Julkaistu: »Der Marxismus als proletarische Lebenslehre». E. Laub, Berlin 1923.
Suomennos: Toisesta saksankielisestä painoksesta Toivo S. Järvinen
Lähde: »Marxin oppi köyhälistön elämänohjeena». Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, Työväen kirjapaino, Helsinki 1930
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tuskinpa missään Karl Marxin jatkuva merkitys juuri nykyajalle, jolloin sosialistinen tietoisuus on kärsinyt niin monia heikentymisiä, ilmenee selvemmin kuin siinä, että hänen vaatimuksensa tietoisuuden uudistamisesta vielä tänäkin päivänä on päävaatimus, joka jokaisen marxilaisen on asetettava itselleen. Sillä se on jäänyt marxilaisuuden kaiken teoreettisen ja vallankumouksellisen työn johtolangaksi oltuaan Karl Marxin koko ajattelun ohjeena ja saatettuaan sen vaikutukseltaan vallankumoukselliseksi. Alkaen ensimmäisestä ohjelmakirjoituksesta »Deutsch-Französische Jahrbücher» julkaisussa aina »Pääoman» loppunidokseen saakka kohtaamme kaikkialla tämän hänen pyrkimyksensä selvyyden saavuttamiseen itselleen, yhteiskunnan kokoonpanoa koskevan oman arvostelun suorittamiseen tunkeutumalla asian ytimeen, sellaisena kuin se kätkeytyy jokapäiväisen, pinnallisen yhteiskunnallisen elämän verhoon. Tämän Marxin pyrkimyksen tuloksena on hänen kuuluisa kapitalistisen järjestelmän taloudellinen analyysinsä. Ja suorastaan sen motoksi voidaan merkitä, mitä Marx jo toimintansa alussa kirjoitti: »Tietoisuuden uudistaminen ei ole muuta kuin että maailma saatetaan oivaltamaan oma tietoisuutensa, että se herätetään tajuamaan itsensä, että sille selvitetään sen oma toiminta.»
Toteuttaessaan tätä pyrkimystään omakohtaisen selvyyden saavuttamiseen Marx onnistui paljastamaan kapitalistisen maailman sisäisen lainmukaisuuden, jonka hän osoittaa pohjautuvan taloudellisiin luokkavastakohtiin. Mutta hän osoittaa vielä lisäksi tämän taloudellisen luokkavastakohtaisuuden ulottavan vaikutuksensa puhtaasti taloudellisen elämän ulkopuolellekin, niin että se on painanut leimansa kaikkiin yhteiskunnallisen elämän (poliittisen, moraalisen, taiteellisen, tieteellisen j.n.e.) muotoihin. Ja tämä ilmenee jo itsensä tietoisuuden uudistamisvaatimuksenkin suhteen, koskapa köyhälistön täytyy ottaa se vastaan toisin kuin porvariston.
Tällä tietoisuuden uudistamisella on nimittäin sellainen itsestään luokkavastakohtaisuudesta johtuva ominaisuus, että se ei suinkaan ole mahdollinen jokaiselle luokalle samalla tavoin, koska sitä ei toivota kaikkialla samalla tavoin. Samoinkuin vallassaolijain luokkaedut vaativat pitämään voimassa hallittavien kuvitteluja etujen yhtäläisyydestä ja hallitsevien hyväntahtoisuudesta, samoin on myös heidän ideologiassaan tärkeänä tekijänä, että he näihin kuvitteluihin itse uskovat sekä torjuvat kaiken niihin kohdistuvan kritiikin ilkeämielisenä parjauksena tai nihilistisenä epäilynä. Hyvä usko oman poliittisen yliherruuden ja taloudellisen riiston oikeuteen on täten porvarillisen ajatustavan voimakkaasti vaikuttavana psykologisena lähtökohtana, s. o. se saa aikaan, että ajatus ja tunne tottuu pitämään kaikkea, mikä on porvariston etujen mukaista, ilman muuta totena ja hyvänä, vieläpä itsestään selvänä. Tällä tavoin on kaikki arvostelu jo ennakolta psykologisesti mahdotonta tai ainakin aivan hedelmätöntä, koska kyky tai joka tapauksessa tahto siihen puuttuu. Arvostelu on psykologisesti mahdollinen ainoastaan silloin, kun se, vaikkakin sille yksityisseikoissa olisi annettava perään, yleensä kuitenkin on suotuisa. Mutta milloin sen täytyisi päättyä maaperän kaivamiseen omien jalkojen alta, silloin se on mahdollinen vain siinä tapauksessa, että ollaan jo halukkaat luopumaan tältä maaperältä.
Päinvastoin tulee tietoisuuden uudistaminen siellä, missä yhteiskunnallinen valistus tukee jonkin luokan kohoamispyrkimyksiä, suorastaan välttämättömäksi tämän luokan elämälle. Ja se selittää, miksi tietoisuuden uudistuksella, jonka Marx suoritti, on köyhälistössä luonnollinen maaperänsä. Sillä sen avulla saavuttaa proletariaatti oman yhteiskunnallisen tietoisuutensa sekä myöskin henkisen itsenäisyyden ja määrätietoisuuden.
Tämän kirjasen tarkoituksena on antaa tästä havainnollinen esitys. Se tahtoo osoittaa, miten itse asiassa Karl Marxin elämäntyö sen syvällisyydestä ja vaikeatajuisesta muodosta huolimatta elää proletariaatin elinkysymyksissä luonnollista elämäänsä, niin että jokainen proletaari voi ymmärtää marxilaisuusperusajatukset, vieläpä omaksuu sen elämänsä ja tarkoituksensa todellisena selityksenä. Tässä mielessä on marxilaisuus proletaarinen tiede: ei niin, että se pätee vain proletariaatille, vaan sellainen tiede, jonka vaikutus on proletariaatin hengen mukainen ja jota senvuoksi niiden on mahdotonta arvostaa ennakkoluulottomasti, joiden täytyy tätä henkeä pitää itselleen vihamielisenä ja heidän käsityksensä mukaan järjettömänä. Varmastikin — tieteellinen totuus on puolueetonta, mutta sen yhteiskunnalliset johtopäätökset vaativat kannanmääräämistä; ja siinä eroavat ajatuskannat viime kädessä luokkien elinetujen mukaan. Kuitenkin kuuluu vielä tuohon tieteen puolueettomaan totuuteen ja sille pohjautuvaan yhteiskunnallisen tietoisuuden uudistamiseen tieto siitä, että sen käsitykset sosiaalisen lainmukaisuuden alueella kulkevat proletariaatin kehitys- ja vapautumispyrkimysten suuntaan. Senvuoksi marxilainen oppi ja köyhälistön elämänkokemus muodostavat suuren ja eroamattoman yhteyden, jossa toiselta puolen teoria pohjautuu elävään yhteiskunnalliseen kokemukseen ja toiselta puolen tämä kokemus saa perinpohjaisen valaistuksen sekä orientoituu teorian avulla. Marxilaisuudessa on näin toteutunut, mitä Marx kerran kirjoitti filosofiasta: »Samoinkuin filosofia saa proletariaatista aineelliset, samoin saa proletariaatti filosofiasta henkiset aseensa.» Marxilaisuus ja proletariaatti kuuluvat yhteen kuin sielu ja ruumis, kuin sana ja teko, kuin tietoisuus ja elämä. Siksipä Marx — abstraktinen ajattelija — elää voimakkaimmin proletariaatin tajunnassa.
Wien, helmikuussa 1923.
Esilläoleva kirjanen ilmestyy täten oleellisesti muuttamattomana. Alkulause, joka aikaisemmassa asussaan oli jonkinverran vaikeatajuinen, on nyt saatettu uuteen, toivottavasti helpommin käsitettävään muotoon.
Wien, syyskuussa 1926.
Maaliskuun 14 p:nä 1883 kuoli Lontoossa mies, jonka nimi sittemmin on kaikunut ympäri maailman, mies, joka miljoonille sorretuille ihmisille on tullut rakkaaksi ja jonka ajatuksellinen ja historiallinen vaikutus on yhä vain lisääntymässä: Karl Marx. Ja tämä mies, jonka vaikutus on niin suuri, ei kuitenkaan kuulunut ihmiskunnan korkeimpiin. Hän ei ollut mikään purppurassa syntynyt lapsi, vaan polveutui päinvastoin vaatimattomasta porvarillisesta eikä edes hyvinvoivasta juutalaisperheestä. Hän ei ollut mikään ruhtinas, jolla on maita ja kansoja hallittavanaan, ei sotapäällikkö, joka armeijoja johtaen miekka kädessä pakottaa voitetut noudattamaan tahtoansa, vaan hän oli vain halpa kirjailija ja oppinut, joka lisäksi koko elämänsä ajan sai kamppailla puutetta vastaan, jolla ei ollut vaikutusvaltaisen ulkonaisen aseman tuottamaa valtaa eikä ylhäisiä suhteita, joiden avulla olisi saanut itsensä tunnustetuksi, ja jota lisäksi vainosi kaikkialla poliittisten vallanpitäjäin viha karkoittaen ja ahdistaen maasta toiseen, niin että hän lopulta vieraassa maassa, Lontoossa, eli työ- ja kärsimysrikasta maanpakolaisen elämää kuolemaansa saakka.
Mutta näihin Marxin ulkonaisen elämän synkkiin ja vieläkin katkeruutta herättäviin muotoihin, joista meille hänen kirjeenvaihtonsa Friedrich Engelsin kanssa antaa liikuttavan kuvan, kätkeytyi kuninkaallinen sisällys. Marx oli aikansa ajatustenvaltakunnan ruhtinas, hallitsija, jonka mahti ulottui kauas yli loistavilla valtaistuimilla pöyhkeilevien valtiaitten suurimmankin vallan. Sillä Marxin hallitsijavaltaa eivät rajoittaneet mitkään maiden rajat, vaan se tunkeutui koko maailmaan laskien sen voittavan ajatuksensa alaiseksi. Eikä tämä hallitsijavalta suinkaan päättynyt hallitsijan kuollessa, vaikka kuolema tavallisesti vaivuttaa ylpeimmänkin vallanpitäjän menneisyyden hämärään. Päinvastoin alkoi vasta Marxin kuoleman jälkeen hänen henkensä varsinainen vaikutus sen alkaessa nyt yhä varmemmin ja tuloksellisemmin tunkeutua myös porvarilliseen tieteeseen. Marxin kuollessa vuonna 1883 tunsivat porvarilliset oppineet häntä tuskin lainkaan tieteellisenä ajattelijana. Tämä mies, josta jo miljoonille proletaareille ympäri maailman oli tullut henkinen johtaja ja herättäjä, oli heidän mielestään enimmäkseen vain poliittinen agitaattori ja »sosialistinen kiihoittaja», jonka kanssa poliitikoilla ja kaikissa tapauksissa myös poliisilla oli enemmän tekemistä kuin tiedemiehillä. Marxin kuoleman jälkeen on asia muuttunut aivan toiseksi. Nyt on koko tieteellinen ajattelu hänen ajattelunsa, hänen asettamiensa tehtävien, hänen käsitemuodostuksensa vallassa; ja koko kansantaloustieteen ja sosiologian, historiatieteen sekä oikeus- ja valtiotieteen uudempaa kehitystä ei enää voida mitenkään irroittaa hänen vaikutuksensa alaisuudesta.
Karl Marxista on tullut myös joukkojen johtaja, toisenlainen ja suurempi kuin historian kaikki kuuluisat sotapäälliköt, Hannibal ja Caesar, Attila ja Tamerlan, Napoleon ja Hindenburg, jotka saattoivat johtaa joukkonsa ainoastaan hävitystyöhön ja joiden oli ajettava kansat toisiaan vastaan, kun sensijaan Marxia seuraten kaikkien maiden proletaarit, koko maailman kansat voivat yhtyä ja myös olivat yhtyneet aina maailmansodan hirveään kohtalonhetkeen asti; niin, hänen oppinsa, jonka sodan mielettömyys saattoi lyhyeksi ajaksi varjoon, on ainoa sotahuuto, joka jälleen kokoo ja yhdistää kaikkien maiden proletariaatin työhön uuden järjestelmän ja uuden, kaikille kuuluvan kulttuurin luomiseksi.
Tämä Marxin suurenmoinen vaikutus laajoihin kansanjoukkoihin näyttää ihmeeltä, kun muistamme olevamme tekemisissä ajattelijan kanssa, jonka opit eivät suinkaan ole helppotajuisia ja jolla, vaikka hän oli mestari kansantajuisenkin esityksen alalla, tieteelle ja politiikalle yhteisesti pyhitetyn elämänsä kiireisessä vilinässä oli vain vähän aikaa ja tilaisuutta esittää aatteitaan helppotajuisella tavalla. Miten tällaisissa olosuhteissa kuitenkin oli mahdollista, että hänen henkinen vaikutuksensa näin saattoi ulottua juuri työväkeen, siis niihin yhteiskuntakerroksiin, jotka nykyisen yhteiskuntajärjestelmän sisäisen rappiotilan vuoksi ovat estetyt saamasta mitään korkeampaa koulusivistystä ja jotka saattavat vain vaivalloisesti niukkoina lomahetkinään omaksua pienen osan aikakautensa henkisistä aarteista? Mitenkä on mahdollista, ettei Marxin nimi tänään ole proletaarille vain tyhjä kaiku niinkuin monien muiden suurten ajattelijain nimet, joita hän, kuten esimerkisi Kantia, kenties aralla kunnioituksella mainitsee, mutta jotka hänelle eivät merkitse mitään, koska hän ei tiedä mitään näiden ajattelijain toiminnasta eikä heidän työnsä merkityksestä?
Tämä johtuu siitä, että Marx on tieteellisessä työssään tutkinut ja esittänyt vain sitä, mikä määrää työläisen elämän ja kärsimykset, mikä sisältää hänen kohtalonsa ja toiveensa. Vanha kreikkalainen satu havainnollistaa tieteen syntyä ja valistavaa vaikutusta kertomalla, kuinka Prometheus astui ylös jumalien taivaaseen noutaakseen sen säteilevästä kirkkaudesta kipinän ja valaistaakseen sillä tietä kurjille kuolevaisille, jotka siihen saakka olivat saaneet harhailla ja haparoida pimeydessä. Marx oli proletariaatille tällainen Prometheus, joka toi valon kurjuutensa ja tietämättömyytensä pimeydessä kaksinkertaisessa orjuudessa vaeltavalle työväestölle. Ja se selittää hänen tavattoman vaikutuksensa laajoihin joukkoihin sekä hänen elämäntyönsä jatkumisen, niin kauan kuin ne ovat riiston, puutteen ja poliittisen sorron alaisina. Karl Marxin oppi ei ole pelkkää kirjanoppineisuutta, hänen ajatustyönsä ei ole sellaista, joka kuuluu vain opintokammioihin ja kirjastoihin ja jonka kanssa vain yliopistoilla on tekemistä. Ei, vaan se selittää laajojen joukkojen oman elämän, kuinka niiden täytyy nähdä elämänsä tehtaissa ja työpajoissa, myymälöissä ja pikkuteollisuudessa, pelloilla ja kaivoksissa kuluvan ja katoavan, millainen niiden asema on valtiossa ja yhteiskunnassa, mitä mahdollisuuksia niille yhteiskunta tarjoaa ja mitä tehtäviä niille siinä kasvaa. Karl Marxin tieteellinen työ on sanalla sanoen juuri sitä, minkä hän toimintansa alussa nerokkaan hengen määrätietoisuudella asetti elämäntyönsä tarkoitusperäksi: »aikakauden saattamista tietoiseksi taisteluistaan ja toiveistaan.» Hänen oppinsa saattaa ennenkaikkea työväenluokan perusteellisesti tietoiseksi omasta olemuksestaan ja tulevaisuudestaan, mutta sitäpaitsi se paljastaa yhteiskunnallisen elämän lait yleensä. Marx on tieteellisellä terävyydellä sovelluttanut kapitalistiseen yhteiskuntaan vanhaa viisautta: »Tunne itsesi.» Ajattelutyössään hän on sen eteen asettanut kuvastimen, josta se saattaa nähdä todellisen hahmonsa, mutta josta ennenkaikkea työväenluokan täytyy nyttemmin oppia tuntemaan oma asemansa, kehityssuuntansa ja samalla historiallinen tehtävänsä. Senvuoksi ei olekaan ihme, että Marxin ajatusten, niin pian kuin ne tajuttavassa muodossa tulivat saatetuiksi proletaarijoukkojen tietoon, täytyi vaikuttaa näihin, samoin kuin käy, kun joku lausuu toiselle sanan, jota jo kauan on hapuiltu, mutta ei ole keksitty. Tässä tuli avuksi Karl Marxin elämässä harvinainen onnellinen sallimus, joka oli asettanut hänen rinnalleen elinikäisen ystävän, Friedrich Engelsin, ystävän, joka ei ainoastaan jakanut nuoruusvuosista Marxin kuolemaan saakka hänen ilonsa ja surunsa taistellen yhdessä hänen kanssaan kaikki taistelut, vaan myös Marxin kuoleman jälkeen hoiti uskollisesti hänen henkistä perintöään sekä jatkoi hänen työtään, kunnes kuolema kutsui hänetkin hänen väsymättömällä tarmolla suorittamastaan työstä. Friedrich Engels, jolla oli vaikuttava kansantajuinen esitystapa liittyneenä omaperäiseen ajattelukykyyn, välitti monilla sosialismin mestariteoksiin kuuluvilla kirjoillaan Marxin aatteet työväenluokalle, eikä vielä tänäänkään enempää kuin Engelsin eläessä ole parempaa opasta Marxin oppeihin kuin Friedrich Engelsin kauniiden teosten lukeminen ja tutkiminen.
Marx oli siis työväenluokalle lausunut sanan, jota se ahdistuksessan etsi; hän puki sanoihin sen, mikä työläisten mielissä kaipasi selvyyttä ja ilmaisumuotoa. Ja tällä tavoin sai kuin taikasauvan iskusta elämän uusi, voimakas liike, joka jo kauan oli pyrkinyt historian näyttämölle: proletariaatin sosialistinen luokkataisteluliike. Marx oli todella se, johon Hegel kerran vertasi suurten miesten merkitystä: historian lokomotiivi, s. o. voima, joka toi historiaan määrättyyn suuntaan kulkevan joudutetun liikkeen. Ennen hänen esiintymistään aaltoilivat ja riehuivat proletariaatin voimat järjestymättöminä ja tiedottomina hujanhajan. Milloin siellä, milloin täällä ne puhkesivat hurjiin kapinoihin ja kurjuuden aiheuttamiin purkauksiin, jolloin köyhälistön kiihtymys ja epätoivo saattoivat sen tarkoituksettomiin tehtaiden ja koneiden hävityksiin, kostotekoihin tehtailijoita ja mestareita vastaan, mutta ne eivät voineet saavuttaa historiallista, koko luokan asiaa edistävää merkitystä. Nyt suuntasi Marxin hengen valtavana virtaava voima nuo proletariaatin vaistot, sen kaikki pyrkimykset ja ajatukset yhteen ainoaan uuteen suuntaan, tietoisen ja organisoidun luokkataistelun suuntaan, ja siitä pitäen on sosialistisen työväenliikkeen valtaisa kulku kohisten ja yhä ripeämmin jatkunut halki historian näyttämön, ohjeenaan Marxin kautta saavutettu yhteiskunnallisen kehityksen tieteellinen tuntemus, kohti päämäärää, joka on kaikkien yhteinen: luokkavastakohtien poistamiseen lakkauttamalla tuotantovälineiden yksityisomistus sekä solidaarisen ihmisyhteiskunnan perustamiseen.
Olisi houkuttelevaa myös yksityiskohtaisten käsitteiden suhteen, joille Marx uuden tietonsa rakentaa, osoittaa kaikkialla tämän yhteyden olemassaolo hänen tieteellisen työnsä ja proletariaatin kehitys- ja vapauspyrkimysten välillä, siis kuvailla, kuinka se työväelle avaa vain sen oman sisimmän olemuksen, antaa vain vastauksen sen elämänkysymyksiin, ja kuinka sen tämän vuoksi täytyy saada työläisten taholta osakseen ei ainoastaan täyttä ymmärtämystä, vaan intohimoista harrastusta. Mutta tämä ei tietenkään ole mahdollista sellaisen Karl Marxin merkityksen yleisen arvioinnin yhteydessä, jollaisen nyt haluamme esittää. Aiomme seuraavassa käsitellä vain muutamia Marxin opin pääkäsitteitä, koska siten samalla selviää meille myös tämän opin oleellinen merkitys ei vain proletariaatille, vaan myöskin yhteiskunnalliselle kehitykselle ylipäänsä.
Karl Marxin opin varsinaisena lähtökohtana on ennenkaikkea uusi ihmiskäsite, jolle vielä annetaan aivan liian vähän arvoa: yhteiskunnallistuneen ihmisen käsite. Karl Marx ei ole kansantaloudellinen ajattelija, vaikka yleisesti niin luullaan, koska hänen pääteoksensa »Pääoma» käsittelee taloudellisen elämän ilmiöitä ja lakeja. Mutta hänen vallankumouksellinen merkityksensä taloustieteellekin johtuu juuri siitä, että hän sitäkin vastaan on suunnannut kritiikkinsä korkeammalta näkökannalta, nimittäin yhteiskunnallisen elämän kannalta yleensä. Niin hän saattoi osoittaa, ettei klassillinen kansantaloustiede, kuten se uskoi, esittänyt talouselämän yleisiä lakeja, vaan ainoastaan sen erään historiallisen asteen, kapitalistisen talousjärjestelmän. Tämä järjestelmä, joka jakaa ihmiset rikkaisiin ja köyhiin, yrittäjiin ja proletaareihin, ei ollut mikään luonnonlain kaltainen maailmanjärjestys, vaan se oli, vaikka tosin useita satoja vuosia vanha, kuitenkin vain eräs talousjärjestyksen muoto, jota ennen oli ollut toisia taloudellisen elämän muotoja ja lakeja. Ja sen vuoksi ei voitu vaatia, että sen tila ja lait olisivat tulevaisuudessakaan iankaikkisia ja muuttumattomia. Päinvastoin Marx osoitti taloudellisen välttämättömyyden johtavan kapitalistisesta talousjärjestelmästä sosialistiseen, ja niin muodostui hänen pääteoksensa »Pääoma» juuri siksi, miksi hän sitä nimitti, kansantaloustieteen arvosteluksi, ja saavutti siitä voiton. Paljaan kansantaloudellisen, s. t. s. kapitalistisen talousjärjestelmän rajoihin suljetun, ajatustavan sijaan Marx asetti taloudellisen elämän yhteiskunnallisten suhteiden ja yleensä inhimillisen elämän yhteiskuntamuodostuksen tarkastelun. Ja tällä tavoin Marx on opettanut meitä pitämään kapitalistista yhteiskuntaa vain historiallisena ja niinmuodoin ohimenevänä yhteiskuntamuotona, jota sen monet poliittiset ja moraaliset puolustajat, niin kriitillisiä ajattelijoita kuin he muuten saattavat ollakin, vielä tänäkin päivänä tarkastelevat sellaisena kuin olisi Jumala tai luonto sen vääjäämättömänä kohtalona asettanut ihmisten kannettavaksi, aivan kuin ei asia voisi toisin ollakaan, kuin että aina pitää olla omistavia ja omistamattomia ja yrittäjiä ja työläisiä. Inhimillisen yhteiskuntamuodostuksen ilmiöiden ja lakien tieteellinen tutkiminen muodostaa oman erikoisen tieteen, yhteiskuntaopin eli sosiologian, työalan. Ja nyt onkin selvänä, mitä tarkoitimme, kun Marxin merkitystä arvioimaan lähtiessämme heti aluksi lausuimme, ettei häntä ole pidettävä pelkkänä kansantaloudellisena ajattelijana, vaan että hän oli ennenkaikkea yhteiskunnallinen ajattelija. Hänen oppinsa peruskäsite, yhteiskunnallistuneen ihmisen käsite, on samalla sosiologiankin peruskäsite.
Mutta mitä nyt sitten merkitsee tämä yhteiskunnallistuneen ihmisen käsite? Ensi silmäyksellä saattaisi arvella, ettei se ole mitään uutta, vaan ainoastaan toinen nimitys jo hyvin vanhalle ajatukselle, nimittäin opille, jonka mukaan ihminen on seuranhaluinen olento. Ja vaikkapa ehkä olisikin eroa vanhan sanonnan, »ihmisen seuranhalu», sekä uuden, »ihmisen yhteiskunnallistuminen», välillä, niin se olisi korkeintaan oppineiden ja filosofien hiustenhalkomista. Mutta kohta kun käymme tarkastelemaan Marxin uuden käsitteen sisällystä, haihtuu sellainen ajatus mitä suurimman kiinnostuksen ja mitä vilkkaimman harrastuksen tieltä, jota juuri oppimattoman kansan laajat joukot osoittavat tätä uutta käsitemuodostusta kohtaan. Sillä mitä se oikeastaan ilmaisee? Vanha virsi seuranhaluisesta ihmisestä kajahti niin ihmeen kauniilta, se kuvasi idyllistä ja sopusointuista ihmisyhteisöä. Oli tosiaan lohdullista kuvitella, että ihmiset jo luonnostaan olivat seuraarakastavia, että meitä ikäänkuin työntää toistemme puoleen vastustamaton sympatia, oikeinpa ihan pakottaa veljellisyyteen. Ja kohoava porvaristo todella hekumoitsikin tässä ihmisten luonnollisen veljeyden aatteessa, ja myös hallitseva porvaristo pysyy vielä halukkaasti tässä kuvittelussa, ei tosin osoittaakseen veljellisyyttä proletariaattia kohtaan, mutta kylläkin vaatiakseen tätä taipumaan herruutensa ja riistonsa alaiseksi, koskapa toisenlainen menettely proletariaatin taholta olisi »seuranhaluisuuden» vastaista eli, kuten uusaikainen sana kuuluu, antisosiaalista.
Mutta mitä sellainen inhimillisen seuranrakkauden aate merkitsi työläiselle? Eikö sen täytynyt näyttää hänestä karkealta valheelta ja ilmeiseltä petokselta? Oliko se seuranrakkaus, joka sitoi hänet kahdeksitoista, neljäksitoista tai vieläkin useammaksi tunniksi koneen ääreen, joka piti häntä puutteessa ja tietämättömyydessä, samalla kuin pieni osa yhteiskunnan jäseniä saattoi iloita runsaasta joutoajasta ja käyttää hyväkseen työn kaikkia hedelmiä, kaikkia kulttuurin nautintoja? Osoittiko se seuranrakkautta, että toiset saattoivat sekä valtiossa että kunnassa pitää omaa tahtoaan lakina, samalla kuin omistamattomat joukot saivat tahdottomina ja nöyrinä alistua — ja elleivät niin tehneet, joutuivat valtakunnan oikeuslaitosten ja viranomaisten taholta käsiteltäviksi sisäisinä vihollisina? Yhteiskunnallinen todellisuus, kansan oma elämä oli omiaan rikkomaan tuon paimentarunkaltaisen kuvittelun ihmisen luonnonomaisesta seuranhalusta.
Sitävastoin merkitsi nyt inhimillisen yhteiskuntamuodostuksen käsite, sellaisena kuin Marx opetti, jotakin aivan toista, vaikkakin se, kuten näyttää, ilmaisi vain aivan itsestään selvän tosiasian. Mutta, kuten niin usein käy, tässäkin ilmeni, että näköjään perin yksinkertaisesta seikasta, kun sitä vain aletaan ajatella, saadaan johtopäätöksiä, jotka eivät enää olekaan yksinkertaisia ja itsestään selviä, vaan johtavat seurauksiltaan tärkeään tietoon. Tämä yksinkertainen tosiasia oli, että ihminen tosin ei ole seuranhaluinen olento, mutta että hän ainoastaan yhteydessä toisten ihmisten kanssa voi syntyä, tulla toimeen ja kehittyä, että niinmuodoin ihmisten, voidakseen elää ja edistyä, täytyy tulla määrätynlaiseen yhteyteen ja suhteisiin toistensa kanssa, tai että he paremmin sanoen ovat sellaisissa, ja että he sillä tavoin ovat sidotut toisiinsa, toistensa kanssa yhteiskunnallistuneet. Nämä keskinäiset suhteet ovat heidän keskensä vallitsevat työsuhteet, joita nimitetään tuotantosuhteiksi, koska ihmiset niiden avulla tuottavat elintarpeensa. »Tuottaakseen», sanoo Marx, »he (ihmiset) solmivat määrättyjä suhteita toistensa kanssa, ja ainoastaan näiden yhteiskunnallisten suhteiden rajoissa he vaikuttavat luontoon, harjoittavat tuotantoa.» Mutta näihin suhteisiin eivät ihmiset tule tietoisin, suunnitelmallisin aikomuksin, he eivät hanki näitä suhteita halunsa mukaan eivätkä tule yhteen niinkuin tullaan vapaaehtoisen sopimuksen perusteella; yhteiskuntaa ei perusteta »yhteiskuntasopimuksen» avulla, vaan nuo tuotantosuhteet ovat, niinkuin Marx edelleen sanoo, heidän tahdostaan riippumattomia suhteita, »jotka vastaavat aineellisten tuotantovoimien määrättyä kehitystasoa. Näiden tuotantosuhteiden kokonaisuus muodostaa yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, sen reaalisen perustuksen, jolle juriidinen ja poliittinen rakennus kohoaa.»
Tämä uusi yhteiskunnallistumiskäsite eroaa ihmisten seuranhaluisuuskäsitteestä sikäli — ja se on tässä käsitteessä mullistavaa —, että yhteiskunnallistumisajatus ei sovi yhteen ihmisten seuranhalu- ja sopuopin kanssa, vaan että heti on selvänä: yhteiskunnallistuminen saattaa olla myös sangen epäseuraista ja eripuraista. Sillä kun plantaashinomistajan orjat, feodaaliherran maaorjat, tehtailijan työläiset saavat raataa ja raahustaa saamatta kaikella työllään ja kärsimyksellään muuta kuin ilottoman olemassaolon, jonka tuska, sairaus, tietämättömyys ja synkkä viha täyttävät, niin nämäkin kaikki: orjuus, maaorjuus, palkkatyö ovat yhteiskunnallistumisen, ihmisten keskinäisen riippuvaisuuden muotoja. Sillä mitä olisi mahtavinkaan feodaaliherra tai kapitalistinen mahtimies ilman työläisiä, »hänen työläisiään»! Ja mikä olisi jonkin maailmanvallan mahtavinkaan itsevaltias ilman alamaisjoukkojaan, joiden on hänen käskystään syöksyttävä taisteluun, uhrattava elämänsä tarkoitusperien hyväksi, jotka eivät ole niiden omia? Mutta tämäkin on eräs yhteiskunnallistumisen muoto, vaikkapa se alamaisten suuresta enemmistöstä tuntuu perin epäseuraiselta. Niinpä näkyykin, ettei yhteiskunnallistuminen suinkaan sulje pois kaikenlaatuista sortoa ja riistoa, vaan että se vieläpä sisältääkin sitä, että siis riippuu yhteiskunnallistumisen laadusta, salliiko se ihmisten elämässään osoittaa todella seuranrakkautta. Ja tämän muuten niin vaikean yhteiskunnallistumiskäsitteen tämän puolen ymmärtää työläinen heti kohta omasta elämästään, kun se vain yhteiskunnallisesti ja psykologisesti perustellaan: ihmisten välistä seuranrakkautta ei vielä ole olemassakaan, ja inhimillistä yhteiskuntaakaan ei tässä mielessä yleensä vielä ole; se on päinvastoin vasta luotava. Sitä ei kukaan tunne kipeämmin kuin proletariaatti.
Mutta kuinka se on luotavissa? Vastaus tähän kysymykseen kehkeytyy myös uudesta yhteiskunnallistumiskäsitteestä aivankuin kauan tunnetun välttämättömyyden pakosta. Todellinen seuranhalu ihmisten kesken, se on solidaarinen elämä, voidaan saada aikaan vain nykyisen yhteiskuntamuodon muuttamisen avulla. Mutta koska nykyinen muoto on hyödyksi eräälle yhteiskunnan osalle, omistaville ja hallitseville, niin eivät nämä suinkaan vapaaehtoisesti luovu kaikista etuoikeuksistaan. Yhteiskunnallistumisen nykyinen muoto jakaa siten yhteiskunnan viime kädessä kahteen toisilleen vastakkaiseen eturyhmään, kahteen suureen, toisilleen pakosta vihamieliseen leiriin, sanalla sanoen kahteen luokkaan, omistavien ja omistamattomien luokkaan. Ja näistä vastakohdista päästään vain taistelun kautta. Luokkataistelu on siis välitön ja vääjäämätön seuraus uudesta, nykyisen inhimillisen yhteiskuntamuodostuksen opista, seuraus, josta totuuden välitön todistusvoima tekee työväen vakuutetuksi, koskapa se kuvastaa vain sen elämän todellista tilaa ja tarvetta. Mutta ei luokkataistelu epätoivoisten tai intohimojen kuohuttamien kansanjoukkojen tekemien raivoisien kapinoiden tai järjestymättömien vapaustaistelujen muodossa, vaan määrätietoisena taloudellisena, poliittisena ja ideologisena taisteluna inhimillisen yhteiskunnan nykyistä muotoa, s. o. kapitalistista tuotantotapaa vastaan, josta ei voida päästä, ennenkuin kommunistinen talousjärjestelmä sen voittaa ja korvaa.
Marxilaisuuden toinen perusoppi, joka on mitä läheisimmässä yhteydessä inhimillisen elämän yhteiskunnallistumisen opin kanssa, on materialistinen historiankäsitys, nimittäin oppi, jonka mukaan taloudelliset suhteet eli se, mitä Marx nimitti yhteiskunnan taloudelliseksi rakenteeksi, määräävät viime kädessä yhteiskunnalliset ilmiöt sekä historiallisen kehityksen kulun. Tämä oppi näyttää olevan pelkkää harmaata teoriaa ja varsin kaukana kaikista työtätekevää kansaa askarruttavista välittömistä eduista ja murheista, varsinkin kun muistelee sitä loputonta taistelua, joka tästä teoriasta on syntynyt ja joka yhä vieläkin jatkuu. Mitäpä on, saatetaan kysyä, köyhän kansan kärsimyksillä ja toiveilla tekemistä sen kanssa, miten filosofit ja historioitsijat käsittävät historian? Eikö se ole vain oppineiden huoli, koulujen ja akateemisten keskustelujen kysymys?
Mutta selvittäkäämme ensiksi vain materialistisen historiankäsityksen pääajatus, jota yhä vielä mitä surkuteltavimmalla tavalla käsitetään väärin. Yhä vielä voidaan kuulla marxilaisuuden vastustajain arvelevan, että materialistinen historiankäsitys muka kieltää aatteiden merkityksen ja alentaa ihmiset pelkkien aineellisten voimain leikkipaikaksi. Materialistinen historiankäsitys ei kumminkaan lainkaan kiellä, että aatteet ovat vaikuttavia tekijöitä historiassa, mutta se ei pysähdy siihen, vaan kysyy: mikä määrää ihmisten aatteet? Mikä tekee mahdolliseksi niiden toteutumisen ja määrää, miten se tapahtuu? Ovatko ihmiset historiaansa luodessaan täysin vapaita, niin että he voivat menetellä aivan mielensä mukaan, vai ovatko he riippuvaisia ja mistä?
Marx vastaa siihen: »Ihmiset tekevät oman historiansa. Mutta he eivät tee sitä vapaaehtoisesti, eivät oman valintansa mukaisissa, vaan heidän kohdalleen välittömästi sattuneissa ja perinnäisissä olosuhteissa.» Ihmiset syntyvät määrättyihin historiallisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin, ja mitä ikinä he tekevät tai jättävät tekemättä, ajattelevat tai tavoittelevat, sen välttämättömästi määrää ympäristö, jossa heidän nyt kertakaikkiaan on elettävä. Näihin olosuhteisiin, jotka ovat jo olemassa, kun ihminen aloittaa elämänsä, eivät kuulu vain ne, jotka niihin tavallisesti luetaan, nimittäin ihmiset, joiden keskellä hän elää, maan hallitusmuoto ja henkinen kulttuuritaso sekä edelleen maan luonto ja sen luomat edellytykset, maaperän aarteet, kasvit ja eläimet sekä ilmasto, vaan myöskin ja ennenkaikkea se, jota ennen Marxia ei tässä merkityksessä tunnettu, tapa, jolla ihmiset ylipäänsä tuottavat välttämättömät tarvikkeet ja ne omistavat; pystyvätkö he saamaan niitä runsaasti vaiko ainoastaan välttämättömimpään tarpeeseen, onko tekniikka takapajuinen vaiko kehittynyt ja lopuksi, mikä osuus kullakin yksilöllä on siihen, mitä yhteisö tuottaa. Marx selittää perin havainnollisesti tämän materialistisen historiankäsityksen perusajatuksen lausuessaan: »Yhteiskunnalliset olot ovat läheisessä yhteydessä tuotantovoimien kanssa. Hankkimalla uusia tuotantovoimia ihmiset muuttavat tuotantotapansa, ja parantamalla tuotantotapaansa, elämäntarvikkeidensa hankkimistapaa, he muuttavat kaikki yhteiskunnalliset suhteensa. Käsimylly luo feodaaliherrojen yhteiskunnan, höyrymylly teollisuuskapitalistien yhteiskunnan.» Näin asiaa tarkasteltaessa ilmenee, ettei kaikilla ulkonaisilla olosuhteilla, joissa ihmiset elävät, ole yhtä tärkeitä yhteiskunnallisia vaikutuksia, vaan että tapa, jolla ihmiset kulloinkin saattavat tyydyttää elämäntarpeensa, keskinäiset suhteet, joiden alaisina, sekä luonnonvoimat, joiden avulla he tarvikkeensa tuottavat ja joita me sen vuoksi nimitämme tuotantosuhteiksi ja tuotantovoimiksi, luovat ihmisten muun toiminnan ja heidän kohtalonsa perusteet. Sillä, kuten Engels tämän Marxin opin kerran suorasukaisesti, mutta samalla sangen vaikuttavasti selitti, onhan selvää, »että ihmisten ennen kaikkea muuta täytyy ensin syödä, juoda, asua ja pukeutua, ennenkuin he voivat harjoittaa politiikkaa, taidetta, uskontoa j.n. e.; niin että siis välittömien aineellisten elinehtojen tuotanto sekä sen ohessa kansan tai ajankohdan taloudellinen kehitystaso muodostavat perustan, jonka varassa valtiojärjestys, oikeuskäsitykset, taide, vieläpä asianomaisten ihmisten uskonnolliset kuvittelutkin ovat kehittyneet ja jonka perusteella ne senvuoksi on selitettäväkin — eikä, kuten tähän asti, päinvastoin».
Sitä väitettä vastaan, että juuri taloudelliset suhteet määräävät viime kädessä ihmisten historialliset kohtalot, ei tosin niin usein hyökätä, koska yhä uudelleen unohdetaan, mitä Marx ja Engels taloudellisilla suhteilla tarkoittavat. Niihin ei lasketa, kuten materialistisen historiankäsityksen vastustajat yhä uudelleen tekevät, puhtaasti aineellisia tuotannon edellytyksiä, siis sellaisia kuin koneita, raaka-aineita, työkaluja ja kuljetusvälineitä. Jos niin olisi, silloin materialistinen historiankäsitys todellakin veisi sellaisiin mielettömiin väitteisiin kuin että höyrykoneet synnyttävät kapitalismin niinkuin kangaspuut palttinan. Mutta Marx ja Engels tarkoittavat taloudellisilla suhteilla aina yhteiskunnallisia suhteita, nimittäin ihmisten suhdetta tuotannon aineellisiin edellytyksiin. Kun siis maapohja, raaka-aineet, koneet j. n. e. kuuluvat muutamille harvoille ihmisille, jotka saattavat työn tulokset pidättää itselleen ja jotka senvuoksi voivat pakottaa toiset, jotka eivät omista mitään, työskentelemään heille, tai kun nämä aineelliset tuotannonedellytykset yhtäläisesti kuuluvat kaikille yhteiskunnan jäsenille, silloin vasta ne tulevat tuohon yhteyteen ihmisten kanssa, jossa niistä muodostuu taloudellisen suhteen jäsen. Niinmuodoin myös taloudellisten suhteiden alalla ihmiset kaikkialla määräävät historiansa; mutta juuri tästä on nyt helppo havaita, etteivät he sitä tähän saakka ole tehneet omasta tahdostaan, eivät itse valitsemissaan olosuhteissa eivätkä suunnitelmiensa mukaisin tuloksin.
Näin käsitettynä ilmenee marxilaisuuden tämänkin pääopin suhteen, että sen varsinainen sisällys osoittaa juuri työläiselle hänen jokapäiväisten kokemustensa merkityksen, vain käsitteellisesti selitettynä ja saatettuna ajattelun muotoon, joka nyt vasta saattaa hänet tietoiseksi tämän kokemuksen yleisestä merkityksestä, nimittäin: että olosuhteet, joissa ihmiset syntyvät ja kasvavat, määräävät hänen koko kohtalonsa ja että nämä olosuhteet ovat identtisiä sen osan kanssa, jonka yksilö joutuu suorittamaan yhteiskunnallisessa tuotantoprosessissa. Työläinen näkee ja kokee omassa ruumiissaan ja perheensä kohtalossa, että siitä, syntyykö ihminen rikkauden ja vallan yltäkylläisyyteen vaiko köyhien ja puutettakärsivien luokan jäseneksi, riippuu suuresti, tuleeko hänestä hyvä vai paha, sivistynyt vaiko raaka, terve vaiko sairas, elinvoimainen vaiko varhain vanhentuva, itseensä ja maailmaan tyytyväinen vaiko murtunut ja täynnä tyytymättömyyttä. On helppo kulkea oikeuden ja kunniallisuuden tietä, kun eivät puutteen asettamat koettelemukset ole työntämässä rikoksen tielle; on helppoa olla kulttuuri-ihminen, pitää sydämensä ja sielunsa herkkänä ja vastaanottavana, kun ei jokapäiväisen työn tylsistyttävä yksitoikkoisuus ja olemassaolontaistelun masentava hätä vaadi sielun kaikkia voimia. Kuinka paljon kykyjä, kuinka paljon luovia voimia meneekään hukkaan, siksi että heiltä alunperin puuttuvat kaikki mahdollisuudet kehittääkseen itseään ja noudattaakseen kutsumustaan. Ja kuinka moni elämä, joka olisi pelastettavissa, meneekään hukkaan, kun tuon tai tämän keuhkotautisen työläisen tai kalvetustautisen tytön täytyy olla työssä päivästä toiseen, sensijaan että hän pääsisi edes muutamiksi kuukausiksi terveellisempiin oloihin toipumaan, etelän aurinkoisiin maihin tai vuoristoseutuihin. Eivätkö taloudelliset olosuhteet näin kaikkialla määrää säälimättömästi lukemattomien miljoonien ihmisten elämänkohtalot?
Ja työläinen näkee kohta, että tässä ei ole suinkaan kysymys vain yksityisten kohtaloista, koskapa eivät kaiketikaan vain hän tai hänen lähimmät omaisensa tai joku tuttavansa ole sellaista elämänosaa saaneet vain satunnaisesti, vaan että näin tapahtuu kaikkialla maailmassa, missä köyhälistö elää ja kärsii. Hän havaitsee, että joukottain ihmisiä elää samankaltaisissa olosuhteissa ja että se johtuu nykyisen yhteiskunnan kaikkialla samanlaisesta taloudellisesta perusjärjestyksestä, tuotantovälineiden omistukseen pohjautuvasta kapitalistisesta talousjärjestyksestä. Hän havaitsee edelleen pian tämän lisäksi, että siitä välttämättä seuraa kahden toisilleen aivan vastakkaisen, suurin piirtein yhtenäisluontoisen eturyhmän olemassaolo: tuotannonvälineiden, pääoman, omistajien eturyhmän eli kapitalistisen tuotantotavan herrojen sekä omistamattomien eturyhmän, niiden, jotka elävät kättensä työstä, tämän tuotantotavan uhrien. Ja samalla selviää, että nykyisessä yhteiskunnassa elävien suurten ihmisjoukkojen kohtaloon, jonka määräävät taloudelliset olot, ei voida toivoa muutosta kumpaankin vastakkaiseen ryhmään kuuluvien ihmisten hyvän tahdon avulla, siis heidän järkensä, oikeudentuntonsa ja lähimmäisenrakkautensa nojalla — sitä odotti utopistinen sosialismi —, vaan ainoastaan muuttamalla juuri nämä olosuhteet. Mutta kenen on saatava aikaan tämä muutos? Kuka sitä hartaimmin haluaa? Nekö, jotka viihtyvät sangen hyvin näissä oloissa ja joilla senvuoksi on täysi syy olla niihin tyytyväisiä, vai eivätkö päinvastoin ne, jotka nyt saavat vain kärsiä ja joilla »ei ole muuta kadotettavana kuin kahleensa»?
Näin johtaa siis myöskin materialistinen historiankäsitys työläisen samaan johtopäätökseen kuin oppi yhteiskunnallistuneesta ihmisestä: että hänen luokkansa etu vaatii niiden taloudellisten olosuhteiden perinpohjaista muuttamista, jotka kapitalistisen järjestelmän vallitessa jatkuvasti ehkäisevät tämän luokan kaiken todellisen inhimillisen kehityksen; että siis köyhälistö vain itse voi auttaa ja että sen on pakko auttaa itseään sekä että luokkataistelu on ainoa tie proletariaatin vapautumiseen ja myöskin itse yhteiskunnan korkeampaan kehitykseen.
Materialistisen historiankäsityksen rinnalla on marxilaisuuden perusoppina lisäarvo-oppi, joka yhdessä mainitun teorian kanssa Friedrich Engelsin tunnetun lausunnon mukaan tekee sosialismin tieteeksi. Myöskin tämä lisäarvo-oppi koskee työläisen tärkeimpiä elinetuja. Se vastaa kysymykseen, joka puutettakärsivälle työläiselle ei ole pelkästään teoreettinen: mistä tulee voitto, mistä kaikki tämä rikkaus ja yltäkylläisyys yhtäälle, kaikki tämä puute ja kurjuus taas toisaalle? Kapitalistisen tuotantoprosessin vaikeatajuinen teoreettinen analyysi ratkaisee nämä arvoitukset; mutta kun se saatetaan työläisen käsityskyvyn mukaiseen muotoon, kuuluu tämä analyysi hänen korviinsa kuin hänen oman elämänromaaninsa kertomiselta.
Lisäarvo-opin lähtökohtana on se, että kapitalistinen maailma on tavaranvaihdon maailma. »Tavaran kiertokulku on pääoman lähtökohta. Se esiintyy vain siellä, missä tavarantuotanto ja kehittynyt tavarankierto, kauppa, on saavuttanut määrätyn kehitystason.» Tuo kuuluu perin kuivalta ja oppineelta; ja jälleen näyttää siltä kuin ei tällaisilla opinkappaleilla olisi työläiselle ollenkaan mitään välitöntä merkitystä. Mutta juuri tässä ilmenee erikoisesti se Marxin ajattelun ominaisuus, jonka tähänastisessa esityksessämme jo olemme oppineet tuntemaan, että nimittäin yhteiskunnallisten ilmiöiden näennäisen aineellisuuden takana ovat aina löydettävissä inhimilliset suhteet, jotka ovat niiden pohjana ja enimmäkseen niiden kätkeminä. Tämä tapahtui jo materialistisen historiankäsityksen suhteen, kun aineelliset suhteet lopulta osoittautuivat inhimillisiksi suhteiksi, ja näin on laita erityisesti myöskin taloudellisten käsitteiden suhteen. Tavaranvaihtomaailman kuiva käsite käy kohta erittäin eläväksi, kun kuulemme sen merkitsevän: ihminen ei tässä maailmassa elä työstään, vaan ainoastaan tavaroiden myynnistä. Kenellä ei ole mitään tavaraa myytävänä ja kenestä ei kukaan muukaan tavaranmyyjä huolehdi, sillä ei tämän maailman elämänpöydän ääressä ole mitään sijaa, hänellä ei täällä ole elämisen tilaa, hänen on joko näännyttävä nälkään tai ruvettava »rikolliseksi».
Mitä nyt sitten pitää omistamattoman tehdä sellaisessa maailmassa, koska hänellä kuitenkaan ei ole mitään myytävää? »No, hyvä ystävä», sanoo silloin yrittäjä proletaarille, »miksi olet niin epätoivoinen, onhan sinulla toki vielä — itsesi!» Hämmästyneenä vastaa työläinen: »Oletko hullu? Etkö tiedä, mitä aikaa elämme? Orjuuden ajat, jolloin ihmisiä voitiin myydä kuin tavaroita, ovat jumalankiitos ohi. Nyt olemme vapaina ja tasa-arvoisina kansalaisina vastatusten, enkä minä ajattelekaan luopua tästä saavutuksesta!» Tähän yrittäjä: »Mutta Jumala varjelkoon, enhän minä toki sinulta niin häpeällistä vaadikaan: kuinka saatoitkaan minua niin väärin ymmärtää? Minä olen toki nykyaikainen ihminen ja samoinkuin sinäkin ylpeä siitä, että olemme sivuuttaneet orjuuden raakalaisajat. Minä tarkoitin tietenkin sitä, että sinulla on kuitenkin vielä työvoimasi, jonka voit myydä. Minä maksan heti sinulle siitä sen arvon mukaisen kohtuullisen hinnan.» Työläinen on nyt tyytyväinen tähän ja myy yrittäjälle työvoimansa yhdeksi päiväksi. Ja mitä tämä maksaa siitä hänelle? Otaksumme hänen todellakin maksavan hänelle sen täyden arvon. Työvoiman, joka, kuten olemme nähneet, on muuttunut tavaraksi, arvon taas määrää, täsmälleen samoin kuin minkä muun tavaran arvon tahansa, sen tuottamiseen välttämätön työaika. Työvoiman tuottaminen on taas riippuvainen sen uudistamiseen ja ylläpitämiseen tarvittavista elintarpeista. Näinollen määrää työvoiman arvon näiden elintarpeiden tuottamiseen tarvittava yhteiskunnallisesti välttämätön työaika. Jos otaksumme, että työläisen elämiseen tarvittavat elintarpeet tuotetaan kuuden tunnin yhteiskunnallisella työllä ja että tämän työn rahallinen arvo on kuusi frangia, niin saisi työläinen työvoimastaan kauppahintana kuusi frangia päivässä. Ja se olisi aivan »kohtuullinen» palkka, sillä hänen työvoimansa ei ole enemmän arvoinen.
Mutta jos nyt työläinen, joka on sattunut kuulemaan tästä laskelmasta, kuuden tunnin työn jälkeen laskisi pois työkalunsa ja sanoisi yrittäjälle: »Nyt olen palkkani ansainnut, hyvästi», hän joutuisi kauniisti kiipeliin. »Ohoh», huudahtaisi yrittäjä, »niin emme ole sopineet! Minä olen ostanut sinun työvoimasi koko työpäiväksi. Tähän astihan sinä olet työskennellyt vain itseäsi varten, mutta nyt heti paikalla työhön minun hyväkseni. Meillä kestää työpäivä kymmenen tuntia. Ja ellei se sinusta ole oikein, niin en minä osta sinun työvoimaasi ylipäänsä ollenkaan, ja sinä voit sitten katsoa, kuinka vältät nälkäännääntymisen.» Mitä on työläisen tehtävä? Hän ripustaa hattunsa ja takkinsa jälleen naulaan, asettuu koneen ääreen ja luo nyt neljän tunnin aikana työvoimansa arvon lisäksi uutta arvoa, joka ei kuitenkaan enää tule hänen itsensä hyväksi, vaan hänen työvoimansa ostajan, yrittäjän, hyväksi.
Tämä uusi, lisäksituleva arvo on lisäarvo, josta kaikki voitto on peräisin ja joka on kapitalistiluokan rikkauden päälähde. Sen synnyttää lisätyö, s. o. työläisen elämän vaatimusten tyydyttämiseksi välttämättömän työn lisäksi jatkettu työ. Ja tämä on, kuten näkyy, maksamatonta työtä, johon työläisen riistäminen perustuu. Siitä huolimatta ei kapitalisti omista itselleen tätä lisätyötä oikeudettomasti. Lisäarvo ei ole varkautta eikä petosta: se on välttämätön seuraus siitä, että ihmisestäkin on tullut kauppatavara hänen myydessään työvoimaansa, jota ostaja voi käyttää juuri sen luonteen mukaiseen tarkoitukseen. Ja samoinkuin esimerkiksi joku ostaa palasen lihaa käyttääkseen sitä hyväkseen, s. o. syödäkseen sen, samoin kapitalisti ostaa ihmistyövoimaa antaakseen sen työskennellä hyväkseen, s. o. kuluttaakseen sitä. Senvuoksi ei työläisen riistäminen ollenkaan johdukaan yrittäjän pahuudesta tai häikäilemättömyydestä, vaikka kyllä nämäkin sangen usein ovat vaikuttamassa. Jaloinkaan ihminen ei kapitalistisena yrittäjänä saattaisi menetellä toisin. Sillä jos otaksumme, että hän katsoisi moraalin vaativan luopumaan lisäarvosta, niin se merkitsisi, että hänen täytyisi työskennellä ilman voittoa. Täten hän saavuttaisi vain ihmisystävällisen tarkoituksensa vastakohdan: hän joutuisi häviöön, hänen olisi lopetettava liikeyrityksessä ja hänen työläisensä joutuisivat leivättömiksi. Lisäarvon tuottaminen on niinollen kapitalistisen tuotantotavan välttämätön, kiinteä ominaisuus.
Ja vielä erään seikan selvittää lisäarvo-oppi kovan elämänkohtalon sallimalla tuttavallisuudella työläiselle. Tarkoitamme sitä tosiasiaa, johon sisältyy kapitalistisen talousjärjestelmän koko kulttuuriristiriita, että nimittäin sen vallitessa ei harjoiteta tuotantoa ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi, vaan voiton synnyttämiseksi. »Kapitalistisen tuotannon suoranaisena tarkoituksena», sanoo Marx, »ei ole tavaroiden, vaan lisäarvon tuottaminen eli voiton hankkiminen sen kehittyneessä muodossa; ei tuotteen, vaan lisätuotteen». Toisin sanoen, että voitonhankinta on kapitalistisen tuotannon sekä edellytyksenä että rajoituksena. Missä ei voittoa ole odotettavissa, siellä jäävät yhteiskunnalliset tarpeet tyydyttämättä, olivatpa ne miten pakottavia tahansa. Ja erikoisesti itse inhimillinen työkin, olkoonpa se kuinka vaivalloista, terveydelle vaarallista ja pelottavaa tahansa, korvataan koneella vain silloin, kun siten saadaan voittoa. Kun Marx kerran lausuu: »Työläiset itse esiintyvät tämän käsityksen mukaan sellaisina, kuin he kapitalistisessa tuotannossa ovat — pelkkinä tuotantovälineinä; ei sellaisina, joilla on oma tarkoituksensa, eikä sellaisina, joille tuotanto on tarkoitettu», niin tuntee työläinen siinä vain oman elämänsä koko murheen ja toivottomuuden. Hänelle selvenee, että tämä kohtalo ei johdu mistään olosuhteiden satunnaisesta epäsuosiosta, vaan että se pohjautuu yhteiskuntajärjestyksen olemukseen, se kun tekee hänestä vain tuotannon välikappaleen eikä sen herraa.
Kun niinollen Marxin taloudellisen analyysin perusajatusten täytyy työläisestä näyttää suorastaan hänen kärsimysrikkaiden kokemustensa uuteen muotoon saatetulta kuvaukselta, ei ole toisin laita myöskään »Pääoman» erään syvällisimmän ja vaikeatajuisimman luvun, nimittäin kuuluisan opin taloudellisesta fetishismistä. Tällä Marx tarkoittaa, kuten tiedetään, sitä omituista nurinkurisuutta ja vääristymistä, jonka alaisina ihmisten yhteiskunnalliset suhteet ovat kapitalistisessa talousjärjestelmässä, ne kun tykkänään peittyvät aineellisten seikkain varjoon, jotka yksin näyttävät elävän. Samoinkuin villi-ihminen, joka on haavoittanut jalkansa kiveen, ei pidä tuota kiveä elottomana mineraalina, vaan jonkin salakavalan hengen asuinsijana, samoinkuin villi ei pidä saamaansa vammaa oman varomattomuutensa tai jonkun ilkeämielisen vieraan, joka on asettanut kiven hänen tielleen, aiheuttamana, vaan kivessä itsessään piilevän arvoituksellisen ja pahansuovan elollisuuden ilmauksena, samoin ihmiset kapitalistisessa yhteiskunnassa näkevät itseään vastassa muuten elottomien esineiden osoittaman arvoituksellisen oman elollisuuden: pääoman elollisuuden, pääomanomistajien hoputtaessa sitä lakkaamattomaan toimintaan hyväkseen. Tavarat markkinoilla näyttävät omaavan oman tahdon, ne kun molemminpuolisesti määräävät arvot, joihin ne voidaan vaihtaa, niin että tavaranomistaja vasta markkinoilla saa tietää, onko hänen tuotantonsa ylipäänsä kaupaksikäypää. Mikä tuotantoprosessissa on todella elävää, inhimillinen työvoima, se muuttuu esineenluontoiseksi, tavaraksi; sitävastoin tuotantoprosessin aineelliset tekijät, raaka-aineet ja koneet, ja lisäksi niiden tuotteet, tavarat, näyttävät taloudellisen elämän varsinaisilta ylläpitäjiltä. Tällätä voin tulee, niinkuin Marx sanoo, pääomasta »perin salaperäinen olio, jossa työn kaikki yhteiskunnalliset tuotantovoimat näyttävät olevan ei työlle sellaisenaan, vaan sille itselleen kuuluvia ja sen omasta helmasta esiinpursuavia voimia». Voitto erikoisesti näyttää tällöin pääoman omalta tuotteelta, luovan siitoskyvyn synnyttämältä, ja näin on nimenomaan asia tuon pääomanmuodon suhteen, jossa todellisten yhteiskunnallisten suhteiden kätkeminen on kehittynyt huippuunsa, korkoa kasvavan pääoman. Esiintyypä vihdoin viimein kapitaalin rinnalla näennäisesti niinikään itsenäisenä lisäarvonlähteenä maaomaisuus, jonka tuottama maankorko näyttää riippuvan suorastaan pelkästä luonnonelementistä, nimittäin maaperän tuottavaisuudesta. Niin onkin taloudellinen fetishismi, yhteiskunnallisten suhteiden aineellistuminen ja tuotanto- ja kiertoprosessin aineellisten tekijäin elollistuminen, täydellinen: »loihdittu, nurinkäännetty ja päälaelleen pantu maailma, jossa Monsieur le Capital ja Madame la Terre sosiaalisina tekijöinä ja samalla kertaa suorastaan pelkkinä hengettöminä kappaleina harjoittavat kummitteluaan.»
Tämän yhteiskunnallisen fetishismin on Marx paljastanut osoittaessaan elottomien kappaleiden kummittelun takana olevan ilmielävien ihmisten, joiden toiminnasta ja vaivannäöstä vasta kaikki tuo taloudellisten ilmiöiden elollisuus johtuu. Heti kohta muuttuvat voitto, korko ja maankorko tavaranvaihdon, lainapääoman ja maan arvoituksellisista hedelmistä inhimillisen työn riistämisen tuotteiksi. Ja pääoman salaperäinen energia ja sen taukoamatta kohoava tuottamiskyky sekä laajenemispyrkimys paljastuvat pääomanomistajaluokan kyllästymättömäksi vallan ja rikkauden tavoitteluksi.
Mutta työläisille saattaa tämän taloudellisen fetishismin paljastamisen helposti ymmärrettäväksi hänen oma työläiselämänsä. Hän ei oikeastaan milloinkaan ole kuulunut kapitalistisen talouden fetishinpalvojiin, niin vähän kuin hän onkin muuten ollut selvillä sen luonteesta. Sillä sen, ettei voitto ole mikään pääoman oma tuote, hän on alituisesti saanut havaita, kun hänen on täytynyt nähdä vain mitättömän osan kaikesta luomastaan rikkaudesta tulevan hänelle itselleen. Ajatukseton rahanomistaja saattoi ihmetellä, kun hänen rahansa ilman vaivannäköä tuottivat hänelle korkoa, pelkästään siksi, että hän sijoitti ne pankkiin. Proletaarin ovat koronkiskonta ja panttilaitos pakottaneet omassa ruumiissaan liiankin hyvin tuntemaan, ettei raha lisäänny itsestään, vaan hänen hädästään ja puutteestaan. Ja paljonpuhutun pääomanlaajenemisen hän tunsi hyvin työnantajansa rajattomana kiihkona työajan pidentämiseen, palkkojen alentamiseen sekä kaukaisten, usein puolibarbaaristen kansojen tarpeitten tyydyttämiseen hänen elämäntarpeittensa kustannuksella. Niin työläinen alunpitäen havaitsi tuolla tarkkanäköisyydellä, joka esiintyy vain omien etujen suhteen, kaiken tuon taloudellisten voimien näennäisesti itsenäisen elollisuuden takana hänen vastassaan olevien pääoman- ja maanomistajien harjoittaman sorron, ja senvuoksi taloudelliset suhteet, sensijaan että ne olisivat pukeutuneet fetishistis-aineelliseen muotoon, päinvastoin esiintyivät hänelle aina henkilöityneessä inhimillisessä muodossa, jossa hän vihasi sitä, mitä muut vain ihmettelivät. Ja senvuoksi täytyi hänestä tämän taloudellisen fetishismin paljastumisen tuotantoprosessin eri tekijäin ristiriidaksi ja vihdoin tuotantovälineiden omistajien sekä pelkän työvoiman omaajien väliseksi suureksi taloudelliseksi vastakohtaisuudeksi tuntua suorastaan vain teoreettiseen kieleen muovatulta hänen omien alkuperäisten tuntemustensa ja havaintojensa toistamiselta.
Mutta samalla tavoin tulevat työläiselle eläviksi ja aivan kuin osiksi hänen sisimpiä elämänkokemuksiaan sellaisetkin Marxin taloudellisen kritiikin käsitteet, joilla muuten näyttää olevan abstraktinen ja näennäisesti vain kaikkein harmaimmille teorioille kuuluva asu, kuten on laita abstraktisen ihmistyön käsitteen sekä siihen pohjautuvan käyttö- ja vaihtoarvon erotuksen. Hänelle selviää kohta tämän erotuksen sisältö: että se merkitsee vain proletariaatin, palkkatyön suhteen esiintyvää elävän työn aineellistumista, kapitalistisen järjestelmän epäinhimillisyyttä — ei tämän sanan eetillisessä mielessä, vaan sikäli, että yhä suuremmat ihmisjoukot menettävät inhimillisen elämän mahdollisuudet. Sillä kun kapitalistisessa maailmassa tuotetaan vain myytäväksi, vaihdettavaksi, eikä siis tuoteta arvoja ihmisille, vaan ainoastaan vaihtoarvoja, häviää tämän työntulosten puhtaasti pelkästään laajuuteen perustuvan arvioinnin tieltä täydellisesti ihminen, joka ne saa aikaan, ja hänen huolensa ja hyvinvointinsa. Ei ole mikään sattuma, että työläisiä kapitalismin emämaassa on nimitetty vain »käsiksi», sillä vaihtoarvon luomiseksi on tärkeätä vain se, kuinka monta »kättä» on ollut työssä sen synnyttämiseksi ja kuinka kauan. Ihminen, jonka nämä kädet ovat, hänen halunsa ja toiveensa, hänen kaipuunsa onneen ja vapauteen, tieteen ja taiteen pariin, ei vaihtoarvokäsitteen kannalta ylipäänsä ole huomioonotettava vaan vieläpä häiritsevä seikka. Mutta senvuoksi kapitalistisessa yhteiskunnassa työ tuleekin, niin vähän kuin se yrittäjällekin on yhteiskunnallisten tarpeiden tyydyttämisen määrätietoisena keinona, myös työläiselle asiaksi, johon hän ei tunne omakohtaista kiinnostusta. »Hän ei laske», lausuu Marx »Palkkatyössä ja pääomassa», »työtä itse elämäänsä kuuluvaksi, vaan se on pikemminkin hänen elämältään vaadittu uhri ... Hänen työnsä tuote ei senvuoksi ole hänen työnsä tarkoituksena. Ei hän työskentele tuottaakseen itselleen silkkiä, jota hän kutoo, ei kultaa, jota hän nostaa kaivoksesta, ei palatsia, jota hän rakentaa. Se, mitä hän tuottaa itselleen, on työpalkka, ja silkki, kulta, palatsi sulavat määrätyksi määräksi elintarpeita, kenties puuvillanutuksi, kuparilanteiksi ja kellarihuoneeksi. Ja työläinen, joka kaksitoista tuntia kutoo, kehrää, poraa, sorvaa, rakentaa, kaivaa, hakkaa kiviä, kantaa j.n.e. — katsooko hän siten elävänsä? Päinvastoin, hänelle elämä alkaa siellä, missä työskentely taukoo, pöydän ääressä, ravintolassa, vuoteessa. Kaksitoistatuntisella työllä ei sitävastoin ole hänelle mitään tarkoitusta kutomisena, kehräämisenä, poraamisena j.n.e., vaan ansiona ...» Kuinka havainnollisesti ja vakuuttavasti Marxin ajatuksenjuoksu on käsittänyt työläisen välittömän elämän tuntemuksen, todistaa se seikka, että eräs proletariaatin runoilija on juuri tätä oppia työläisen yhteiskunnallisesta ristiriidasta työnsä suhteen, niinkauan kuin se vain on vaihtoarvona, tehostanut sytyttävin säkein, jotka tuntuvat Marxin lauseiden runolliselta toisinnolta. Georg Herwegh lausuu Yleiselle Saksalaiselle Työväenliitolle runoilemassaan »Liittolaulussa»:
Yhä kyntää, kylvää saat,
niittää, koota kuhilaat,
yhä taot, kehräät myös, —
kansa, mik' on palkka työs?
Kangaspuissa päivin, öin,
kaivoksissa kovin töin viinit,
viljat runsauden
hankit suureen sarvehen.
Miss' on aterias sun?
Milloin juhlapukuhun
pukeudut, kodin saat
lämmön, aseet voitokkaat?
Kaikk' on työtäs! Itse vain
osatta oot jäänyt ain'!
Taoitko sa itselles
ainoastaan kahlehes?
Kahleet, jotka ruumistas
kalvaa, siivet sielultas
silpoo, lapsillakin nuo
helää — ah, on palkkas tuo!
Kaikesta tästä selviää työläiselle hänen elinetujaan vastaan suuntautuva lisäarvonhankinnan, s.o. kapitalistisen talousjärjestelmän, pyrkimys: mitä pienempi on palkka, jonka yrittäjä maksaa, mitä pidempi työaika, sitä suurempi lisäarvo. Kapitalismin pyrkimykseen kuuluu taipumus käyttää työläisen koko päivä, mikäli ei uni ja uupumus pane sille pakollisia rajoja, lisäarvonluomisen palvelukseen. Ja tosiasiallisesti onkin niin, kuin Marx eräässä nykypäivien talousjärjestelmän sisäistä raakalaisuutta vastaan kohdistetussa peloittavassa syytöksessään on lausunut: »Kapitalistisessa yhteiskunnassa valmistetaan yhdelle luokalle vapaa-aikaa muuttamalla suurten joukkojen koko elinaika työajaksi.»
Mitä sen vastustamiseksi on tehtävä? Auttaako se, että koetetaan vaikuttaa yrittäjiin vetoamalla heidän yhteiskunnalliseen tietoonsa, kehoittamalla heitä ottamaan huomioon köyhälistön hätä? Olemme jo nähneet, että moraaliset päätökset eivät saata muuttaa kapitalistisen riiston olemusta. Vieläpä tätä tietä aikaansaatavaksi ajateltavissaoleva ylettömän taloudellisen saalistamisen rajoittaminenkin on kapitalismin koko tähänastisen kehityksen kuluessa osoittautunut naiiviksi ja perusteettomaksi optimismiksi. Missä ikinä sellainen rajoitus on saatu aikaan, on täytynyt yrittäjät pakottaa lainsäädännön avulla, jonka voimassapitäminen on suorassa suhteessa proletariaatin voimaan, sitä noudattamaan. Uudestaan havaitsee työläinen päätyvänsä samaan tietoon, jonka hän on kohdannut jo kahdessa muussa marxilaisuuden perusopissa, että täten viime kädessä törmää vastakkain kaksi suurta luokka vastakohtaa, joiden välillä ei mikään muu ole mahdollinen kuin luokkataistelu. Vain se yksin saattaa turvata proletariaattia jo kapitalistisessa yhteiskunnassa pääoman rajatonta riistopyrkimystä vastaan, ja se tulee myöskin poistamalla voitonhankinnan, s.o. kapitalistisen tuotantotavan, vihdoin täydellisesti ja lopullisesti vapauttamaan sen tästä uusaikaisesta orjuudenmuodosta.
Lopuksi tärkeä oppi historiallisesta dialektiikasta, yhteiskunnan kehittymisestä välttämättömien sisäisten ristiriitojen ja vastakohtien kautta! Monet ovat Marxin ja Engelsin dialektiikassa nähneet vain perinnön heidän myöhemmin henkisesti sivuuttamaltaan nuoruudenaikaiselta kehityskaudelta, jolloin he olivat vielä hegeliläisen metafysiikan innokkaita oppilaita, jonka metafysiikan olemukseen ja loistokohtiin kuului tämä dialektiikka. Ja näiden mielestä — monet marxilaisuuden kannattajatkin ajattelivat samoin, esim. Eduard Bernstein ja hänen kannattajansa — olisi ollut mitä pikemmin sitä parempi luovuttava tästä yhteiskunnallisen kehityksen dialektiikan opista. Mutta Marx ja Engels ovat arvostelleet asiaa aivan toisin; Marxin käsityksenä oli aivan hänen viimeisiin vuosiinsa saakka, että dialektiikka on Hegelin filosofian pysyvä, edelleen vaikuttava osa, ja Engels on useita kertoja lausunut saman ajatuksen. Vieläpä hän on aina painostanut Marxin ja omana historiallisena ansionaan Hegelin suhteen sitä, että he ovat hänen dialektiikkansa muuttaneet metafyysillisestä asusta tieteelliseen muotoon ja sillä tavoin »pelastaneet» häviöstä Hegelin filosofian todellisen ytimen.
Mitä tämä dialektiikka sitten merkitsee Marxilla ja Engelsillä? Se merkitsee lähinnä määrättyä olotapaa, nimittäin sitä, että kaikki, mikä on olemassa, vaikka se näyttäisi muuttumattomalta, on alituisen, levottoman, mutta kuitenkin säännöllisen muuttumisen alaista, niin että oliot eivät oikeastaan milloinkaan ole, vaan aina tulevat joksikin. Ja edelleen se merkitsee ajattelutapaa, nimittäin sitä, joka ei suhtaudu todellisuuteen muuttumattomin, kertakaikkiaan hyväksytyin käsittein, vaan joka haluaa myös ajattelussa olla mukana tässä todellisuuden jatkuvassa liikunnossa ja muuttamisessa.
Todellisuudessa ei nimittäin tavata mitään lepoa eikä muuttumattomuutta, kaikki on taukoamattomassa liikkeessä ja vaihtelee lakkaamatta, minkä takia jo vanhoilta ajoilta asti on ollut tapana puhua asioiden juoksusta. Samoinkuin virrassa on tosin joka hetki olemassa virta kokonaisuutena, mutta samalla kuitenkaan ei miltään osaltaan pysyväisenä, koska aallot seuraavat aaltoja ja jokainen yksityinen kohta, jonka silmillämme näemme, soluu samalla veden virratessa pois, samoin kulkee myös maailman olemassaolo olioineen ja ihmisineen milloinkaan keskeytymättömien tapahtumain virtana lakkaamatta edelleen. Vieläpä sekin, mikä meistä näyttää lujimmalta, pysyvimmältä, itse maapohja, jolle perustamme ja rakennamme, osoittautuu (ollenkaan ottamatta lukuun maanjäristysten aiheuttamia äkillisiä tärähdyksiä), jos vain tarkastelemme riittävän pitkiä ajanjaksoja, alituisesti muuttuvaksi: milloin siellä meri täyttyy hiekalla, milloin täällä rannikko murentuu, milloin siellä avautuu uusia laaksoja, milloin täällä vuoret hitaasti, mutta varmasti rapautuvat. Näin tarkasteltaessa menettävät kaikki oliot ja tapahtumat pysyvän muotonsa, jonka mukaan ne näennäisesti säilyttävät ikuiset, tarkoin määrätyt hahmonsa, ne aivankuin sulavat, muuttuvat toisiksi ja saattavat meidät tietämään, miten vedestä tulee maa, maasta vesi, kuolemasta elämä ja elämästä jälleen kuolema. Esineiden ja asioiden köyhän, alusta alkaen samanlaisen olemisen sijaan tulee niiden muuttuneisuuden mielikuva; olioiden erillisyys, niiden näennäinen itsenäisyys ja erilaisuus katoaa ja tilalle tulee olioiden riippuvaisuus toisistaan niiden kehitysprosessissa. Dialektinen on siis, kuten Engels on kerran selittänyt, ajattelutapa, joka oliot »käsittää niiden yhteydessä, niiden yhtenäisyydessä, niiden liikunnossa, niiden syntymisessä ja häviämisessä». Tai kuten Marx lausui: »Me elämme tuotantovoimien kasvamisen alinomaisen liikkeen, yhteiskunnallisten suhteiden hävityksen, aatteiden muodostumisen keskellä; liikkumattomana on vain liikkeen abstraktsioni — mors immortalis!» (Vain kuolema on kuolematon.)
Mutta tämä lakkaamaton muuttuminen, tämä alituinen rakentaminen ja rappeutuminen ei inhimillisen elämän piirissä ole järjestämätöntä, tarkoituksetonta liikettä, vaan siinä ilmenee sisäinen säännönmukaisuus. Kohta kun nimittäin ihmisten ja yhteiskunnan elämässä esiintyy jokin ristiriita, s. o. tila, joka on siinä määrin vastakkainen ihmisten tarpeille, päämäärille ja aatteille, että se saattaa heidän elämänsä tai kehityksensä vaaranalaiseksi, niin eivät ne, jotka tästä ristiriidasta kärsivät, rauhoitu, ennenkuin ovat sen poistaneet, vaikkapa heillä olisi vaara tässä taistelussa joutua perikatoonkin, mikä kyllä usein tapahtuu. Mutta kun ristiriita on poistettu, silloin on elämä hetken aikaa siedettävämpää, parempaa, varmempaa, kunnes uusi ristiriita pakottaa uuteen taisteluun ja uuteen elämän eheytymiseen. Näin siis historiallinen liike täyttää tehtävänsä poistamalla sen synnyttäneet yhteiskunnalliset ristiriidat. Ja sen historiallisina ruumiillistumina ovat ihmisryhmien reaaliset vastakohdat, joista ryhmistä se, joka ei kärsi ristiriidasta, vaan vieläpä siitä hyötyy, puolustaa olevaa olotilaa, jotavastoin toinen, kärsivä ryhmä, sitä vastustaa. Yhteiskunnallisten elämänehtojen sisäinen ristiriita ilmenee siten historiallisesti yhteiskunnan ulkonaisena jakautumisena vastakkaisiin leireihin, luokkavastakohtaisuutena, ja kehityksen sisäisen ristiriidan ulkonaisena ilmenemismuotona on luokkataistelu.
Sellaisena esiintyy yhteiskunnallinen elämä dialektisessa asussa. Se ei tunne ikuisesti pysyviä muotoja. Ei ole totta, että nykyinen elämänjärjestys, jossa ihmiset jakautuvat rikkaisiin ja köyhiin, herroihin ja orjiin, yrittäjiin ja työläisiin, on välttämätön, eikä myöskään, että se on aina ollut ja senvuoksi muka tulee aina olemaan. On ollut yhteiskuntatiloja, joissa ei tätä erotusta ole ollut, kuten vanhat talonpoikaistyöyhteisöt, jotka melkein kaikkialla ovat historiallisesti vielä kontrolloitavan kulttuurikehityksen alkuasteella; vieläpä riistosuhteilla itselläänkin on ollut mitä erilaatuisimpia muotoja, kuten orjuus, maaorjuus, kolonaatti, talonpoikain verotyö, kisällilaitos ja palkkatyö; ja nykyaikaisten tuotantovoimien kasvaminen on jo saattanut taloudellisesti mahdolliseksi sellaisen yhteiskuntajärjestelmän, jossa taloudellinen riisto kaikissa muodoissaan sekä sen mukana ihmisten ikivanha jakautuminen rikkaisiin ja köyhiin, herroihin ja orjiin voi uudestaan hävitä. Mutta sen saavuttamiseksi tarvitaan sen luokan voitto, jolle tämä yhteiskunnan muutos on elinehto, proletariaatin voitto.
Yhteiskunnan edistyminen ei juuri tähän asti ole ollut rauhan, järjen ja veljellisyyden työtä, vaan on se, mitä ylipäänsä omaamme yhteiskunnallista edistystä, oikeudenmukaisemmat ja järkevämmät yhteiskunnan järjestelyt, tähän saakka saatu aikaan vain taistelun ja vallankumouksen avulla, siis luokkataistelun avulla pakottaen etuoikeutetut ja hallitsevat luokat ne myöntämään.
Tämä oppi historiallisen kehityksen dialektisesta liikehtimisestä tuntuu työläisestä taaskin kertomukselta hänen omasta elämänkohtalostaan, vieläpä enemmältäkin, lunastusopilta, joka hänelle osoittaa keinot, joiden avulla hän voi päästä elämänsä räi-keiden ristiriitojen herraksi. Sitä, että yhteiskunnallinen kehitys tapahtuu vain sisäisten ristiriitojen avulla, tarvitsee hänelle tuskin todistaa, koska hän on tämän totuuden kokenut itse koko työläiselämässään, joka edelleenkin on niiden täyttämä. Luoda käyttöarvoja, joita ei itse saa eikä voi käyttää, luoda rikkautta, joka jättää hänet köyhäksi, vieläpä tekee entistäkin köyhemmäksi, luoda kulttuurivälineitä, jotka saattavat hänelle hänen oman sivistyksenpuutteensa entistäänkin raskaammaksi, — eikö hänen »elämäntyönsä» ole tällaista päivästä päivään? Mutta sen seikan, että nämä ristiriidat ovat samalla kuitenkin kehityksen välttämättömiä välikappaleita, jotka vievät niiden yli, ja että hän sen vuoksi on tämän vapauttavan, korkeammalle johtavan kehityksen kannattaja, että hänen ristiriitojen täyttämä elämänsä siis samalla tulee olemaan lähtökohtana uuden, täydellisemmän elämänmuodon saavuttamiselle, sen täytyy saattaa tämä muuten niin oudolta näyttävä oppi tapausten dialektiikasta suorastaan hänen omien vapautumispyrkimystensä ilmaisuksi, niin että hän tätä dialektiikkaa ei vain ajattele, vaan sen tietoisesti elää. Niin tulee hänestä yhteiskunnallisen ristiriidan tietoinen kannattaja ja vastustaja, hän vastustaa nyt nykyistä yhteiskuntaa, ei enää sokeasti uhmaten tai epätoivoisesti purkaen vihaansa, vaan nähden selvästi sen sisäisen lainmukaisuuden ja sen muuttumismahdollisuuden. Ja tällä tavoin esiintyy nyt luokkataistelukin aivan uudessa valossa. Ja se on samalla kohta, jossa dialektinen käsitys liittyy yhä lähemmin työläisen sisimpään elämäntuntoon.
Mitä nimittäin tämä luokkataistelu on todellisuudessa? Marxilaisuuden porvarillinen vastustaja näkee sen vain pelkkänä paljaan väkivallan raivona, pelkkään omien etujen rajattomana läpiajamisena, ja ajattelee tällöin vain proletariaatin pyrkimyksiä unohtaen mielellään, että porvaristo itse ei ainoastaan ole omia etujaan ensin voinut viedä voittoon verisellä taistelulla feodalismia ja yksinvaltiutta vastaan, vaan pyrkii niitä myöskin jatkuvasti pitämään voimassa käyttämällä taloudellista ja valtiollista valtaansa, nälkäruoskaa, pistimiä ja vankiloita. Marxin porvarillinen vastustaja näkee luokkataisteluopissa vain väkivallan, egoismin oikeaksijulistamisen, vahvemman ylistämisen opin, eikä hän lakkaa leimaamasta tätä luokkataisteluoppia työläisten yllyttämiseksi, jotka työläiset ilman tätä turmelusta pysyisivät tyytyväisinä ihmisinä, kantaisivat kohtalonsa kärsivällisinä ja Jumalan tahtoon alistuvaisina.
Tähänastisesta esityksestämme lienee nyt riittävästi selvinnyt, kuinka naurettavaa on ajatella, että vasta sosialistiset yllyttäjät ja kiihoittajat olisivat tuoneet luokkavastakohtaisuuden muuten tyytyväisinä pysyville joukoille. Olemme nähneet, miten kukin niistä pääopeista, joilla Marx vasta perusti kapitalistisen talousjärjestelmän olemuksen sosiologisen tuntemuksen, päätyi siihen, että luokkavastakohdat ja luokkataistelu ovat tämän yhteiskuntajärjestelmän sisäisen rakenteen välttämättöminä seurauksina. Mutta mitä on tämä luokkataistelu? Eikö se todellakaan ole muuta kuin pelkän väkivallan raakaa ja hillitöntä riehuntaa, egoististen pyyteitten silmitöntä tavoittelua ja väkevämmänoikeuden säälimätöntä voimaansaattamista? Sellaisena esiintyy luokkataistelu vastustajiemme käsityksissä, eivätkä he väsy väittämästä, että marxilainen luokkataisteluoppi on ei ainoastaan väärä, vaan myös siveellisesti hyljättävä, sekä esittämästä vaatimusta, että tämän turmiollisen ratkaisuun ja taisteluun houkuttelemisen sijasta olisi toki mieluummin pidettävä kiinni luokkasovinnon aatteesta. Tähän on sanottava vain, että työväestöstä tuntuu merkilliseltä, miksi juuri sitä vaaditaan aloittamaan tämä »sovinto».
Mutta todellisuudessa saamme luokkataistelusta, niinpian kuin tarkastelemme sitä sen dialektisessa ominaisuudessa, aivan toisen kuvan. Luokkataistelu on sitä, mitä sanakin ilmaisee, luokkien taistelua, s. o. yhteisten etujen sisäiseksi kokonaisuudeksi yhdistämien ihmisten taistelua. Ja kaikkialla, missä ihmiset taistelevat, taistelevat he jostakin, heidän taistelunsa päämäärä ja tarkoitus häämöittää heidän mielissään. Niin tässäkin: kaiken sorron, riiston ja kidutuksen, mitä jokin luokka kärsii, se tahtoo taistelun avulla poistaa. Kaiken sen täytyy siitä näyttää väärältä ja järjettömältä, päinvastoin taas tämän pahan poistamisen oikealta ja hyvältä ja järkevältä. Niinmuodoin jokainen sorretun luokan taistelu ei ole vain raa'an väkivallan purkausta, vaan se on siitä hetkestä alkaen, josta tuo luokka käy taistelua vapautuakseen ja jolloin se siis on tullut luokkatietoiseksi, samalla taistelua oikeuden puolesta, moraalin ja järjen voiton puolesta. Jokaisessa luokkataistelussa kohoava luokka välttämättömästi edustaa ihanteellisia vaatimuksia, vapautta, yhdenvertaisuutta, veljeyttä, jokaisessa luokkataistelussa täytyy kohoavan luokan olla eetillisen ja järkevän edistyksen kannattaja, koska se on vain sen vapautumispyrkimysten ilmaus. Mutta vieläkin enemmän: joka kerta, kun jokin sorrettu luokka voittaa, saavuttavat samalla voiton myöskin oikeus, moraali ja järki. Sillä sorretun luokan voittaessa katoaa juuri sen kärsimä yhteiskunnallinen sorto, ja samalla katoaa siis kappale yhteiskunnallista vääryyttä, kappale moraalittomuutta, kappale järjettömyyttä yhteiskunnan elämästä. Tällä tavoin laajentaa voittoisa luokkataistelu yhä enemmän yhteiskunnallisen solidaarisuuden piiriä; sellaisten ihmisten yhteiskunnallinen piiri, joiden kesken ei enää voi syntyä mitään taloudellisia eikä siis myöskään olemassaoloa ja persoonallista kehitystä uhkaavia vastakohtia, tulee yhä suuremmaksi. Ja niin näemme, että lopulta kapitalistisen yhteiskunnan viimeisen luokan, proletariaatin, voittaessa täytyy syntyä yhteiskuntajärjestys, jossa yhteiskunnallisen solidaarisuuden piirin täytyy saavuttaa suurin laajuutensa, koska se nyt viimeisten luokkien poistamisen jälkeen, siis itse luokkavastakohtien poistamisen jälkeen, tulee olemaan sama kuin inhimillinen yhteiskunta itse.
Tällä tavoin käy siis luokkataistelun dialektiikka työläiselle välittömästi ymmärrettäväksi hänen omien pyrkimystensä ja toiveidensa antamien kokemusten nojalla, eikä hänelle voi silmänräpäykseksikään jäädä epätietoiseksi, mikä on luokkataistelun totuus: että se on yhteiskunnallisen edistyksen dialektinen keino. »Per aspera ad astra» (pimeyden kautta valoon) — se on luokkataistelun syvä ja kohtalokas henki: väkivallan, veren ja kärsimysten kautta yhteiskunnan yhä suurempaan lempeyteen ja sopusointuun. Yhteiskunnallisen kehityksen tie on luokkien herkeämättömän väkivaltaisen taistelun tietä, mutta se on siitä huolimatta tie, joka kulkee ylöspäin, ja se on myöskin väkivallan tie vain niin kauan kuin luokkavastakohdat ovat olemassa. Tähän liikkeen dialektiikkaan sisältyy myöskin se, että se vie lopulta tilaan, jossa itse luokkataistelu käy mahdottomaksi, ja muuttaa yhteiskunnallisen kehityksen solidaarisen inhimillisen yhteiskunnan toimesta tapahtuvaksi tietoiseksi suunnitelmalliseksi muodostelutyöksi. Myöskin dialektisen kehityksen oppi päätyy samaan, mihin olemme nähneet marxilaisuuden muidenkin pääoppien päätyvän, kapitalistisen talouden välttämättömään muuttamiseen luokkia vailla olevaksi sosialistiseksi yhteiskunnaksi, proletariaatin välttämättömään vapautumiseen.
Näin sisältää Karl Marxin oppi koko köyhälistön elämän, ja se luo siihen lämpöä osoittaessaan proletariaatille tien vapautumiseen, tien sosialismiin. Ja tämä sosialismi esiintyy nyt uudessa voittoisassa valossa. Uuden yhteiskuntajärjestelmän aate, järjestelmän, jossa vasta todellinen inhimillinen seuranrakkaus tulee vallitsemaan, koska siinä riisto, puute ja sorto tulevat mahdottomiksi, lakkaa ensi kerran olemasta pelkkää haaveilua ja pelkkä ihmisystävällisten ajatusten päämäärä, jonka toteuttamiseksi oli odotettava ihmisten paremmiksitulemista, ah kuinka hidasta, ja kääntymistä. Päinvastoin tämä päämäärä kasvaa välttämättömästi itse kapitalistisesta talousjärjestelmästä, jonka kehitys johtaa yhä sietämättömämpiin yhteiskunnallisiin ristiriitoihin: toisaalta yhä suurempaan pääoman keskittymiseen ja yhä voimakkaampaan tuotantoprosessin yhteiskunnallistumiseen, mutta samalla myös kapitalistiluokan vallan alituiseen kasvamiseen, toisaalta kuitenkin samalla proletariaatin sekä yhä laajempien keskiluokan kerrosten yhä raskaampaan hätään ja riippuvaisuuteen. Senjohdosta tämän yhteiskuntajärjestelmän uhrien mielissä kasvaa miljoonakertaiseksi halu sen voittamiseen, halu, joka, samoinkuin kapitalismi ja riistokin ovat kansainvälisiä, kulkee maiden ja kansojen rajojen ylitse ja yhdistää niiden sorretut luokat kaikki samaan pyrkimykseen. Sosialismi lakkaa olemasta paljas kaipausten päämäärä, utopia, jota ei tarvitse käsittää vakavasti; siitä tulee välttämättömästi yhä suuremmassa määrässä porvarillisen yhteiskunnan laajimpien kerrosten, proletariaatin ja virkailijain sekä kurjistuneen keskiluokan, välttämätön taloudellinen ja poliittinen tahto: siitä tulee ainoa todellinen keino, joka vie niiden varmaan vapautumiseen ja, lopettamalla yleensä luokkajaon, lopulliseen vapautumiseen.
Tämä Karl Marxin oppien valaiseva ja vapauttava voima osoittautuu ennenkaikkea siinä, ettei se sammu historian myrskyissäkään. Niin — sen saattavat himmentää sakeat sumupilvet, jotka kohoavat vääristä kuvitteluista ja kritiikittömistä tunteista, kun sellaiset jolloinkin pääsevät voimakkaiden, joukkoja kuohuttavien ja mullistavien tapausten vaikutuksesta vallitsemaan työläisten ajatuksia ja tekoja. Näin oli laita erityisesti maailmansodassa, jossa liiankin monet sosialistit, vaikka he uskoivat edelleenkin olevansa marxilaisia, joutuivat sellaiselle tielle, jolla he ottivat osaa vallitsevien luokkien sotapolitiikkaan ja selvän »kansallisen» ajatustavan vaikutuksesta olivat pakotetut luopumaan siltä proletariaatin tieltä, jonka Marx on osoittanut, vallankumouksellisen luokkataistelun tieltä. Mutta juuri sota ja sitä seurannut niinsanottu rauha ovat osoittaneet Karl Marxin teorian voitokkuuden. Sillä se on ainoa, joka meille saattaa ei ainoastaan valaista menneisyyden, vaan varsinkin selittää tämän nykyajan elämän hirveän tilan, joka voi meille selittää, millä tavoin tuo sota syntyi, vieläpä oli välttämätönkin, ja minkävuoksi ei mikään oikea rauha käy mahdolliseksi, vaan se, jota rauhaksi nimitetään, on jäänyt vain maailmanvaltojen verhotuksi sotatilaksi. Arvoituksen ratkaisu, jonka meille antaa Marxin avulla saavutettu tieto, on se, että tällöin ei käyty sotaa laisinkaan varhaisempien aikojen puhtaassa poliittisessa mielessä, vaan että tämä sota vain aloitti itsensä kapitalistisen kehityksen viimeisen vaiheen, jossa sen kilpataistelua, joka sisäisten markkinoiden hallitsemispyrkimyksestä on kasvanut imperialismiksi, s. o. taisteluksi maailmanherruudesta, ei enää ratkaista yksistään taloudellisilla keinoilla, vaan poliittisesti, ase kädessä taistelemalla. Sota merkitsi näin ollen vain pääoman laajentumisen vaatimaa toisenlaatuista, nopeampaa köyhälistön riistämistä. Samoinkuin kapitalismi aikaisemmin on käyttänyt tarkoituksiinsa miljoonia proletaareja, pakottaen heidät koneiden ääressä, rikki- ja vuorikaivoksissa, polkumyllyissä ja kaikenlaatuisessa työssä antamaan elämänsä hitaasti ja enimmäkseen huomaamattaan, samoin oli sota vain muuttanut tämän kohtalon muodon ja vauhdin, kun proletaareja miljoonittain vietiin pikaiseen kuolemaan sotatantereelle eli »kunniankentälle», mutta todellisuudessa sotatantereelle, jossa oli kysymys vain taistelusta kansallisen voitonhankinnan turvaamiseksi ja laajentamiseksi kukistamalla ja taloudellisesti tuhoamalla kansalliset kilpailijat sekä oman taloudellisen ylivallan perustamisesta. Ja koska tämä taistelu ei voi päättyä, ennenkuin jokin taloudellisesta maailmanvallasta kiistetelevistä pääomavalloista, joita nimitetään valtioiksi ja kansakunniksi, on saavuttanut yksinvaltiuden, ja koska edelleen tämä taistelu maailmanmarkkinoiden vallitsemisesta samalla järkyttää näitä maailmanmarkkinoita, jopa tuhoaakin, ja siten myös hävittää tähänastisilta »voittajilta» niiden voiton hedelmät, niin ei maailmaan voi tulla enää rauhaa, vaan sen yllä ovat uuden jatkuvan sotatilan kaikki merkit, mitkä ovat vain sen seikan poliittisena ilmauksena, että kapitalismi on saavuttanut hajaantumisasteensa, tuon kehityksensä viimeisen vaiheen, jossa se ei enää kykene ratkaisemaan itsessään ilmeneviä sisäisiä ja ulkonaisia yhteiskunnallisia ristiriitoja omilla keinoillaan, ei sotaisella väkivallalla eikä rauhallisella järjestelyllä. Ja niin pian kuin köyhälistö kaikkialla pääsee siitä sekasorron kirouksesta, jossa se usein on kannattanut, ja vieläkin kannattaa, ensin imperialistista sotapolitiikkaa sekä sitten samanlaista rauhanpolitiikkaa, jälleen Marxin opin selvyyteen ja määrätietoisuuteen, se ryhtyy suorittamaan historiallista tehtäväänsä, käymään kansainvälistä taistelua kapitalismia vastaan, ja silloin on vanhan yhteiskunnan hetki lyönyt. Sota ja imperialistinen rauha eivät ole kumonneet marxilaisuutta, kuten vastustajamme yhä uudelleen riemuiten julistavat, vaan ne kummatkin merkitsevät vain polveketta kapitalismin välttämättömän kehityksen tiellä sosialismiin, ja vielä lisäksi sellaista, jonka välttämättömyys ilmenee vasta juuri marxismin valossa.
Ja juuri marxilaisuus yksin voi viedä tästä polvekkeesta jälleen kehityksen suoralle tielle. Sillä se julistaa myöskin tämän sodan ja rauhan kysymyksen suhteen samaa merkityksellistä tietoa, johon me näimme sen kaikkien pääajatusten päätyvän ja joka ihmiskunnan on pakko niin hirvittävin vaivoin ja kärsimyksin kokea omassa ruumiissaan, että kaiketikin voidaan toivoa sen niin suurista vahingoista täytyvän viisastua. Se julistaa, että jos olot on saatava muuttumaan paremmiksi, on muutettava juuri ne olosuhteet, jotka tähän asti ovat estäneet niitä muuttumasta paremmiksi: ne olosuhteet, jotka muodostavat porvarillis-kapitalistisen maailman. Marx on kirjoittanut tuon suuren sanan: »Filosofit ovat vain selittäneet maailmaa erilaisena, mutta kysymys on sen muuttamisesta.» Se merkitsee: maailman ja yhteiskunnan olemusta koskevat ajatukset on muutettava teoiksi. Mutta tämä on mahdollista ainoastaan silloin, kun ajatukset ovat sellaisia, että ne saattavat toteutua itsensä yhteiskunnallisen kehityksen lainmukaisuuden avulla, sillä muuten ne jäävät pelkiksi toiveiksi ja utopioiksi. Sellaisia ajatuksia on Karl Marx meille ajatellut, ne muodostavat hänen kuolemattoman elämäntyönsä. Porvarillisen yhteiskunnan voittaminen, sen muuttaminen uudeksi sosialistis-kommunistiseksi järjestelmäksi, siinä suuri tehtävä, joka on Marxin opin mukaan tullut köyhälistön osaksi, ei erikoisena moraalisena vaatimuksena, vaan sen oman elämän ja kehityksen välttämättömyytenä. Tämä tehtävä ei tosin merkitse kapitalismin muuttamista sosialismiksi yhdellä iskulla, vaan historiallisen kehitysprosessin kautta, joka taas ei itsestään kulje sosialismin päämäärään, vaan yhä enemmän on saatava tämän tietoisen tarkoituksen täyttämäksi. Ei ainoastaan ulkonaisten olosuhteiden ole kypsyttävä sosialismille, mistä seikasta kapitalismin taloudellinen kehitys pitää huolen, vaan myöskin ihmisten älyllinen, moraalinen ja poliittinen kypsyminen sosialismiin on välttämätön, ja siitä on proletariaatin huolehdittava, siten että se yhä enemmän perehtyy marxilaisuuden henkeen sekä siitä kehkeytyviin vallankumouksellisiin käsitystapoihin ja tehtäviin. Juuri Marxin viimeksisiteerattu suuri lauselma, joka tarkoittaa marxilaisten ajatusten muuttamista teoiksi, osoittaa meille, ettei marxilaisuus pyri olemaan vain tietoa, vaan samalla tiedon ohjaamaa toimintaa. Ja vaikuttakoon tuo lause muistutuksena, ettei marxilaisuuden henki vaadi vain vallankumouksellisen ajatustavan omaksumista, sen vaikutuksenalaisuutta, vaan samalla myös vallankumouksellista mieltä ja toimintaa. Internatsionaali, jonka jälleenrakentumista ei voi epäillä, saadaan nopeammin aikaan, kun proletariaatti on ensin kaikkialla saanut takaisin vallankumouksellisen mielialansa, jonka pohjalla se tuntee olevansa sisäisesti täysin erillään porvarillisesta maailmasta, omistavien »patriotismista» ja hallitsevien »natsionalismista», sekä pysyy uskollisena sille periaatteelliselle peruskäsitykselle, jonka »Kommunistinen manifesti» julistaa sanoilla: »Työläisillä ei ole isänmaata.» Kun proletaarit ensin kaikkialla eivät ainoastaan jälleen opi tietämään, vaan myöskin saavat elävän, häviämättömän tunnon siitä, että heidän kansallisuutensa on kansainvälinen proletariaatti ja heidän isänmaansa tulevaisuuden sosialistinen yhteiskunta, silloin on internatsionaali jälleen olemassa. Vain Karl Marxin henki voi johtaa köyhälistön tälle pohjalle, jolla yksin sen internatsionaali voi olla enemmän kuin kaunis sana ja muodostua vastustamattoman työntövoiman omaavaksi historialliseksi mahdiksi. Sillä Karl Marxin oppi osoittaa kaikkien maiden proletariaatilla olevan saman pyrkimyksen: kapitalismin voittamisen, saman keinon: leppymättömän luokkataistelun, saman päämäärän: luokkia vailla olevan, tuotantovälineiden yhteisomistukselle perustetun yhteiskunnan. Marx on kuollut jo useita vuosikymmeniä sitten, mutta sen, mikä nykyajassa tuntee olevansa nuorta ja elinvoimaista, täytyy täyttyä hänen hengellään, ja tulevaisuus tulee olemaan sitä vilkkaampi ja sitä varmemmin vapauttamaan meidät yli aikansa eläneen, kuolevan yhteiskunnan kahleista, mitä enemmän se yhä elävöittää sitä henkeä, joka kuumana ja toiminnanhaluisena kumpuaa marxilaisuuden opeista.