätä väitettä ja tunne itseänsä sen kautta loukatuiksi, vaan myöskin korkeammalla sivistyskannalla olevain naisten olen kuullut sanovan: »Sosialidemokratian muun ohjelman kyllä voin hyväksyä, muua perheen hävittämistä, sitä minä en salli».
Miten sen asianlaita sitten oikeastaan lienee?
Katsokaamme erilaisten yhteiskuntaluokkain perheitä: jos sosialidemokratia todella tahtoo perheen hävittämistä, niin sillä on enään hyvin vähän tehtävää jälellä. Sillä perhehän on jo hajonnut. Kapitalismi on sen hajottanut. Paljon ihmisonnea on se uhrikseen vaatinut. Harvassa löytyy niitä, jotka ovat voineet oikean onnensa säilyttää. Ylemmissä yhteiskuntapiireissä ei enimmäkseen avioliitto riipu molemmin puolisesta rakkaudesta, vaan varallisuudesta. Täytyy säädynmukasesti elää; vasta myöhemmin saa mies viran tai muun aseman, jolla hän perhettään voi elättää. Jos hän nuorena tahtoo mennä naimisiin, niin täytyy hänen sydämmensä olla niin harjotettu, että se komennuksen mukaan kiintyy sellaiseen tyttöön, jolla on suuret myötäjäiset. Jos sydän ei ole sellainen, tarjoutuu hänelle kaikkialla niin sanottu »ostettu rakkaus», joka todellisuudessa on paljoa halvempaa kuin lain kautta vahvistettu avioliitto kaikkine seurauksineen, kotoisine puutteineen ja lapsenitkuineen. Ja jos todella säädynmukainen rakkauden tunne molemmat on sattumalta yhdistänyt niin miten usein se on ainoastaan hetkellinen hurmaus, jota seuraa pitkä ja tuskallinen valveutuminen! Porvarillisten tyttäret kasvatetaan niin paljo kuin mahdollista eroitettuina pojista ja nuorukaisista. Ainoastaan talvimarkkinoilla, tanssiaisissa ja seurapiirissä, missä he kumpikin ovat sekä sisällisesti että ulkonaisesti pyntättyinä (s. t. s. teeskennellyin puheenparsin), annetaan heidän toisiaan kohdata. Vasta avioliitossa oppivat he tuntemaan tarkemmin toisensa ja silloin useimmiten molempain mitä epämieluisimmaksi hämmästykseksi. Toisinaan ottavat nämät onnettomat avioeron; mutta tavallisesti laahaavat he läpi elämänsä nöyrästi toinen toistaan ja antavat välinpitämättömyydessä ja vastenmielisyydessä siitettyjen lapsien kasvaa synkässä perhe-elämän ilmassa, josta puuttuu kaikki se, mikä avioliiton todella avioliitoksi tekee: molemminpuolinen rakkaus ja yhteiset harrastukset.
Kun kapitalismin vaikutus porvarillisten avioliittoon on välillinen, on sen vaikutus köyhälistön perhe-elämään sen sijaan suora ja välitön.
Köyhälistöön kuuluvat mies ja nainen löytävät helposti toisensa, sillä »säädynmukainen» proletarien elämä ei vaadi mitään kapitalia. Enimmäkseen tuntevat he toisensa jo tarkoin ennen avioliittoa ja kummallakaan ei ole korkeampaa sivistystä. Mutta minkälaiseksi muodostuu perhe-elämä? Mies työskentelee 12–13 tuntia ja vielä enemmänkin tehtaassa, rakennuksella tai työpajassa päivittäin; nainen seisoo aamusta aikasesta iltaan myöhään joko kotiteollisuudessa tai on hän myöskin tehtaassa. Niukan päivällisen vie hän usein miehelleen työmaalle, missä tämä jonkun puun varjossa tai jonkun uutisrakennuksen pahalta löyhäävässä kellarissa tai muussa samanlaisessa »ruokasalissa» hätäisesti nielasee sen, voidakseen edes vähän levätä päälle. Kun hän tulee kotiin, löytää hän kylmän, synkän rakennuksen, ja kohtaa aikaisin vanhentuneen väsyneen vaimon. Usein näkee hän vielä kalpeat lapsensa, joille ei hänellä ole mitään hauskaa sanottavaa. He nimittäin pyytävät leipää. Jos hänelle tulee työnseisauksen kattna vapaata aikaa, ei häntä voi silloinkaan perhe-elämä ilahuttaa, sillä puute irvistää hänelle autiossa kodissa, hänen lapsiensa laihoista kasvoista ja vaimonsa kyyneltyneistä silmistä. Häneltä puuttuu alkeissivistystä ja jouto-aikaa voidakseen henkisesti kehittyä, puuttuu myös ystävällistä huonetta, jossa mielellään viettäisi hiljaisen illan henkisen työn ääressä. Ja tämä sama yhteiskunta, joka riistää häneltä kaikki mahdolliset henkiset ilot heittää häntä kivellä, niinpian kuin hän tuon painon alla koettaa epätoivoista asemaansa väkijuomilla unhottaa.
Ja mitä tulee köyhälistön lapsista? Heidän äitiensä huono ravinto ja epäterveelliset elämäntavat vaikuttavat sen, että lapsista tulee heikkoja ja kivulloisia. Ensimmäisinä elämänvuosinaan eivät he saa osakseen tarpeellista huolenpitoa, sillä äidin täytyy jo 1–8 viikon kuluttua synnytyksen jälkeen mennä jälleen tehtaaseen, vieläpä pakottaa hänet katkera puute aikaisemminkin ompelukoneen tai pesupunkan ääreen. Siitä seuraa se, että köyhälistön lapsia kuolee jo ensimmäisellä ikävuodella 30 pr. jota vastoin varakasten vanhempain lapsia ainoastaan 8 pr.
Ne, jotka jäävät elämään, saavat osakseen vaan vähän tuosta paljon kiitetystä ihmiselämän onnenajasta, lapsuudesta. He eivät kasva perheen helmassa vanhempainsa hoitamina ja suojelemina, vaan kadulla ja pihamaissa, kaikille pahoille ja siveettömille tavoille alttiiksi annettuina. Eivät he voi sitäkään vähäistä henkistä ravintoa sulattaa, jonka he koulussa saavat, sillä heidän täytyy aamulla aikaseen ennen kouluun menoa ja illalla myöhään tehdä kaikenlaista palvelusta, tai jo nuoruusvuosinaan kotona työskennellä jossakin kotiteollisuuden haarassa.
Tänkaltaista on perhe-elämä todellisuudessa ja tämänkö perhe-elämän tahtoo sosialidemokratia hävittää?
Se saarnaa »vapaata rakkautta», sanotaan. Löytyykö mitään kauniimpaa sanaa kuin tämä, kun me käsitämme sen ostetun ja pakotetun rakkauden vastakohtana. Sellainen vapaa rakkaus, jota meidän vastustajamme tällä sanalla ymmärtävät ja etenkin juuri meidän miespuoliset vastustajamme, vallitsee juuri nykyaikana. Miehellä on vapaus, vähintäkään porvarillista kunniaansa alentamatta, seurata »rakkauttaan» s. t. s. himojaan. Hän voi viattoman tytön vietellä, hän voi kunniallisena puolisona ja perheen isänä kodin ulkopuolelta löytää vähästä rahasta »rakkautta» niin paljon kuin haluttaa.
Kun me puhumme vapaasta rakkaudesta, niin emme me tarkoita sitä, että työnantajat saisivat vapaasti pitää vaimoinaan työssään olevia työläisnaisia, vaan sitä, että miesten ja naisten tulee valita toisensa rakkaudesta, riippumattomina kaikista taloudellisista oloista. Ainoastaan sellaista voi sanoa todelliseksi, siveelliseksi avioliitoksi, ainoastaan sellaisessa kasvatetaan lapset siveellisesti puhtaina. Samasta syystä vaadimme me avioeron saannin helpottamista, sillä jos ei avioliitossa mikään muu miestä ja vaimoa liitä toisiinsa kuin jonkun virkamiehen siunaus, on se vaan laillistettua prostitutsionia.
Koska nykyisen yhteiskuntajärjestyksen pohjalla on näitä kysymyksiä mahdoton heti ratkasta, niin vaatii sosialidemokratia eräitä lain muutoksia ja yhteiskunnallisia reformeja, jotka kysymyksen lopullista ratkasua tulevat helpottamaan.
Se vaatii kahdeksantoista työpäivää sekä miehille että naisille. Vasta sitte kun se on saatu, tulevat vanhemmat siihen asemaan, että he edes vähän voivat työskennellä lastensa hyväksi. Miehelle ja vaimolle tulee silloin, ei ainoastaan aikaa vaan myöskin ruumiillista voimaa ja halua kehittämään itseänsä henkisesti.
Mitä lapsiin tulee, niin vaatii sosialidemokratia kaikille lapsille pakollista kansakoulun käyntiä, yhdentekevää missä asemassa vanhemmat sitte ovat; se vaatii opetusta maksuttomaksi ja opetusvälineitä ilmaiseksi kaikissa oppilaitoksissa. Nälkäiset koululapset, joita ainoastaan henkisellä ruualla ravitaan, ovat vain pilkaksi meidän »sivistyneelle» vuosisadallemme. Ja aivan surullisen hullunkuriselta täytyy sen jokaisesta oikein ajattelevasta näyttää, että henkinen sivistys ei riipu oppilaan kyvystä, vaan hänen vanhempainsa rahapussista. Miten usein porvarillisten vanhempain pojat vaivalloisesti laahaavat itseään läpi lyseon ja jälkeenpäin ovat rasituksena kaikille, jotka tulevat heidän kanssaan tekemisiin, sen sijaan, että heistä olisi voinut tulla aivan erinomaisen hyviä suutareita, räätäleitä tai muita käsityöläisiä. Ja kuinka usein luonnonlahjat, jotka mailman henkistä rikkautta enentäisivät, ovat köyhälistön lapsissa jo siemeninä tukahutetut. Niin moni joutuu tehtaaseen koneen ääreen, vaikka hänen oikea paikkansa oikeastaan olisi ollut yliopiston opettajana.
Muutamain porvarillisten naisten silmissä kummittelee vielä lisäksi valtion kasvatuslaitos. Ikäänkuin ei nykyään porvarillisten lapset suurinta osaa päivästään viettäisi yleisissä sivistyslaitoksissa. Ja ikäänkuin eivät lukemattomat vanhemmat pitäisi sitä suurimpana onnena, että voivat lapsensa lähettää muutamiksi vuosiksi kotoa pois johonkin opettavaan laitokseen. Ja sitä eivät he tee ollenkaan siitä syystä, että tahtoisivat vahingoittaa heitä, vaan koska he huomaavat että sivistyneiden opettajain kasvatus on heidän lapsilleen edullisempaa, kuin vanhempain enemmin tai vähemmän puutteellinen kasvatus kotona.
Sosialidemokratian vaatimukset työväen suoieluslainsäädäntöön nähden — tuo jo ennen mainittu normaalityöpäivä, normaalipalkka y. m. — eivät suinkaan ole syntyneet vihamielisyydestä perhettä kohtaan, päinvastoin perheen eheyden säilyttämiseksi.
Sietää myöskin samassa yhteydessä tulla mainituksi, että sosialidemokratia ei tahdo perhe-elämää palauttaa vanhaan muotoon, jossa se satavuotta takaperin oli, sillä taloudellinen kehitys ei kulje taaksepäin. Entisen perheen perustus oli siinä, että nainen oli kodin tuotantovoimana; tämän kautta muodosti melkein aina jokainen koti itsenäisen valtakunnan. Nykyään on perheen äidiltä teollisuus ottauut suurimmaksi osaksi pois hänen työnsä. Kehityksen edistyessä tulee varmaan tuo viimeinenkin kohta katoamaan, joka niin sitkeästi on naisia pitänyt kotiin kahlehdittuna, nimittäin kyökki. Myös tämän pienteollisuuden sijalle astuu suurteollisuus, kuten Amerikassa on jo tapahtunut.
Toinen syytös, jonka porvarilliset naiset sosialidemokratiaa vastaan tekevät, on se, että se muka »tahtoo hävittää uskonnon».
Kiitos kasvatukselleen, ovat naiset uskonnollisempia kuin miehet s. t. s. he ovat tavanmukaisen, sovinnoisen uskonnon sitomia, uskonnon, jonka kanssa todellisella uskonnolla ja erittäinkin kristinuskolla on sangen vähän tekemistä.
Sosialidemokratia selittää uskonnon yksityisasiaksi, ja täytyy myöntää, että se sillä tekee uskonnolle suuren palveluksen. Ja eikö uskonnon pitäisi olla jokaisen yksityisen vakaumuksen asia? Eikö se ole aivan uskonnon pilkkaamista, että sitä virkateitse määrätään ja pakotetaan? Kaikkialla pidetään teeskentelijää mitä halveksittavimpana ihmisenä. Mutta mitä tulee meidän ajatella valtiosta, joka alamaisiaan pakottaa teeskentelyyn. »Hedelmistään heidät tunnetaan», sanotaan uudessa testamentissa, eikä siitä palveleeko sitten Jehovaa, Kristusta, Buddaa tahi ei usko mihinkään persoonalliseen Jumalaan. Sosialidemokratia ei siis tahdo hävittää uskontoa; se tahtoo tehdä sen vaan jokaisen yksityisasiaksi, sydämmen asiaksi, se tahtoo, että jokainen ihminen seuraisi estämättä vakaumustaan, yhdentekevää jos hän sitte on kristitty tai ateisti, muhamettilainen tai pakana.
Yhtä perätön kuin tämä, on myös se syytön, että sosialidemokratia muka ainoastaan verisen vallankumouksen kautta tahtoisi saada itselleen vallan. Vaikka juuri sosialidemokratia estää väkivaltaisuuksia. Juuri se työskentelee noitten syvien rivien kasvattamiseksi ja kehittämiseksi, niin että vallankumous, s. t. s. meidän kapitalistisen yhteiskuntamme muuttuminen sosialistiseksi, pantaisi täytäntöön rauhallista tietä. Mutta yläluokka huutaa: tahdotaan sosialidemokratiaa jo tänäpä valtaan saattaa. Nähtävästi ne, jotka tällaista saarnaavat, toivovat tällaisilla luulotteluilla voivat kääntää ihmisten mielipiteet sosialidemokratiaa vastaan. Vaikka juuri sosialidemokratiaa ja sen levittämää sivistystä he saavat kiittää siitä, että sorrettujen suuret laumat ovat niin kärsivällisiä, etteivät heti ryhdy verisellä vallankumouksella kapitalismia kukistamaan, vaan tyytyvät askel askeleelta menemään eteenpäin.
Kun me sitten olemme tämän porvarillisten naisten vastaväitteen kumonneet, niin sanotaan melkein aina: »Niin, paperilla kyllä saattaa kaikki olla siten, mutta todellisuudessa on aivan toisin. Siellä taistellaan mitä kiukkuisimmalla tavalla, siellä meidän tarkoituksemme aina epäillään, vaikkakin ne olisivat hyvin aijottuja».
Tähän huomautamme ensiksi, että taistelua täytyy aina olla olemassa niinkauvan kuin ihmiset eivät ole enkeleitä. Ja toiseksi rohkenemme epäillä, tokko ne ovat sosialidemokratit, jotka häikäilemättömimmin taistelevat. Porvaristo panettelee sosialidemokratiaa paljoa rumemmalla tavalla, kaikellaisella vääryydellä jopa raakuudellakin koettaa se yksityisiltä sosialidemokrateilta riistää sekä leivän että kunnian. Ja juuri ne tekevät tällaista, jotka ovat saaneet sivistystä ja hyvän kasvatuksen.
Köyhälistö ei tunne hienostelua, se sanoo mitä sen sydämmellä on ja on aivan ihmeellistä, että se, nähdessään vastustajainsa rikkauden silmäinsä edessä yhä kasvavan sekä oman kurjuutensa vaan yhä lisääntyvän, ei paljon pahemmalla tavalla osoita vihaansa. Sivistyksen ja rikkauden mahtia vastaan täytyy sen taistella vähäsillä voimillaan. Nuo »yhtäläiset oikeudet» jotka valtio kaikille alammaisilleen muka takaa, ovat työläiselle vaan paperilla. Se kohtelu, jonka porvarillinen naisliike saa osakseen, on sangen kuvaava ja todistaa nämät sanat oikeiksi. Porvarillisia naisyhdistyksiä ei vainota ja vieläpä heidän yleiset kokouksensakin jäävät poliisin vartioimista vaille, jotavastoin työläisnaisten yhdistykset hajoitetaan kaikenlaisten tekosyitten perusteella.
Kun sellaisia tapahtumia näkee edessään, on se hyvinkin käsiteltävissä, että sosialidemokratiset miehet ja naiset eivät aina esiinny »hienolla tavalla», vaan siten, että se toisinaan lonkkaa. On myös luonnollista, että porvarillisten naisten mahdollisesti hyväätarkoittaviakin harrastuksia epäluulolla katsellaan. Työväki ei ole tähän asti tottunut saamaan tältä taholta tukea vaatimuksilleen.
Köyhälistöä on kyllä kestitty jonkinlaisella hyväntekeväisyydellä. Mutta meidän työläisemme ovat tulleet sille siveellisen tietoisuuden asteelle, että he arvosta ja armelijaisuudesta tullutta hyväntekeväisyyttä katselevat solvauksena. Myöskin tietävät he, että hyväntekeväisyys vahingoittaa yhtäläisesti antajan kuin vastaanottajankin luonnetta: almujen antamisella nukuttaa antaja omantuntonsa, hän tulee ylpeäksi ja itseensä tyytyväiseksi, vastaanottaja tulee taas riippuvaiseksi antajasta, hän kadottaa rohkeutensa ja luottamuksen omiin voimiinsa.
Jos porvarilliset naiset tahtovat kuten he aina kaunopuheliaasti lupaavat »köyhiä sisariaan» auttaa, niin tulkoot riveihin. Ei kuitenkaan arvollisina suojelijoina eikä hyväntekijöinä, vaan samanarvoisina taistelutovereina kuin nekin, jotka riveissä ennestään ovat.
Naiskongresseissa on lausuttu toivomuksia, että porvarillisten naisten tulisi liittyä työläisnaisten liikkeeseen. Tämän toivomuksen täyttyminen on kuitenkin vaikea, ei ainoastaan näiden porvarillisten naisten epäileväisyyden ja kykenemättömyyden tähden, vaan myöskin proletarinaisten oikeutetun epäluulon tähden. Kuka takaa, etteivät nämät uudet tulokkaat käyttäisi vaikutusvaltaansa joko enemmän tai vähemmän oman poliittisen puolueensa hyväksi, kuten Englannin porvarilliset naiset tekivät. Myöskin on porvarillisella naisliikkeellä omalla alueellaankin vielä niin paljon tekemistä ja tuskinpa niin pienestä joukosta totiseen taisteluun voimia riittäisikään. Sosialidemokratia ei odota heiltä paljoa apua, vaikkakin on se sosialidemokratia, joka heidänkin vaatimuksiensa puolesta on voimakkaimmin taistellut.
Se on ainoa puolue, joka vaatii kummankin sukupuolen yhdenvertaisuutta. Sosialidemokratia vaatii yleistä, yhtäläistä, välitöntä vaali- ja äänioikeutta sukupuoleen katsomatta. Se vaatii kaikkien rajoitusten poistamista, jotka asettavat naisen yleis- tai yksityisoikeudellisessa suhteessa ala-arvoisempaan asemaan kuin miehen.
Myöskin on se sosialidemokratia, joka vaatii taattua kokoontumisvapautta niin miehille kuin naisillekin ja erittäinkin maalaistyöväestölle ja palvelijattarille, jotka tähän saakka ovat olleet melkein kaikkia oikeuksia vailla. Tähän asti ei mikään muu, ei myöskään ne porvarillisen naisliikkeen asianajajat jotka niin lempeästi puhuvat noista »sisarraukoistaan», ole tehneet työläisnaisten hyväksi niin paljon kuin sosialidemokratia. Se on jo vuosikausia vaatinut m. m. naispuolisia tehtaantarkastajia.
Sosialidemokratia on, mikäli se meidän lainsäädäntömme mukaan on ollut mahdollista — porvarilliset lakimääräyksethän eivät ole myöntäneet naisille kansalaisoikeuksia — toteutuvat puolueensa sisäpuolella naisten ja miesten tasa-arvoisuuden. Meillä sosialidemokratien keskuudessa on miehissä ja naisissa luottamushenkilöitä, kongresseissamme ja puoluepäivillä sekä miehiä että naisia edustajina; ammattiyhdistykset ovat avoinna niin miehille kuin naisille. Naiset ottavat osaa valtiolliseen agitationiin, ja kun porvarillinen nainen tuskin uskaltaa miehensäkään kuullen valtiollista kysymyksistä mielipidettään lausua, koska vastaukseksi tulee joko sääliväisen pilkallinen olkapäitten kohotus tai kiukkuinen »mitä sinä siitä ymmärrät», puhuvat sosialidemokratien kokouksissa naiset samoin kuin miehetkin ja heidän puheilleen annetaan sama arvo kuin miestenkin puheille. Vaalien edellä jakavat naiset vaalilippuja ja lentokirjasia sekä kulkevat agitationi-matkoilla talosta taloon, jollaiseen hommaan eivät porvarilliset naisasian ajajat vielä tähän saakka ole ryhtyneet. On yleensä helpompaa vaatia kaikuvissa puheissa oikeuksia, kuin niitä saatuja oikeuksia tarpeeksi hyvällä tavalla käyttää.
Kun me nyt olemme nähneet, että sosialidemokratia kannattaa useita porvarillisen naisliikkeen vaatimuksia, ja niitä tarmolla puolustaa, kuten kaikkia vapautuspyrinnöitä, on se porvarilliseen naisliikkeesen nähden kuitenkin tietoinen siitä, että niitten vaatimusten toteutuminen, joita tämä ajaa, ei voi naiskysymystä suinkaan ratkasta, vaikkakin sen ratkasemista jonkun verran helpottaa. Kuten köyhälistön keskuudessa naisten tunkeutuminen teollisuusalalle on proletarien lukumäärää lisännyt sunnattomassa määrässä, painanut palkat alas, avannut hurjan kilpailun mjesten ja naisten välille, niin samallainen näytelmä tulee uudistumaan porvaristonkin keskuudesta, niinpian kuin naiselle tehdään kilpailu miesten kanssa mahdolliseksi. Sivistynyt köyhälistö tulee kauhistuttavassa määrässä lisääntymään ja silloin voivat henkisen työn tekijät ehkä tuntea itsensä solidarisiksi ruumiillisen työn tekijöiden kanssa.
Valtiollisten oikeuksien ulottaminen naisiin tulee vahvistamaan niitten lukua, jotka ottavat osaa valtiolliseen taisteluun. Se luulo on aivan väärä, että naiset voisivat muodostaa jonkinlaisen muista puolueista riippumattoman taistelujärjestön tai puolueen, ja taistella miehiä vastaan. Naiset asettuvat, niinpian kuin tulevat saamaan valtiolliset oikeudet, sen luokan puolelle, jonka keskuudessa ovat syntyneet ja kasvatuksensa saaneet.
Silloin tullaan myöskin huomaamaan, että ei löydy mitään yksipuolista naiskysymystä, vaan että se erottamattomasti on suureen yhteiskunnalliseen kysymykseen yhdistetty. Sosialidemokratia, joka tämän kaiken jo nyt näkee ei siis lopullisena tarkoitusperänään pidäkkään noita pikkuparannuksia, joista äsken oli puhe, vaan taistelee muuttaakseen tämän nykysen luokkavaltion kapitalistisine talousjärjestyksineen sosialistiseksi kansanvaltioksi, jossa tuotannon välikappaleet ovat kansan käsissä. Naisen vapauttaminen aineellisesta ja siveellisestä riippuvaisuudesta, palkkaorjuudesta ja prostitutsionista on ainoastaan tällä tavalla mahdollinen.
Eikö nykyiset olosuhteet ole aivan pilkaksi ihmiskunnalle? Eikö se ole aivan järkeä vastaan sotivaa, että miljoonat miehet ja naiset vuodesta vuoteen, aamusta varhasesta iltaan myöhään raastavat ja työskentelevät, ilman että heidän töitensä tulokset kuuluvat heille, vaan niille, jotka rahansa ja omaisuutensa mahdin avulla ovat voineet ne itselleen riistää? Että varastohuoneet ovat vaatteita ja kenkiä täynnä, aitoissa yltäkyllin viljaa ja jauhoja, mutta kuitenkin ne, jotka tämän kaiken ovat tuottaneet, näkevät vilua ja nälkää.
Kaikkien porvarillisten mielestä on kaikki tämä niinkuin ollakin pitää. Tätä yhteiskunnallista järjestystä kiittävät yksin suin sekä ne, jotka kristillistä rakkautta saarnaavat, kuin myös ne, jotka porvarillista oikeudellisuutta ylistävät.
Varmana voi kuitenkin pitää, että heidän lapsensa eivät tule käsittämään, mitenkä ne miehet ja naiset, jotka taistelivat itsensäuhraavasti ihmiskunnan vapauttamiseksi, joutuivat vihan ja vainon alasiksi, heidän kunniaansa loukattiin ja heidät heitettiin rikoksentekijöinä vankeuteen. Mutta sen he tulevat myöntämään ja käsittämään, että taisteleva köyhälistö ei ole vapauttanut ainoastaan itseään kapitalismin painon alta, vaan vapauttamalla koko ihmiskunnan, on se tehnyt laupeudentyön myöskin entisille vihollisilleen.